Kirjoitukset avainsanalla rajat

Viime aikoina olen pitkästä aikaa pohtinut, hemmottelenko lapsia liikaa. Töissä on ollut sen verran vauhdikasta, että niinä laatuhetkinä, jotka olen viettänyt lasten kanssa, olen yllättänyt itseni antamasta lapsille aika paljon periksi.

Tämä on itselleni hyvin epätyypillistä - minähän olen tiukka, vanhanaikainen kasvattaja! Joskus tuntuu, että erikoistaitoni on tuottaa lapsilleni (turvallisia) pettymyksiä. Kasvatusperiaatteenani on aina ollut: "Anna lapselle se, mitä lapsi tarvitsee. Se ei välttämättä ole sama, mitä lapsi haluaa."

 ©Uraäidin Ruuhkavuodet 
©Uraäidin Ruuhkavuodet

Aloin pohtia asiaa viime viikonloppuna, kun vietimme Hipun kanssa tyttöjen päivän kaupungilla. Meillä oli ihanaa, ja rahaa paloi... Kotona mies tiedusteli hieman hämmästellen, oliko aivan välttämätöntä ostaa 11-vuotiaalle suolaiseen hintaan ihonhoitotuotteita kauneushoitolasta. Niin, varmaan apteekkikosmetiikkakin olisi riittänyt.

Samoin taannoin Tukhoman-reissullamme taisin sallia Hessulle kaikenlaista tavallisesta poikkeavaa. Esimerkiksi ruutuaikaa kului laivan upeassa pleikkarihuoneessa taatusti enemmän kuin kotisääntöjemme mukainen tunti, ja tuo viikonloppu oli yhtä suurta karkkipäivää, kolme päivää peräkkäin, vaikka normaalisti pidämme aika tiukasti kiinni siitä, että makeaa saa syödä vain lauantaisin.

En tietenkään haluaisi olla mikään Curling-vanhempi, joka kasvattaa lapsensa pumpulissa, tasaa heidän tiensä kaikessa, passaa ja hemmottelee pilalle. Minulle ei koskaan ole ollut ongelma sanoa lapselle EI ja pitää määrätietoisesti kiellosta kiinni. Lapset ovat joskus valittaneet: "Sä äiti et ikinä anna periksi."

©Uraäidin Ruuhkavuodet

Viime viikkoina olemme käyneet Hipun kanssa usein lenkillä lähimetsässämme ja myös kauempana. Tämän postauksen kuvat on otettu Nuuksiosta. Osallistun postauksen kuvilla Pieni Lintu -blogin MakroTex-kuvahaasteeseen, vaikka kuvat eivät tällä kertaa olekaan makrokuvia. Haasteen teemana on Sininen. Kevätiltana Nuuksio on täynnä sinisen sekä sen vastavärin keltaisen sävyjä.

Olen niin onnellinen ja imareltu joka kerta, kun Hipu lähtee mukaan lenkille - seurani kelpaa vielä tytölle! Olenkin pohtinut, hemmottelenko tyttöä nyt ehkäistäkseni teini-iän tulevaa kapinointia ja yhteentörmäyksiä? Löydän nimittäin itseni toisinaan hirvittelemässä etukäteen tytön pian lähestyvää murrosikää.

Tiedän kyllä, että lapsen kapina ja kiukku on oikeasti luottamuksenosoitus, sillä lapsi äkäilee vain, jos uskaltaa luottaa aikuiseen. Silti en odota innolla aikaa, jolloin tulen olemaan tytölle pelkkä kalkkis ja idiootti. Meillä on nyt niin kivaa yhdessä.

©Uraäidin Ruuhkavuodet

Curling-vanhemman sijaan haluaisin olla coaching-vanhempi. Kävin jonkin aikaa sitten tosi kiinnostavan esimieskoulutuksen, jossa kerrattiin coaching-menetelmää. Tulin ajatelleeksi, että menetelmää voisi soveltaa myös lasten kasvatukseen, kun luin tämän Hesarin kolumnin, jossa todetaan, että hämmästyttävän moni lastenkasvatuskirjallisuuden neuvo soveltuu myös aikuisten väliseen viestintään. Ajatus toimii kenties myös toisin päin?

Coachingin ydin on luottamus yksilön osaamiseen. Coaching-keskustelussa coach, valmentaja, auttaa keskustelukumppaniaan löytämään itse ratkaisut omaan ongelmaansa. Metodin ytimessä on GROW-käsite. Lyhenne tulee sanoista Goal (tavoite), Reality (nykytila), Options (vaihtoehdot) ja What’s next (mitä seuraavaksi). Coaching-keskustelu etenee näiden vaiheiden läpi ja keskustelussa valmentaja hyödyntää palautteen antamisen, aktiivista kuuntelemisen sekä kysymysten asettamisen taitoja.

©Uraäidin Ruuhkavuodet

Coaching toimii mainiosti työelämässä aina, kun sitä muistaa hyödyntää. Itselläni se ei ole vielä selkäytimessä koska olen ihminen, joka luulee olevansa aina oikeassa. Ellen kiinnitä asiaan huomiota, en välttämättä malta kuunnella muita ja ottaa heitä mukaan päätöksentekoon. Kotona perheen kanssa tällaiset piirteet tietenkin vielä korostuvat.

Valmennuksen jälkeen olen yrittänyt kysyä myös lapsilta avoimia kysymyksiä tyyliin: "Miten näet asian?" sen sijaan, että toteaisin johdattelevasti esim.: "Asia on näin, eikö totta?" Samoin olen kiinnittänyt huomiota aktiiviseen kuuntelemiseen ja läsnäoloon. Kun keskustelen lapsen kanssa, yritän laittaa kännykän pois, katsoa silmiin ja oikeasti kuunnella, mitä lapsella on sanottavana.

©Uraäidin Ruuhkavuodet

Ehkä hienoin kurssin anti oli ajatus ihmisten toiminnasta itseään toteuttavana ennustuksena. Kurssin ohjaaja totesi: "Ihmiset toimivat siten, kuin mitä ajattelet heistä. Jos ajattelet, että tiimiläisesi on aloitekyvytön ja vastuuton, hän myös toimii niin. Jos uskot, että kollegasi ovat luovia ja vastuuntuntoisia, pitkän päälle he osoittautuvat sellaisiksi." Tätä ajatusta olen yrittänyt hyödyntää myös kotona.

Monet näistä oivalluksista ovat varmasti itsestäänselvyyksiä, mutta minulle tuo kurssi oli tarpeellinen muistinvirkistys, ja siksi halusin jakaa nämä ajatukset myös blogissani.

Sorrutko sinä ikinä curling-vanhemmuuteen, hemmottelemaan lapsia, ja jos sorrut niin millaisissa tilanteissa? Entä oletko soveltanut coachingia lastesi kanssa?

----
Recently I'veen wondering whether I spoil my children. I don't want to, and usually I don't, but recently it's been quite busy at work and I've seen my children too little. When we've spent time together I've given up a bit more often than usually.
Nevertheless I don't want to be a so called Curling Parent. Instead I'd like to be a Coaching Parent.
I participated in a stimulating management training some time ago and was very inspired by the GROW method which can be used in a coaching session. GROW comes from the words Goal, Reality, Options and What's next. 

