Kirjoitukset avainsanalla amigo

Tänään on ystävänpäivä, rakkauden virallinen juhlapäivä. Onneksi Suomessa teemapäivä on laajentunut koskemaan myös yleisesti ystävyyttä, eikä pelkästään vaaleanpunaisia tunteita.

Minulle ystävänpäivä tuo mieleen muutakin kuin romantiikkaa. Olen toiminut noin neljän vuoden ajan ystävänä tuntemattomille, eli tehnyt vapaaehtoistyössä muutamassa järjestössä.

Ennen kuin aloitin SPR:n ystäväpalvelussa ajattelin, että ystävätoiminta on jotenkin keinotekoista ja väkinäistä. Mennä nyt "ystävänä" vieraan ihmisen luo, jonka kanssa ei ole mitään yhteistä. Eikö se ole vain kiusallista molemmille?

Onneksi voitin ennakkoluuloni, ja lähdin ystäväpalvelun kurssille. Sen jälkeen kävimme kaikkiaan parin vuoden ajan lasten kanssa paikallisessa vanhusten hoitokodissa sunnuntaisin tunnin verran juttelemassa vanhusten kanssa.

Myönnän, että monesti lähtö vanhusten luo oli vaikeaa.

Moni hoivakodin asiakkaista kärsii muistihäiriöistä, eivätkä visiitit mitään koulun kevätretkiä olleet. Silti joka kerta, kun palasimme kotiin, minulla oli hyvä mieli.

Otin usein lapset mukaan vierailulle sillä halusin, että ystävätoiminta ei olisi jälleen yksi, uusi oma harrastukseni, joka veisi minut pois perheen luota. Vanhukset rakastivat lapsia, ja lapseni lähtivät mielellään mukaan.

Oli ihanaa katsoa, kun lasten tullessa vanhukset ikään kuin heräsivät eloon. Jäin monesti pohtimaan, mikä osuus virikkeillä on muistihäiriön kehitykseen.

Onko niin, että vanhus ei enää muista, kun ei ole mitään muistettavaa, jos päivät valuvat ohi toistensa kaltaisina?

Ennen vapaaehtoistyötä en ollut paljoa tekemisissä muistihäiriöisten kanssa. Suvussani ei ole esiintynyt dementiaa tai Alzheimerin tautia.

Ajatus muistihäiriöisen kohtaamisesta tuntui aluksi jotenkin pelottavalta. Luulen, että ahdistus syntyi siitä, että samalla kohtasi oman kuolemaa ja heikkoutta koskevan pelkonsa. Vanhusten kanssa jutellessani tajusin kuitenkin, että ei vanhuudessa, heikkoudessa ja avun tarpeessa ole mitään hävettävää.

Erään potilaan kanssa meillä oli tapana käydä pienellä kävelyllä kujan päässä. Lähtiessämme hän kysyi: "keitäs te oikein olette" ja ilahtui, kun kerroimme että olemme tulleet viihdyttämään häntä. Kujan päässä hän kysyi samaa asiaa uudestaan ja tuli taas iloiseksi.

Tällaisten sattumusten myötä jäin miettimään, miksi muistihäiriö koetaan niin kipeänä asiana.

Onko muistihäiriö sittenkin pahempi asia potilaan läheisille, jotka muistavat rakkaansa sellaisena kuin hän joskus oli, kuin potilaalle itselleen?

Suomen Punainen Risti kertoo ystävätoiminnastaan tänäkin ystävänpäivänä kampanjan muodossa. Ystävätoimintaa voi tukea toimintaan osallistumisen lisäksi rahalahjoituksilla, esimerkiksi lähettämällä viestin SPRLAHJA numeroon 16499 (15 €).  Somessa keskusteluun yksinäisyyden lievittämisestä voi seurata tai osallistua hashtagilla #ihantavallinenteko.

Olemme toistaiseksi lopettaneet lasten kanssa toiminnan ystäväpalvelussa, sillä menin mukaan mentoriksi toiseen vapaaehtoistyöhön, Helsingin Diakonissalaitoksen Amigo-hankkeeseen, eikä näin ruuhkavuosissa aika riitä moneen hankkeeseen yhtä aikaa. Myös mentorointi oli antoisaa aikaa, josta olen kirjoittanut aiemminkin blogiini.