They say that it's possible to bring up children with coaching method. Have you used it? And do you ever spoil your children? If you do, when does that typically happen?
With the photos of this post I participate in the MakroTex photo challenge, Photo Friday and Wonder + Wild link ups this time.

Uräidin Ruuhkavuodet myös / Follow my blog also at:
Blogger | Facebook | Twitter | Instragram | Pinterest | Bloglovin | Blogipolkuvlog @Vlogia.

Kommentit (40)

1/40 | 

Thomas Gordonin kirjoissa Toimiva perhe ja Viisaat vanhemmat voisi olla sua kiinnostavia juttuja. Viisaat vanhemmat kirjassa on paljon juuri coachingin tyyppisiä vinkkejä kasvatukseen, voi toimia töissäkin ;-)

2/40 | 

Samoja pohdintoja on täälläkin käyty monet kerrat, etenkin kun asumme maassa, jossa tavat ja kulttuuri eroavat suomalaisesta, lastenkasvatuksenkin osalta. Kyllä tulee mietittyä omaa äitiyttään ja metodejaan :)

Meillä lapset (8 ja 11) elävät hyvin suojattua elämää. He eivät ole ikinä olleet yksin kotona puolta tuntia pidempää, eivätkä he koskaan ole olleet yksin ulkona, paitsi tietysti Suomessa ollessaan. Heillä ei ole kännyköitä, koska he eivät tosiaan ole koskaan yksin eivätkä näin ollen niitä tarvitse. Heillä ei ole läppäreitä eikä mitään omia teknisiä vimpaimia, vaan he saavat lainata niitä meiltä aikuisilta, jos tarvitsevat. Olenkin yrittänyt pitää kiinni siitä, ettei heille anneta tavaraa vaan elämyksiä. He käyvät yksityiskoulua ja siellä on lapsia, jotka saavat ihan kaiken haluamansa. Mekin voisimme lähteä sille tielle, mutta en halua.

Lapsemme ovat ehkä siinä mielessä hemmoteltuja, että heidän ei tarvitse vielä olla vastuussa itsestään. Pitkistä koulupäivistä johtuen heidän ei tarvitse tehdä juurikaan kotitöitä, ainoa mihin heidän tarvitsee keskittyä on koulunkäynti. He kuulevat ihan joka päivä olevansa ihania ja me vanhemmat vietämme heidän kanssaan tosi paljon aikaa, mutta en usko että heitä silti hemmotellaan. Heillä on hyvinkin tiukat rajat ja säännöt.

Voi, mä voisin höpötellä näistä lastenkasvatusasioista vaikka kuinka paljon, mutta jätänpä nyt :)

3/40 | 

Olen käyttänyt GROW-menetelmää töissä ja se on yksinkertaisuudessaan loistava. Valmentava tapa puhua lapsen kanssa on myös osoittautunut erittäin toimivaksi. Kysymyksillä oivalluttaminen puree paremmin kuin komentaminen. Rakas esikoiseni on kovin itsepäinen, mutta asiat menevät läpi kun hän saa tavallaan itse keksiä sen. Erästä harrastukseen liittyvää ongelmaa ratkottiin siten, että äiti kyseli tyhmiä ja kas, jotain loksahti pojan päässä ja aikaisemmin vaikealta tuntunut asia muuttuikin helpoksi. Lapsissa ja aikuisissa on paljon samaa :)

4/40 | 

Ihan hitsin hyvä kirjoitus!

Aloin kirjoittaa tähän ajatuksiani, mutta olen nyt kolme kertaa jo pyyhkinyt tekstin pois, koska se ei tuu sellaisessa järjestyksessä päästä ulos kuin haluaisin. Ja koska ei tule, siitä ei käy selville se mitä halusin sanoa :)

Arvostan suuresti isääni, joka ei kertaakaan (olen nyt 50..) ole sanonut mulle "Mitäs minä sanoin" ..., vaan ilmiselvästi ollut aikaansa edellä oleva coaching-vanhempi, joka ei ole johdatellut päätöksenteossa, vaan ainoastaan kannustanut. Ja jos olen tehnyt virhevalinnan, ei tosiaan ole jälkikäteen ikinä ottanut tota "mitäs minä..."- lausetta käyttöön. Ja samaa periaatetta olen itse noudattanut omien poikieni kanssa. Ja toivon, että perinne jatkuu. Nyt ainakin näyttäisi siltä :)

Jotenkin tuntuu, että lasten kasvatus ei edes ole mitenkään vaikeaa. Paitsi jos ei itse kestä yhtään epämukavuutta tai hankaluuksia. Oma näkeymykseni on, että riittää että on johdonmukainen ja looginen. Ei on ei ja kyllä on kyllä. Ei siinä sen kummempaa. Ja kun on itse reilu lapsia kohtaan, samaa voi vaatia myös heiltä. Puolin ja toisin venytään, kun on paikka.
Siinä kai ne tärkeimmät :)

5/40 | 

Jos teiniä on uskominen olen kuulemma nolo vanhempi :D
Olen koko kevään haaveillut pääseväni Nuukisoon teinin kanssa tai ilman. Tai rehellisesti sanottuna ilman. Inha jalkavamma on vain lykännyt hetkeä melkoisesti. Nyt kun jalka alkaisi olla kunnossa. Niin kalenteri on täyttynyt kaikesta muusta. Ehkä pitäisi siivota yksi päivä luonnolle. Kuvasi vain voimistavat halua päästä metsään.

6/40 | 

Luettuani kirjoittamasi/ kommentit jouduin melkoisen hämmennyksen valtaan. Koin olevani äiti joka on kasvatuksessa edennyt mutu-tuntumalla tilanteesta toiseen. Ainoa joka perheessa "kasvoi" olin minä, ja kasvua tapahtui monella tapaa. Ihailen teitä nuorempia äitejä, teidän energiaanne ja menetelmiä joista ei meille aikoinaan puhuttu, ei kirjoitettu. No, saatoin lukea Vapautta, ei mielivaltaa-kirjan, mutta sekin tieto valui yltäni niin kuin kuuluisa vesi hanhen selästä.

10/40 | 

Hieno teksti ja upeita kuvia :) Ihmiset jaksavat ihmetellä paljon sitä, että minä edelleen reissaan isovanhempieni kanssa erilaisilla karavaanari reissuilla. Samoin viihdyn myös äitini seurassa erilaisilla reissuilla, se ei oikein mene ihmisten ymmärrykseen että täysi-ikäinen ihminen viettää vapaa-aikaansa sekä isovanhempien että oman äitinsä kanssa. Mutta se on minun asiani ja tykkään viettää aikaani heidän kanssaan. Murrosikä olikin sitten ihan toinen juttu... :D

12/40 | 

Oi kuinka mielenkiintoinen kirjoitus! Olisipa hienoa osata olla coaching-vanhempi!

Lopussa oleva ajatus siitä, miten ihmiset ovat sellaisia kuin heitä kohtelet, on kyllä hieno! Uskon vahvasti, että se pitää paikkansa. Varsinkin lasten kohdalla toivoisin, että kohtelemisen lisäksi aikuiset myös kertoisivat lapsille, kuinka hyviä ja taitavia he ovat. Tässä on myös todella ikävä nurjapuoli, sillä siinä missä kehut ja tsemppaukset vaikuttavat positiivisesti, vaikuttaa myös lyttääminen: Jos lapsi saa kuulla jatkuvasti olevansa laiska ja tyhmä, on hänen aika vaikea uskoa itsestään mitään muuta.

13/40 | 

Kauniisti kuvattua sinistä erilaisissa tilanteissa ja kohteissa:)

Jos aivan rehellinen olen, niin mikään ihanteellinen äiti en ole ollut koska uhkailu, lahjonta ja kiristys ovat kuulunut kasvatusmetodeihin:) kuten monilla muillakin äideillä. Sanat vaikuttavat rankoilta, mutta mietitäämpä tarkemmin. Sanat lievittyvät muotoihin esimerkiksi - sitten kun - jos et nyt - ja - jos yrität enemmän, niin saat- :)

Palkitseminen ja kehuminen on ollut aina paras keino ja lapsen hyväksyntä tottakai sellaisena kuin hän on, mutta inhimillisiä ihmisiä olemme kaikki ja erehdymme hyvistä päätöksistä huolimatta. Joskus kävi myös niin että sanoin jostakin piirrustuksesta että ompas se hieno, niin lapsi tokaisi, aina sanot nuin vaikka olisi minkälainen. Jäin miettimään, testasiko lapsi minua tekemällä tahallaan omasta mielestään huonomman kuin mihin pystyi. Tai sitten sanoin sen liian automaattisesti pysähtämättä katsomaan työtä tarkemmin. Myös se, miten itse on saanut hyväksyntää lapsena on varmasti vaikuttanut kasvatukseen, vaikka ei ole sitä edes tajunnut silloin. Kasvatusoppaita luin hyllymetreittäin ja yritin tietysti tehdä parhaani, mutta...

18/40 | 

Minäkin luin erityisesti vauva-aikana tosi paljon kaikenlaisia oppaita mutta itse asiassa silloin olisi ollut viisaampaa luottaa vaistoihinsa. Jos sinä olet kasvanut kasvattajana, olen varma että jälkikasvusi kasvatus on sitä kautta onnistunut parhaalla mahdollisella tavalla!

19/40 | 

Kiitos sinulle :) Hyviä kasvattajia on aina ollut olemassa jo ennen kuin näitä kaikenlaisia ideologioita ja ismejä on keksittykään. Olen samaa mieltä, että pitkälle pärjää, jos on johdonmukainen ja looginen. Valitettavasti se ei itselleni ole aina ihan helppoa...

20/40 | 

Kiva kun jaoit kokemuksesi! Tuo metodi on kyllä taianomainen, samoin kuin hyvä johtaminen ylipäätään. Kun ihmiset saavat itse hoksata asioita, syntyy oivallus, toisin kuin silloin jos yritetään jakaa valmiiksi mietittyjä viisauksia.

21/40 | 

Kuulostaa hyvältä, erityisesti tuo tiivis yhdessäolo ja vimpaimista vapaa elämä!
Toisaalta minusta tuntuu, että myös askel askeleelta lisääntyvä itsenäisyys voi tuottaa lapselle onnistumisen elämyksiä. Meillä esim. Hessulle on ollut iso juttu, kun hän tänä keväänä saa kulkea yksin matkan naapuriin mäen taakse, jonne vielä viime syksynä emme päästäneet häntä.
Samoin yritän ottaa lapsia mukaan kotitöihin koska en halua tehdä heille karhunpalvelusta - jonain päivänä heidän on pystyttävä asumaan itsenäisesti. Jos lapsuudenkodista on tarttunut mukaan jotain valmiuksia, voi shokki sitten olla pienempi.
En tietenkään pysty täysin ymmärtämään kuinka erilaisissa oloissa elätte.
Meilläkin koulu on lapsille tärkein vastuualue, emmekä siksi jaksa stressata kauheasti esim. siivoamisesta ja tavaroiden järjestyksestä. Pyydän apua kotitöihin vasta sitten, kun läksyt on hoidettu ja kokeisiin luettu.

24/40 | 

Varmasti sopii hyvin nuo coach-ajatukset myös vanhemmuuteen. Teoriassa vanhemmuus on helppoa, käytännössä siinä on monta muuttujaa, joten kovin suoralinjaisesti en mennä eteenpäin.:) Enpä usko, että olet hemmotellut lapsesi piloille, mutta toki kannattaa olla tarkkana, ettei lapsille tule käsitys, että raha kasvaa puussa. Kyllä kai lapsia silti voi toisinaan hieman hemmotella, ilman että menevät heti pilalle.:)

26/40 | 

Raivaa ihmeessä aikaa metsäretkelle! Lähtö saattaa tihkaista mutta retki ei koskaan harmita jälkikäteen.
Itse olen siinä mielessä onnekas, että metsäpolku alkaa toiselta puolelta tietä :) Silti tällaisina kauniina kevätpäivinä tuntuu, että ehdin metsään liian harvoin.

pappilanmummo
27/40 | 

Mitä useamman kasvatus oppaan lukee, sen hankalampi on kehittää oikea tapa toimia - kokemusta on nimimerkkki

28/40 | 

Mukavat siniset kuvat ja hyviä ajatuksia kasvatuksesta. Minäkin sorrun hemmotteluun yleensä silloin, kun on huono omatunto omista kiireistä, esim. johonkin viikkoon kasautunut paljon iltamenoja. Silloin saatan vaikka kaivaa jonkun varastoon ostamani lahjan, esim. uuden lastenkirjan esiin ja lukea sen poikien kanssa. Tai sitten herkutellaan jotenkin, vaikka yleensä olenkin aika tarkka syömisistä. Mutta eipä silloin tällöin hemmottelusta kukaan varmaan pilalle mene :)

31/40 | 

These are some interesting thoughts, although I am no longer in the work force or raising kids. I'm sure they can apply to any communication. Your photos are great.

32/40 | 

Kirjoitit aivan kuin meidän elämästä tuon piirrustusjutun! Juuri siksi coaching-koulutus oli minulle avartava elämys myös perheen kanssa: se opetti olemaan eri tavalla läsnä myös kotona.

33/40 | 

Minullekin juuri tuo ajatus ihmisten toiminnasta itseään toteuttavana ennustuksena oli yksi koulutuksen pysähdyttävimmistä ja siksi halusin jakaa sen blogissani. Mukavaa että sinäkin innostuit siitä!

35/40 | 

Ihanaa kuulla, että reissaat edelleen vanhempiesi ja isovanhempiesi kanssa! Se on minunkin haaveeni - että hyvä yhteys lapsiin säilyisi läpi kaikkien tulevien vaiheiden ja pitäisi meidät yhdessä.

37/40 | 

Hauskaa kuulla, että meitä löytyy muitakin =) Minä toimin juuri noin. Olen selittänyt sitä itselleni sillä, että haluanhan minä kaikkia itselleni tärkeitä ihmisiä huomioida tavalla tai toisella, jos olen joutunut laiminlyömään heitä. Miksi ei sitten lapsia?

38/40 | 

I love your photos - they are beautiful captures of times with your children. I don't know that I'm getting the gist of your post (Google translate helps but it's not fool-proof ;) ) but I think children do best when they know they are loved and given boundaries within which to grow. We don't have to smother them, and we don't have to give them the world - but sometimes a treat here and there (or more often) is just fine.

as my husband says when I tell him he is spoiled rotten, "I'm not spoiled. I appreciate everything I'm given, and I'm grateful for all my mom is still doing for me. I was a brat - then I'd be spoiled. Or if I expected it, then I'd be spoiled." (He kinda expects it from his mom & Grandma, but I'll let him go on thinking he doesn't ;) )

Thank you for joining us for Photo Friday again this week!