Amigo-vuoden jälkeen aloitimme jälleen uudessa vapaaehtoistyössä Napsu-koiran kanssa: Suomen Karva-Kavereissa. Siihen emme valitettavasti ole vielä päässeet oikein kunnolla sisälle, mutta into on kova, kunhan aikataulut vain sopisivat kiireiseen elämäämme.

Onko sinulla kokemuksia ystävänä toimimisesta tuntemattomalle?

Blogi muualla somessa:
Facebook | Twitter Instragram | Pinterest | Bloglovin | Blogipolku | Blogit.fi  | YouTube | Snapchat @ruuhkavuodet

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla

Olen jälleen kirjaillut viikon varrelta pieniä ja isoja hyviä asioita. Tämä viikko oli jotenkin niin arkinen ja tavallinen, että meinasin ensin jättää postauksen tekemättä. Sitten Scavenger Hunt Sunday kannusti katselemaan linssin läpi maailmaa eri vinkkelistä. Pian hoksasin myös, että Valokuvatorstaissa on teemana yllätys ja tajusin, että tavallinen viikkoni olikin täynnä pieniä ja isoja yllätyksiä.

Maanantaina töiden jälkeen haukkasin vähän happea ja hain pojan kävellen naapurin luota. Allaoleva peltomaisema yllätti jälleen kauneudellaan. Päivän pieniin onnistumisiin kuului se, että sain viimein vaihdatettua autoon kesärenkaat.

Tiistaina omien asioiden hoitamisessa jälleen edistysaskel: muistin varata itselleni kampaajan. Kävin töiden jälkeen juoksulenkillä lempireitilläni, pienen metsälammen rannalla. Sää oli yllättävän lämmin ja kesäinen ja ylläolevat maisemat jälleen sykähdyttävät. Lenkin jälkeen ehdin vielä lukea pojalle pitkän iltasadun.

Keskiviikkona minua odotti kotona varsinainen yllätys: Hipu laitoi keittiössä ruoaksi jauhelihakastiketta! Sain rauhassa laittaa koneellisen pyykkiä pyörimään ja yllätin itseni, sillä keksin lähteä kuntokeskukseen venyttelyjumppaan. (Kukkarossani on pyörinyt jo pari vuotta kuntokeskuksen 10 kerran jumppakortti, josta oli yksi kerta käyttämättä. Nyt sain viimen käytettyä sen pois.)

Torstaina aloitimme aamun sylitellen pojan kanssa, vaikka oli arki ja normaali kiire. Hoppu iski täysillä vasta työpäivän lopussa, sillä oli jälleen minun vuoroni hakea poika iltiksestä, vaikka päivän viimeinen palaveri päättyi vasta klo 16.20.
Moottoritiellä oli normaali neljän ruuhka... Ehdin iltiksen ovelle vasta kaksi minuuttia yli viiden. Poika oli siellä jo vastassa ulkovaatteet päällä. Olin kyllä varoitellut tiukasta aikataulusta jo edellispäivänä ja soitin matkalta iltapäiväkerhoon, joten myöhästymisen ei olisi pitänyt tulla yllätyksenä, Kurjalta se kuitenkin tuntui, varmaan meistä kaikista.
Iltiksestä kurvasimme hakemaan tyttöä kaverin luota, olihan jo kiire viedä tyttö näytelmäkerhoon. Päivällinen hoitui lähi-pizzeriassa. (En käsitä, miten muut vanhemmat onnistuvat hoitamaan ruoan pöytään ja lapset harrastuksiin alle tunnissa - vai onnistuvatko?)
Illalla kävimme järvessä uimassa tytön kanssa. Yllätyksekseni tyttökin dippasi itsensä kaulaan asti!