40/40 | 

Many thanks for your comment! I'm sorry about the quality of Google translator, it really doesn't work well with the Finnish language :( I try to make a short summary in English about each post for you, international followers but unfortunately usually I don't get to write as much as in Finnish.
I completely agree with you: children do best when they know they are loved and given boundaries within which to grow. It's very well said!

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla

Hesarissa oli uutinen, joka kosketti minua. Sen mukaan likinäköisyyden yleistymisellä voi olla yhteys lasten vähentyneeseen ulkoiluun.

Tätä minä olen ounastellutkin! Kuulin aiheesta ennakkotietoa viime vuonna, kun kävimme Hipun kanssa silmälääkärissä.

Elämä kouluikäisten lasten kanssa on jo monin tavoin kauhean mukavaa, mutta minua harmittaa kun meidän lapset eivät kotona suostu lähtemään ulos ilman kavereita. Olen pitänyt itseäni vanhanaikaisena kasvattajana, kun jaksan jankuttaa aiheesta. Lasten ollessa pienempiä tapasin sanoa, että ulkona lapsesta tulee punaposki mutta sisällä piimänaama.
 

Uraäidin Ruuhkavuodet
 

Likinäköisyys on minulle peikko, sillä sain ensimmäiset miinuslasit jo ekaluokan syksyllä. Kuvassa vasemmalla on ensimmäiset kehykseni (mallia Top Gun), joita käytin pari vuotta. Oikealla on nelosluokan koulukuva, johon mennessä miinusta oli jo tullut lisää.

Pullonpohjieni paksuus kasvoi tasaisesti niin, että aikuisikään mennessä minulle oli kehittynyt voimakas likitaitteisuus, -12,5 diopteria. Olin täysin riippuvainen rilleistä - aivan avuton aina tammikuuhun 2013 asti, jolloin silmäni leikattiin.

Olen seurannut huolestuneena tytärtäni, joka istuisi mielellään koko ajan nenä kiinni kirjassa. Tyttö sai miinuslasit pari vuotta sitten ja kasvupyrähdyksen myötä lasit piti uusia viime vuonna, sillä lisää miinusta oli tullut kokonainen diopteri vuodessa.

Käytännön elämä rillipäänä oli itselleni hankalaa. Lisäksi aiheeseen liittyy muistoja kiusaamisesta. Meidän luokalla alakoulussa oli poika, jota pilkattiin rillihirviöksi koska hän käytti silmäsairauden vuoksi erikoislaseja. Lapset  voivat olla julmia toisilleen. Samastuin pojan tilanteeseen voimakkaasti, olihan hän pikkuserkkuni. Meillä oli rillipäiden kerho. Tuntui kuin minuakin olisi kiusattu. Ehkä kiusattiinkin?

Yläasteella ja myöhemmin aikuisiällä käytin piilolinssejä niin paljon, että piilareista piti luopua kokonaan koska sarveiskalvoni lopulta arpeutuivat. Oli suuri helpotus, että vähitellen kehittyi tekniikka, jolla minunkin silmäni oli mahdollista leikata.

Minulle ei tehty tavallista laserleikkausta, vaan silmieni etukammioihin asetettiin pysyvästi linssit, ikään kuin ikuiset piilolinssit. Leikkaus ei ollut täysin riskitön, minkä vuoksi käyn loppuelämäni silmälääkärin tarkastuksessa puolen vuoden välein. Leikkauksen vuoksi minun on myös pidettävä kukkarossa aina pieniä kortteja, joiden sisältämä tieto kertoo onnettomuustilanteessa sairaanhoitajille, että silmissäni on ylimääräistä silikonia.
 

Uraäidin Ruuhkavuodet
 

Paras siis olisi, jos lapsi välttyisi voimakkaalta likitaitteisuudelta. Nyt näyttää myös olevan yksinkertainen keino, jolla asiaan voi vaikuttaa: nenä irti kirjasta, tietsikka-/pleikkaripelit seis ja ulos leikkimään!

Päivän uutinen sai minut pohtimaan pitäisikö meilläkin kokeilla systeemiä, joka on havaittu hyväksi muutamien tuttavien perheissä. Heillä lapset saavat pelata vain sen verran kuin ovat olleet ulkona. Kirjojen ahmimiseen tämä ei tietenkään vaikuta, ja toisaalta lukeminen taas on muista syistä hyvä juttu...

Silti tuntuu että tässä asiassa voi kerrankin sanoa: eläköön vanhanaikainen kasvatus!

--------
In today's newspaper there was an interesting article which touched me deeply: the amount of time spent indoors reading and the amount of time spent outside might be related to children's myopia which is increasing fast in the Western world.
I suffer from exceptionally strong myopia: I used to wear -12,5 glasses before my eyes were operated a couple of years ago. My daughter already has glasses and I'm worried because my both school-aged children hesitate to play outside.
Now I have a good reason to stop them from extra reading or playing computer/video games. Outdoors is the way in our family from now on!

Uräidin Ruuhkavuodet myös / Follow my blog also at:
Blogger | Facebook | Twitter | Instragram | Bloglovin, | Blogilista |  Blogipolkuvlog @Vlogia.

Kommentit (1)

saint
1/1 | 

Hmm. luin myös tuon artikkelin.
Liikuin lapsena aina, kesät talvet. Elokuussa, kun koulu alkoi, oli hiukseni palaneet oljenvaaleiksi mustantummanruskeasta. Hampaat, kämmen- ja jalkapohjat olivat ainoat vaaleat koko kehossani. Näytin siltä, kuin minua ei olisi pesty koko kesänä?
Silmälasit sain kasvupyrähdyksen jälkeen, olisko ollut -1.75 vahvimmillaan ja hajataiton korjaus.
Ikänäkö korjasi tilanteen ja nyt tarvitsen pari diopteria lukulaseissa.
Kaukonäköni on aivan huippuluokkaa.
Veljeni on pari vuotta nuorempi ja häneellä on nyt suht.vahvat lukulasit, ilman hän ei 'näe lukea mitään'

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Kuva lainassa rantapallo.fi -sivulta.

Elina käynnisti blogissaan hauskalta vaikuttavan kuvahaasteen, johon ilmoittauduin mukaan. Alun perin ajattelin, että tästä tulee yksi iloinen, tavallinen haastepostaus, kunnes tajusin mistä kuva on peräisin, ja painuin yllättäen syvälle 22 vuoden takaisiin muistoihin...

Haasteessa ideana on analysoida valittua kuvaa eri kantilta, julkaista analyysi omassa blogissa ja linkittää postaus käynnistäjän blogiin. Elinan valitsemassa kuvassa vietetään uutta vuotta Sydneyssä.

Minä asuin lukioikäisenä vuoden vaihto-oppilaana Australiassa. Kuva voisi ihan hyvin olla näpätty vuodenvaihteesta 1992-1993. Olin silloin isoissa bileissä juuri Sydneyn keskustassa. Vaihto-oppilaskaverini rikkaat vaihtovanhemmat järjestivät hänelle valtavat kekkerit kattohuoneistossa Sydneyn keskustassa. Pitopalvelu passasi vieraita, juomat virtasivat ja ilotulitteet värjäsivät taivaan.

Mistä sitten viiltävät muistot?

Vaihto-oppilasvuosi muutti elämäni. Sain Australiassa mahdollisuuden kokea monia sellaisia elämyksiä, joita en koskaan enää koe elämässäni. Matkustin vuoden aikana satoja ja satoja kilometrejä. Halasin koalaa ja silitin kengurua. Telttailin autiomaassa ja kiipesin keskelle Australian korkeinta vuorta. Patikoin viidakossa ja kokeilin laitesukellusta. Ystävystyin toisten nuorten kanssa, jotka olivat kotoisin maailman joka kolkasta: Japanista, Brasiliasta, Etelä-Afrikasta, Saksasta, Pohjoismaista...

Silti päällimmäinen vaihto-oppilasvuoteen liittyvä tunne minulla on ahdistus. Monia silloin kokemiani tunteita ja asioita en koskaan ole pukenut sanoiksi ja purkanut ulos, vaan olen painanut ne jonnekin syvälle. Mutta kenties jo muuutaman vuoden kulutua minun on pakko käsitellä kokemuksiani. Voihan olla, että Hipu tai Hessu haluaa lähteä lukioikäisenä vaihtoon.

Uraäidin Ruuhkavuodet

Itse en päästäisi sellaista nuorta maailmalle kuin mitä itse olin. Olin vielä niin täynnä murrosikäisen kuohuntaa, ihan kaistapää. Olin kaikilla tavoin epävarma itsestäni, koko olemukseni huusi:" kelpaanko minä?" Hain hyväksyntää ja huomiota väärillä tavoilla. En kunnioittanut itseäni enkä muita, en osannut vetää rajoja. On ihme, että pääsin yhtenä kappaleena takaisin kotimaahan.

Eräs toinen vaihto-oppilas ei päässyt. Hän sekoili kavereidensa kanssa kohtalokkaasti. Hänen vanhempansa saivat kesken vaihtarivuoden suruviestin, joutuivat tulemaan Australiaan poikansa hautajaisiin ja veivät hänen tuhkansa mukanaan kotimaahan.

Toisaalta sain vaihtarivuodelta sen, mitä eniten halusin: opin englanninkielen niin täydellisesti, että se on nykyäänkin täysin sujuvaa.

Kokemusteni perusteella minun on kuitenkin vaikeaa ajatella, että päästäisin omat lapseni ulkomaille yksin asumaan ennen kuin he ovat täysi-ikäisiä. Toki vaihto-oppilas elää suojeltua elämää, mutta se ei välttämättä riitä. Kuusitoistavuotias on ihan ikänsä puolesta vielä niin kovin puolustuskyvytön, lapsi vasta.

Toisaalta esimerkiksi Hipu on monin tavoin tasapainoinen ja tuntee jo itsensä paremmin kuin minä samanikäisenä. Ja tietenkin asuminen ulkomailla tekee hyvää. Toivon, että jossain vaiheessa molemmat lapseni asuisivat ulkomailla ymmärtääkseen, että eri puolilla maailmaa ihmiset ovat kuitenkin enemmän samanlaisia kuin erilaisia. Mutta ehkä tuo kokemus voisi odottaa siihen saakka, kunnes molemmat ovat täysi-ikäisiä ja täysin sovussa itsensä kanssa?

Elina varmaan toivoi monitahoisempaa analyysia itse kuvasta, eikä vain kuvausta omista assosiaatioista. Minulle tuo punainen ilotulitus kuitenkin toi niin voimakkaita muistoja, että jääkööt kuvan tarkempi erittely sikseen.

Onko linjoilla muita entisiä vaihtareita? Jos murrosikäinen lapsesi haluaisi vaihto-oppilaaksi, päästäisitkö?

-----
I decided to take part in a challenge launched by Elina in which participants are supposed to make an analysis of the photo above. At first I thought that this post will be a normal, easy-going blogpost about a challenge. However, then I realized that the photo was taken probably on a new year's eve in Sydney.
I spent a year in Australia as an exchange student during 1992-1993. It was a very special experience which changed my life in many ways. 
Most of my memories from that time are pretty painful. I was a teenager back then, very insecure and did too many stupid things.
If my child wanted to go on a high school exchange, I might not say yes, at least not straight away. Living abroad is a great way of learning tolerance: it makes one understand that people have a lot in common. Nevertheless I think that my children can wait until they have grown up before they go on adventures like that.
What do you think?


Uräidin Ruuhkavuodet myös / Follow my blog also at:

Kommentit (18)

1/18 | 

Oikeassa olet, eihän sitä tiedä mikä osa noista vaihtarivuoden angsteista kuului ikään ja olisi ollut edessä kotimaassakin. Mutta raskasta sielä oli välillä yksin räpeltää, toisella puolella maapalloa, tuhansien kilometrien päässä kaikista oikeasti läheisistä ihmisistä.
Ihanaa saada sun näkemyksiä, sinä kun olet jo yhden teinin kasvattanut ihmiseksi! Ihanaa viikon jatkoa!

2/18 | 

Mustakin tuntuu, että murehdin hieman aikaisin, täyttäähän tyttökin vasta 11. Mutta kun nämä vuodet lentää ohi niin nopeasti että ennen kuin huomaankaan, se meinaa jo lentää pesästä.
Lisäksi mietin sitä, että kyllä minäkin olin tasapainoinen vielä ennen murrosikää mutta sitten murkkuna menin jotenkin sekaisin. Sormet ristissä, ettei niin kävisi...

3/18 | 

Minä olin Australian jälkeen yhden kesän töissä Saksassa vuonna 1994 eli 19-vuotiaana mutta sielläkin kyllä toilailin aika lailla. Vasta työharjoittelu Benelux.maissa 1999 meni paremmin. Ehkä jokainen meistä kypsyy eri tahdissa, myös tässä asiassa.
Toisaalta mun vaihtarivuoden kokemuksiin vaikuttaa paljon moni asia, mitä tapahtui ennen kuin lähdin vaihtoon. Olin jo valmiiksi aika rikki, eikä matka pallon toiselle puolelle tilannetta parantanut.

5/18 | 

Mielenkiintoista lukea ajatuksiasi vaihto-oppilasvuodesta. Olin itse lukion jälkeen vuoden USAssa opiskelemassa paikallisessa collegessa ja se on ollut yksi parhaista kokemuksista ikinä. Ehkä olin juuri sen verran vanhempi (19v), että reissu oli kaikinpuolin mahtava.

6/18 | 

Kiitos. Nyt minäkin sain julkaistua oman tekstini. Mielleyhtymiä. Tällainen on oikeastaan kivaa ja virkistävää harjoitusta aivoillekin, jos ensi kerralla saisin jo mielikuvituksen paremmin laukkaamaan. :)

Tämä sinun teksti oli mielenkiintoista luettavaa. Ikävä, että vaihtarivuosi ei ollut ainoastaan positiivinen kokemus. :( Kyllä minä silti päästäisin omani maailmalle, itselläni on myös hyviä kokemuksia mm. jenkkivaihtariajalta ja isäntäperheestäni. Toki moni asia on tuuristakin kiinni.