Perjantaina vein tytön kouluun ja pulahdin taas järveen. Käytin etäpäivän lounastunnin reippaaseen juoksulenkkiin. (Pidin tämän viikon "lepoviikkoa" salitreenistä eli viikkoon mahtui aika monta juoksu- ja kävelylenkkiä. Välillä lihaskuntoharjoittelusta kannattaa pitää taukoa, ettei mene ylikuntoon.)
Iltapäivällä oli tytön kasvatuskeskustelu koululla opettajan kanssa ja sieltä päin lähdin tapaamaan mentoroitavaani. Toimin mentorina Helsingin Diakonissalaitoksen Amigo-hankkeessa, jossa mentoroidaan syrjäytymisvaarassa olevia nuoria. Minä ja mentoroitavani olemme hyvin erilaisia, ilman mentorointiohjelmaa meillä ei olisi mitään tekemistä toistemme kanssa.
Olen seurannut kiinnostuneena vaalien jälkeistä kupla-keskustelua. Suosittelen vapaaehtoistyötä jokaiselle, joka haluaa omasta kuplastaan ulos! Itse aloitin alun perin vapaaehtoistyön juuri sen vuoksi, että kyllästyin elämänpiirini kapeuteen: olin tekemisissä ainoastaan samanikäisten, samassa elämäntilanteessa olevien, saman koulutustaustan ja -yhteiskuntaluokan omaavien ihmisten kanssa. Mentorointi on ollut yllättävän antoisa elämys.
Töiden jälkeen imuroin ja pesin lattiat. Poika järjesti jymy-yllätyksen, koska suostui ruutuaikaa vastaan järjestämään laatikoihin läjän talvivaatteita, jotka olivat lojuneet samassa paikassa jo muutaman viikon. Tyttö yllätti myös, koska pesi vessan ja vaihtoi sinne pyyhkeet.
Väsäsin iltamyöhään yllätyslahjaa äidilleni, jolla on syntymäpäivä ensi viikolla.

Lauantaina saimme mieluisan yllätysvieraan: tutun villakoiran hoitoon melkein kahdeksi viikoksi. Sitä ennen kävimme kirjastolla katsomassa harvinaista esitystä eli oman tyttömme käsikirjoittamaa näytelmää!
Esityksen jälkeen jatkoin siivoamista, sillä isovanhemmat olivat tulossa vierailulle. (Olen nyt viikon sisällä tehnyt yllättävän paljon kotitöitä. Mieskin oli pannut tämän merkille. No, varmaan tilanne normalisoituu pian.) Naapuri soitti ja yllätyksekseni pyysi pitkästä aikaa lenkille. Laitoin qvorn-kiusauksen uuniin, ripustin pyykit ensimmäisen kerran tänä keväänä ulos kuivumaan ja lähdimme baanalle, jossa seitsemän kilometriä sujahti ohi yhdessä hujauksessa.
(Käytän edelleen aktiivisuusmittaria, mutta olen vaihtanut Fitbit Flexiin ja luopunut Polar Loopista. Fitbit on ranteessa niin kevyt, ettei sitä edes huomaa. Nyt kun meillä on koira hoidossa, pääsen taatusti askeltavoitteeseen ihan helposti joka päivä!)

Tänään sunnuntaina yllätyksekseni tyttö käytti koiran aamupissalla. Minä lähdin otuksen kanssa aamupäivällä vielä uudestaan metsään, ennen kuin oli taas aika lähteä kirjastolle: tänään oli vuorossa pienten kerholaisten näytelmän esitys!
Esityksen jälkeen pesin lisää pyykkiä, laitoin ruokaa, vaihdoin sänkyihin lakanat ja lähdimme vielä naapurin kanssa tunnin iltalenkille metsään.

Nyt minulla on mukava yllätys Blogger-käyttäjälle nimeltä Siili: onnea - voitit blogini synttäriarvonnassa paketin kosmetiikkaa ja hiustenhoitotuotteita! Lähetän sinulle sähköpostia.

Ihanaa uutta viikkoa myös kaikille muille blogini lukijoille!

 

This week has been just an ordinary week, yet full of small and big surprises. The weather and the nature have surprised us with its beauty, my children have surprised me in many ways and the best of all - we got a surprise guest to our home: a big poodle which we've taken care earlier, too.
Have a lovely new week!


Uräidin Ruuhkavuodet myös / Follow my blog also at:
Blogger | Facebook | Twitter | Instragram | Bloglovin | Blogilista |  Blogipolkuvlog @Vlogia.

Kommentit (15)

4/15 | 

Ihania maisemakuvia ja olihan kyseessä varsin tapahtumarikas viikko, joka sisälsi positiivisia juttuja. Ihanasti lapsesi ovat auttaneet kotitöissä.

5/15 | 

Thank you for your comment! Yes, she's big poodle. Unfortunately she's not our dog, we are just taking care of her for two weeks. We are looking forward to have a puppy in October...

6/15 | 

Kiitos kommentistasi, mukavaa kun jaksoit lukea pitkän sepustukseni! Joo, yllättävän paljon sitä kuitenkin mahtuu ihan tavalliseen viikkoon...
Olemme nyt pilotoineet sitä meidän uutta kotityösysteemiä pari viikkoa ja se tuntuu kyllä toimivan oikeaan suuntaan - lapset auttavat kotitöissä paljon enemmän kuin ennen! Teen siitä lähiaikoina oman postauksen, jossa selitän juurta jaksaen, mikä on humpan juoni.

7/15 | 

Sulla on ihanat lapset! Tuo mentorointi kuulostaa todella mielenkiintoiselta ja antoisalta, sama teema nousi perjantaina toista kautta esille... Pistää pohtimaan... Ja tuo arkiruokaongelma: Ruoka edellisenä iltana valmiiksi ja töistä kotiuduttua mikroon. Ruoka kunkin lautasella parissa minuutissa ilman hosumista. Aika usein olen kiusausta tai soppaa laittanut iltakymmeneltä.

12/15 | 

Kuvissasi ja viikon läpikäymisessä on pirteyttä ja iloa. Kyllä se koira näyttää teille sopivan. Ja totta edellisen kommentoijan sanonta, edellisenä päivänä uuniin ja seuraavana mikroon. Sääkuvasi on kauniita.

T. Täysin arkista

13/15 | 

Joo, olen ymmärtänyt että juurikin noin niissä perheissä hoidetaan pika-päivälliset, joissa organisoidaan arki hyvin. Meillä minä en ole vastuussa arkiruoanlaitosta vaan mies pääasiassa kokkaa... Olisin toki voinut edelisiltana hoitaa hommani, mutta tulipahan tällä kertaa tuettua paikallista yrittäjää =)
Tuo mentorointi on tosiaan ollut antoisaa. En olisi uskonut, kun siihen lähdin. Itselläni on se harvinainen etu, että voin käyttää siihen työaikaana eli se on osa työtäni. Näinhän monella Amigo-mentoreilla ei ole, vaan he tekevät puhtaasti vapaaehtoistyötä, vapaa-ajallaan.

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Lähdin tänään muutaman päivän työreissulle. Luvassa paljon lentokenttiä, vaihtolentoja, odottamista ja sitten tiukkaa kokoustamista, dinnereitä ja small talkkia.

En tällä kertaa saanut suoria lentoja, mikä harmitti ihan vietävästi. Kirjoittelen tätä tekstiä Arlandan lentokentällä, jossa on kahden tunnin vaihtoaika. Takaisin tulen Kööpenhaminan kautta samanpituisella vaihdolla.

Toisaalta, blogin ansiosta odottaessa riittää mukavaa tekemistä nyt, kun kaikki työpaperitkin on jo luettu. Voi käydä läpi ajatuksiaan yksin ja yhdessä teidän kanssa, blogini lukijat.

Lentokenttä

Tänään olen pohtinut paljon eilistä tapaamistani. Olen ryhtynyt mentoriksi Helsingin Diakonissalaitoksen Amigo-hankkeeseen. Se on hieman erilainen hanke, jossa mentoroidaan syrjäytymisvaarassa olevia nuoria.

Amigon esittelysivulla kerrotaan, että "mentoroinnin avulla vaikeassa tilanteessa olevat nuoret saavat turvallisen ja tavallisen arkielämän mallin. Nuoret löytävät omia voimavarojaan ja voivat harjoitella tasavertaista vuorovaikutusta. He alkavat hoitaa terveyttään, hankkiutua takaisin koulutukseen ja työelämään sekä harrastusten pariin."