Omaa vaihtarimuistoani tosin värittää minun kanssa yhtä aikaa IFYEnä olleen samanikäisen tytön kohtalo. Meidän reissu oli hyvä, vaikka eri perheissä ja eri paikkakunnilla oltiinkin. Silti tuo reissu yhdisti. Mutta oman inttiaikani loppupuolella sain suruviestin tuon ystäväni poismenosta. Hän oli Suomeen muutettaessa (ja minun keskittyessä armeijaan) valinnut väärän polun ja kuoli huumeiden käytön seurauksena. :'(

7/18 | 

Kuva ja etenkin kirjoituksesi sai minutkin muistelemaan... Vaihtarina en ole lukiossa ollut, mutta kielikurssilla teininä ja 3kk vaihdossa opiskelijana. En minäkään ollut kypsä. Hurjalta tuntuisi päästää omat lapset maailmalle kovin nuorina, mutta ehkä he ovat äitiään fiksumpia ja omaavat toivottavasti paremman itsetunnon.

8/18 | 

Kaikessa ollut niin hyvää, kuin ahdistustakin. Vaihto-oppilasvuosi on aika suuri irtiotto perheestä ja tuntuu, että nykyajan lapset ovat pari vuotta jäljessä kypsymisen suhteen, kuin itse oli silloin. Tosin olin niin ujo, että minusta ei olisi ollut lähtemään.... Serkkuni oli muuten samoihin aikoihin Ausseissa kuin sinäkin.

Minulle tarjoutui 19v mahdollisuus lähteä Washingtoniin vuodeksi au pairiksi, arvaas vaan kieltäydyin tietenkin. Ujous oli hirmuinen este ja tuo Washington vuosi on hieman jäänyt kaduttamaan.

Upeaa että sait kokea Australian ja mahtavan enkunkielen ja kenties joudut ne ahdistuksetkin pohtimaan viimeistään omien lasten kautta. Jos lähtevät vaikka vaihtariksi, niin luulenpa että silloin viimeistään tunteet nousee pintaan.

Nuoren elämä kun on sellaista tunteiden vuoristorataa ja ahdistus välillä kovinkin syvää. Maailmanloppuhan se meinasi itsellekin välillä tulla. Aikamoinen kypsyminen selvitä niistä tunteista ulkomailla ilman vanhempien olkapäätä. Ja kenties jotkut tunteet vaan jemmaa jonnekin, mutta toisaalta on niitä tullut jemmattua ihan kotisuomessakin... Ja ihmeelliset asiat vaikka riita isän kanssa nostaa ne hyvinkin äkkiä pintaan.

Hurja tuo tarina, että vanhemmat joutuivat hakemaan lapsensa arkussa... Mutta meidänkin ystäväporukasta osalla meni niin lujaa, että eräs ihan parhaimmista ystävistäni jäi nuorena humalassa auton alle. Nuoruus on rankkaa aikaa ja vaikka omat lapset ovat hieman pullamössöjä, on mahtavaa että heihin on puheyhteys.

Ihanaa sunnuntaita

9/18 | 

Hei, onnea tänne uuteen kotiin!

Minä irrottelin kanssa alaikäisenä muutamilla "ulkomaankomennuksilla" sen verran, etten oikein tiedä, luottaisinko omiin lapsiini niin paljon niin nuorena. Olin kyllä ihan suht kypsä, vahva ja tasapainoinen, eikä kotitaustakaan ollut liian ankara... Sekoilu tuntui muuten vain hohdokkaalta. Oi, voi.

En todella tiedä, mitä tehdä, kun nuo omat silmäterät tuosta jossain vaiheessa haluavat lähteä kokeilemaan siipiään. Esikoinen tuntuu kyllä järkevämmältä kuin minä hänen ikäisenään, mutta myönnän, että hirvittää.

Anonyymi
10/18 | 

Ihan samat fiilikset. En myös päästänyt lastani vaihtoon, koska näin kaiken mitä olisi voinut sattua... Sekä samoin olen jättänyt käsittelemättä nuo sen vuoden ahdistuksen aiheet ja miettinyt välillä että pysyykö ne siellä takana vai pulpahtaako joskus eteen. Onhan siinä iässä usein se murkkuikä pahimmillaan ja on olevinaan fiksu, vaikkei oo.

11/18 | 

Mulla taisi olla samanlaisia syitä taustalla. Tiedän, että lasten pitää antaa hakata itse päätään seinään mutta toivoisin, että jos on pakko törmäillä ulkomailla niin törmäilisivät vasta vähän kypsempinä. Voisivat päästä pienemmillä vaihingoilla...

14/18 | 

Mä revittelin itseäni irti kodin rajoista kielikurssilla 17-vuotiaana Ranskassa ja aupairina New Yorkissa 19-vuotiaana. Ja ihme on, että mitään ei sattunut. Villiä oli ja päätöntä.
Haluaisin mahdollistaa samat kokemukset omilleni, sillä plussaa jäi niin paljon. Ja toivon, että heillä ei olisi tarvetta kokeilla kaikkea mitä mitä kokeilin. Oma kotikasvatukseni oli nimittäin niin tiukka, että vapauduttuani olin vauhdissa.. Päivä kerrallaan..

17/18 | 

Luulen, että riippuu todella yksilöstä kenelle vaihtarivuosi sopii ja kenelle ei. Itse olisin ollut aivan liian lapsi lukioikäisenä tuollaiselle reissulle. Kielikurssimatka teininä riitti ;). Se kyllä harmittaa, kun ei tullut opiskeluaikoina koettua vaihtarivuotta, joka olisi vahvistanut kielitaitoa. Omien lasten kohdalla toivoisin, että pitkät ulkomaanreissut toteutuisivat vasta opiskelijaiässä :). No, siihen on onneksi vielä pitkä aika.
Blogissani on sinulle sydänhaaste. Sen voi halutessaan toteuttaa vaikka ihan lyhyesti postauksen ohessa ;).
http://nainentalossa.blogspot.fi/2015/01/ryppyja-ja-sydanasioita.html

18/18 | 

Hei, kiva kun osallistuit! ^_^

Luen tämän vasta, kun saan omani julkaistua, niin pysyy ajatus kasassa. Oma teksti vielä himpun kesken ja koska ollaan juhlissa, menee iltaan ennen kuin saan valmiiksi. '(Ai miten niin kaikki jää viime tippaan?).

Ps. Onnittelut kaksplussaan pääsystä! :) Pitänee lukea sun ajatuksia siitäkin paremmalla ajalla.

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Vaikka meillä välillä vietetään laatuaikaa, niin paljon useammin kuitenkin ruutuaikaa. Tai ainakin vietettäisiin, jos lapset saisivat päättää.

Näin syksyisin, kun illat pimenevät eikä keli houkuttele ulkoilemaan, perheen yhteiset hetket olisi helppoa viettää ruudun ääressä. Telkkari, peli, pädi tai läppäri on vaivaton lapsenvahti: lapset viihtyvät itsekseen ja vanhemmat saavat rauhassa puuhailla omiaan.

Pelaaminen

Eilen uutisoitiin, että nykylapset käyttävät aikaansa eri tavalla kuin ennen: aikaa kuluu entistä enemmän tietokoneen parissa. Uutisen mukaan pelit ja tietokoneen välityksellä tapahtuva sosiaalinen kanssakäyminen voivat johtaa siihen, ettei lasta houkuta mennä muuhun harrastustoimintaan. Tänään taas toinen media kertoi, että erityisesti Yhdysvalloissa mutta myös meillä lapset viettävät yhä enemmän aikaa digilaitteiden parissa, juhlapyhinä enemmän kuin arkisin.