Miksi lähdin mukaan hankkeeseen? Lähdin, koska minua kyllästytti elämäni "pumpulipullossa". Olen yleensä tekemisissä vain suunnilleen samanikäisten, samalla koulutustaustalla ja samasta yhteiskuntaluokasta peräisin olevien ihmisten kanssa. Halusin laajentaa mukavuusaluettani ja samalla auttaa.

Jo muutaman tapaamisen jälkeen ratkaisu tuntuu oikealta. Mentorointi on osa työtäni eli työnantajani kannustaa tällaiseen toimintaan, mikä on hienoa! Oma mentoroitavani on jo parin tapaamisen aikana avautunut ja saanut uutta draivia. Meillä on ollut mukavaa!

Amigon koulutusmateriaaleissa on monia määritelmiä mentorille. Itse pidin eniten sanasta kanssakulkija. Sellainen haluaisin olla.

Salaa sisimmässäni lähdin mukaan myös omien lasteni takia. Toivoin toki, että kumpikaan heistä ei koskaan joudu vaaraan syrjäytyä, mutta jos niin kävisi olisi tärkeää, että heidän rinnalleen löytyisi kanssakulkija.

Kenen rinnalla sinä kuljet? Olisi kiva kuulla myös muiden kokemuksia mentoroinnista!

Kommentit (2)

1/2 | 

Onpa mielenkiintoinen projekti! Minä olen töitteni kautta nähnyt niin paljon asioita ettei mitään sinisilmäisyyttä ole enää jäljellä. Jossain vaiheessa asiat kääntyivät pikemminkin niin ettei enää ole normaaleja vanhempia ollenkaan vaan kaikki ovat päihteidenkäyttäjiä, mielenterveysongelmaisia tai muuten vaan täysin avuttomia. Olen kulkenut varsin monen, itse asiassa satojen vanhempien rinnalla tukien heitä kohti parempaa. Nyt kun lähdin lastensuojelutyöstä pois ja siirryin yrittäjäksi, olen saanut vähän takaisin pumpulipallohöttöisyyttä. Edelleenkin kuljen monen vanhemman rinnalla, mutta nyt vähän eri tyyppisten ongelmia tiimoilta.

Tällä hetkellä varsinaisia mentoroitavia minulla ei ole. Jossain vaiheessa minulla oli mentoroitavana yksi opiskelija, jota mentoroin ammattiinsa oman kokemukseni kautta. Ehkä kun yrittäjyyttä on tarpeeksi takana, voin ottaa jonkun uuden, tuoreen yrittäjän mentoroitavaksi.

2/2 | 

Onpa sinulla kiinnostava tausta! Itsestäni tuntui, että on jotenkin syntynyt kultalusikka suussa ja kun minulla on kaikki niin hyvin, halusin auttaa. En kuitenkaan halunnut tavalliseen mentorointi-projektiin tukemaan korkeakouluopiskelijoiden uraa koska tuntui, että sellaiset nuoret pärjäävät myös ilman minun apuani. Tämän projektin nuoret ovat todella avun tarpeessa, ja pienillä asioilla voi heidän kohdallaan saada paljon aikaan. Siksi Amigo tuntui nyt omimmalta.

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Seuraa 

Blogissa Aino-äiti ja Venla-tytär yrittävät pysyä sovussa itsensä, toistensa ja ympäröivän maailman kanssa. 42-vuotias Aino on joogaopettaja ja viestinnän ammattilainen. 14-vuotias Venla on Kirkkonummen kuntalähettiläs, joka näyttelee, laulaa ja kirjoittaa.
Hyvinvointia, kauneutta, kasvisruokaa, eettistä kuluttamista, työtä ja haaveita – sitä kaikkea sisältää äidin ja tyttären elämänmakuinen lifestyle-blogi.

Bloggaajiin saat yhteyden tästä. Seuraa blogia tästä.

Blogiarkisto

2018
2017
2016
2015

Kategoriat