Meidän perheessä yritetään rajoittaa lasten ruutuaika enintään tuntiin päivässä, siihen suuntaanhan myös MLL opastaa.  Taidamme olla tiukapipoja. Olen ymmärtänyt, että joka toisen ekaluokkalaisen pääasiallinen illanviete on Mario & Sonic, ja jokainen itseään kunnioittava kymmenvuotias roikkuu päivät pitkät Instassa ja Facessa.

"Kun kaikki muutkin saa..." Tämä argumentti tulee vastaan yhä useammin nyt, kun molemmat lapset ovat koulussa samanikäisten ja isompien vaikutuspiirissä. Jos näitä juttuja uskoisi kaikessa, söisimme päivittäin vain hamppareita, ranskalaisia, limsaa ja karkkia, menisimme vasta puoliltaöin nukkumaan ja ostaisimme joka ikisen hilavitkuttimen, mikä markkinamiesten mieleen on joskus juolahtanut.
Lasten puheet voi jättää omaan arvoonsa, mutta tiettyjä muiden vanhempien perusteluja vähän ihmettelen.

Ruutuaika

Meillä on ollut muutama periaate lasten kanssa pienestä pitäen, joista edelleen yritämme pitää kiinni, vaikka tämä vuosien mittaan taitaa osoittautua yhä haastavammaksi.

  • Anna lapselle se, mitä lapsi tarvitsee. Tämä ei välttämättä ole se, mitä lapsi haluaa.
  • Rajat ovat rakkautta.
  • Vanhempien tehtävä on tuottaa lapselle turvallisia pettymyksiä.

Ruutuaikaan sovellettuna nämä periaatteet tarkoittavat, että en anna lapsen pelata tai töllöttää telkkaria, jos ulkoilu on jäänyt välistä tai kello alkaa kolkutella uniaikaa. Ruudun äärellä vietetty aika on aina jostain pois - usein jostain sellaisesta terveellisestä, jota kasvava lapsi tarvitsisi enemmän kuin diginäytön tuijottelua.

Mielestäni eka- ja neljäsluokkalaisen on paljon parempi pommpia ulkona trampoliinilla poskensa punaisiksi tai vaikka syventyä hyvään kirjaan kuin roikkua ruudulla. Liika ruutuaika tekee lapsen levottomaksi ja ärtyisäksi.

Ruutuaika

Aivan oma lukunsa on netin kiehtova maailma. Olette varmaan jo päätelleet, että Hipu ei diktaattori-vanhempiensa vuoksi toimi vielä sosiaalisessa mediassa toisin kuin ilmeisesti moni muu ikätoverinsa. Itse asiassa hänellä ei edes ole älykännykkää, ja nettiä lapset käyttävät yhteisellä pöytäkoneella, josta kaikki näkevät missä käyttäjä surffaa.

Olemme ottaneet ohjenuoraksi viralliset pelisäännöt: sosiaalisen median palveluilla on ikärajat, joita ei ole tuulesta temmattu. Niinpä Hipulla ei ole asiaa someen ennen kuin maagiset vuodet ovat täynnä. Lapsiparka?

Suhtautumiseni esiteinin some-selfieen on vähän sama kuin pillifarkkuihin ja napapaitoihin: kyllä aikuisuuteen ehtii myöhemminkin, ja siellä saa olla ihan kyllikseen. Lisäksi sosiaalisessa mediassa voi olla lieveilmiöitä, joilta haluan varjella lastani mahdollisimman pitkään: seksuaalista häirintää ja kiusaamista.

En jaksa uskoa, että lapseni joutuvat tietotekniikan apukouluun, vaikka vanhemmat ovatkin taantumuksellisia luddiitteja. Itse käytin World Wide Webbiä ensimmäisen kerran yliopistossa vuonna miekka ja kirves, kun tuo ihmeellinen tietoverkko oli noin vuoden vanha. Silloin yleisin hakukone oli vielä Netscape Navigator - Googlea kun ei oltu vielä keksittykään! (Kuva lainattu Wikipediasta.) Yläasteella aikoinaan en viitsinyt ottaa ATK:ta (automaattista tietojenkäsittelyoppia) valinnaisaineeksi, koska en tähdännyt kauppaopistoon tai konekirjoittajattaren uralle.

Huterista lähtökohdista huolimatta tässä sitä surffaillaan päivät ja illat, enkä mistään ole jäänyt paitsi. Uskon, että lapsenikin omaksuvat nämä taidot vaikeuksitta, koska ovat uudelle ahneita, kuten lapset yleensä.

Tätä harhaluloa tukee kokemus "henkilökohtaisen" tablettini hankinnasta viime kesänä. Kiikutin sen onnellisena kotiin sinä päivänä, kun lomarahat tulivat. Halusin nimittäin ruveta lukemaan Hesaria omalta tabletilta, se kun on paljon mukavampaa kuin kännykän pikkuruudun tuijottelu.

Vähänpä tiesin. Alta aikayksikön, saman tien kun uusi laite oli saatu pois suojamuoveista, jälkikasvu oli jo ladannut sinne Pou-pelin, oman meiliboxinsa ja ties mitä muuta. Sunnuntai-aamuisin, kun kuvittelin lukevani aamun uutisia pitkään ja hartaasti, tabletilla yleensä taltioidaan pieruääniä tai käsitellään naamakuvia.

Digimaailma on lasten tulevaisuutta ja nykypäivää. Kysymys on siitä, kuinka syvälle ja kuinka noeasti lapsensa antaa sinne sukeltaa. Itse haluaisin hieman hidastaa uppoamista. Odotellessa ehtii vaikka  jutella kaverin kanssa kasvotusten, leikkiä mielikuvitusleikkeja, kiipeillä ja juosta tai lukea satukirjaa - asioita, joille ei aikuisten maailmassa jää riittävästi aikaa ruudun varjossa.

Kommentit (6)

1/6 | 

Minulla myös samanlaisia ajatuksia kuin sinulla. Meillä ei kummallakaan pojalla (kolmas- ja viideluokkalaiset) ole vielä älykännykkää. Facebookin (ja muittenkin palveluitten) ikärajoista pidetään kiinni. Telkkaria pojat katsovat suht vähän, tällä hetkellä sieltä ei juuri tule enää heitä kiinnostavia ohjelmia, kun lastenohjelmaikä on ohitettu. Kuopus olisi kovin koukuttunut wii-peleihin ja hän pelaisi niitä vaikka koko päivän ellei meillä olisi rajoja pelaamiseen. En usko, että poikamme jäävät muista teknisesti jälkeen. Esikoinen ohjelmoi tietokoneella tosi näppärästi sellaisia juttuja, joista en itse ymmärrä mitään. Tietokonetta voi käyttää muuhunkin kuin pelaamiseen.

Ei hitsi ja minäkin muistan atk:n ja konekirjoituksen. Minulla oli valinnaisena aineena konekirjoitus ja tosi näppäräksi kirjoittajaksi opinkin. Olen myös opinnoissani tehnyt pari ekaa vuotta kirjoitustehtävät kirjoituskoneella. Kyllä oli hieno homma tehdä lopputyötä tietokoneella, kun ei tarvinnut enää korjausnauhaa käyttää. Ja vaikka näin alkeellisista lähtökohdista on mun tietotekninen ura lähtenyt liikkeelle, ajattelen nyt ihan näppärästi käyttäväni eri palveluja. Ja jopa bloggaan.

Itse en ole kenenkään tietoteknisistä taidoista huolestunut, uskon, että tässä aikakaudessa ei voi välttyä silti, etteikö niitä jossain vaiheessa oppisi. Enemmän olen huolissani siitä, mitä jatkuva kännyköiden, tietokoneiden ja pelien kanssa oleminen tuottaa lasten aivoille, heidän sosiaalisille taidoilleen ja tunnetaidoilleen. Ihmiset eivät toimi kuten koneet.

2/6 | 

Heippa, kiva lukea ajatuksistasi! Ja hauskaa, että meitä "taantumuksellisia diktaattoreja" on enemmänkin ;) Meilläkin tosiaan välillä tuntuu, että kuopus on ihan addiktoitunut pelaamiseen. Jos yhtään antaa pelata enemmän, hän ei juuri muusta puhukaan, elää vaan pelimaailmoissa.... Tsemppiä valitsemallanne tiellä - pysytään lujina lapsen asialla :)

3/6 | 

Mä olen kanssa omalla puolella kirjoitellut näistä ruutuhommista jonkun verran :) Olen joutunut lasten myötä muuttamaan paljonkin omia mielipiteitä ja käsityksiä pelaamisesta ja tällä hetkellä meillä rullaa näiden osalta aika kivasti. Isoimmaksi haasteeksi koen tällä hetkellä nimenomaan tuon ruutuajan määrittämisen. Meillä kun isoilta pojilta löytyy android-puhelimet joilla voi tehdä melkeinpä jo samaa kuin tietokoneillakin. Bussimatkat ym sujuu näppärästi puhelimen parissa, puhumattakaan muista suvantohetkistä päivien aikana. Todellista ruutuaikaa on hyvin hankala valvoa tai arvioida. Yritänkin enempi tällä hetkellä panostaa siihen että jutellaan esimerkiksi internetin sisällöstä. Oikeaoppisesta nettietiketistä ja hyvistä käytöstavoista netissä. Vuorovaikutustaidoista. Omat muksut on yllättäneet mut sillä miten analyyttisiä hekin osaavat olla. Ja miten paljon havainnoivat kavereistaan esimerkiksi pelien vaikutuksesta käytökseen. Olen saanut itse kaikista parhaat vinkit pelikasvattaja Mikko Meriläiseltä. Suosittelen tutustumaan tyypin höpötyksiin :)

4/6 | 

Kiitos vinkeistä! Täytyypä käydä kurkkaamassa lisää sun blogin puolelta. Meilläkin nimittäin eletään varmaan lopun aikoja tuon esikoisen netinkäytön rajoittamisen kanssa. Älykännykän hankkiminen voi olla lähempänä kuin uskoisi.

5/6 | 

Samoilla linjoilla kuin Kukkavarvas. Olen itse työni puolestakin aika sisällä sosiaalisessa mediassa, mutta ovat ne palvelut olleet osa jokapäiväistä elämääni muutenkin jo pitkään. Olen siis vähintään samanlainen somenatiivi kuin kouluikäiset lapseni, tai oikeastaan minulla on ollut sellainen etulyöntiasema, että olen itse päässyt opettamaan WhatsAppit ja Instagramit sun muut lapsilleni siinä vaiheessa kun ne ovat heitä kiinnostaneet.

Meillä lähdetään ensinnäkin siitä, että aikuiset määrittelevät rajat. Ja toisekseen siitä, että lapset ovat hirmuisen fiksuja. Kun he ovat noin 5-6-vuotiaina päässeet välillä pelailemaan tai etsimään juttuja netissä, olemme samalla käyneet jatkuvia keskusteluita siitä, mitä kaikkea "netti" ylipäänsä on. Ja nettiajat tapahtuvat tietenkin aina perheen yhteisellä koneella aikuisten läsnäollessa.

Esikoinen sai älypuhelimen kolmannen luokan keväällä, suunnilleen samoihin aikoihin kuin suurin osa kavereistaankin. Hänen kanssaan keskusteluita on käyty vieläkin enemmän. Luotan aika paljon tämän lapsen fiksuuteen, koska hän on osoittautunut luottamuksen arvoiseksi (ja koska olemme myös yhdessä käyneet läpi hänen puuhiaan puhelimella). Kaikkialle ei vanhempien katse ulotu. WhatsAppin suhteen, jossa lapsella on aivan oma sosiaalinen elämä koulu- ja harrastuskavereidensa kanssa, olemme puhuneet erityisen paljon mm. kiusaamisesta. Nämä ovat aina tosi paljon lapsikohtaisiakin asioita. Esikoisen kanssa on ollut suhteellisen helppoa. Luulenpa, että tuon seuraavana älypuhelinikään tulevan lapsen kanssa on haastavampaa. ;-)

Mutta, mikä tärkeintä: tietokoneajoista, telkkarin katsomisesta ja puhelimen näpräämisestä huolimatta koululaisemme ovat reippaita, fiksuja, urheilullisia,aktiivisesti harrastavia, kovasti edelleen leikkiviä ja sosiaalisia tyyppejä.

6/6 | 

Kiitos kommentista Päähenkilö! Mahtavaa, jos lapsenne ovat jo noin itseohjautuvia. Luulen, että esikoisen kanssa meilläkin homma voisi mennä noin mutkattomasti. Luotan jo kovasti hänen arvostelukykyynsä. Toisaalta tytöllä ei ole luontaista kaipuuta liikkumiseen tai ulkoiluun, vaan hän kaipaa siihen kannustusta. Rajaton ruutuaika voisi vaikuttaa tähän. Meillä on kuitenkin kokemuksia kiusatuksi tulemisesta, enkä haluaisi tarjota kiusaajille siihen yhtä uutta välinettä, joka on opettajien toimivallan ulottumattomissa.
Pikkuveljen kanssa ruutuajan rajoitukset ovat vielä tosi tärkeitä. Hänellä ei nimittäin vielä itsekontrolli pelaisi: ilman valvontaa hän voisi ihan hyvin pelata tuntitolkulla.
Kimurantteja nämä asiat ovat, ja tilanteet muuttuvat nopeasti. Joka tapauksessa oli kiva kuulla kokemuksistanne, että jossain perheessä nämä asiat voivat hoitua noin helposti.

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Seuraa 

Blogissa Aino-äiti ja Venla-tytär yrittävät pysyä sovussa itsensä, toistensa ja ympäröivän maailman kanssa. 42-vuotias Aino on joogaopettaja ja viestinnän ammattilainen. 14-vuotias Venla on Kirkkonummen kuntalähettiläs, joka näyttelee, laulaa ja kirjoittaa.
Hyvinvointia, kauneutta, kasvisruokaa, eettistä kuluttamista, työtä ja haaveita – sitä kaikkea sisältää äidin ja tyttären elämänmakuinen lifestyle-blogi.

Bloggaajiin saat yhteyden tästä. Seuraa blogia tästä.

Blogiarkisto

2018
2017
2016
2015

Kategoriat