Kirjoitukset avainsanalla internet

Nettituttavuus on pitkään ollut minulle outo ilmiö. Kun olin nuori (80-luvulla), ei ollut mitään nettituttavia - kuten ei koko nettiäkään - vaan ainoa vastaava ilmiö oli kirjeenvaihtokaverit. 

En ole kokeillut  Tinderiä. Olen niin tylsä, että viihdyn edelleen saman miehen kainalossa, johon tutustuin face-to-face parikymmentä vuotta sitten. 

Niinpä olen tuntenut syvää epäluuloa nettituttavuuksia kohtaan. Miten voi muka ystävystyä, ellei oikeasti tapaa?

Eikö ole kummallista ja hämmentävää tavata ihminen,  joka on tutustunut sinuun vain etänä? Mitä jos kirjallisesti synkkaa hyvin, mutta kasvotusten kemiat eivät kohtaakaan?

Bloggaaminen on avartanut näköalaani tässäkin mielessä. Kun perustin blogin ajattelin, että sitä lukevat vain tuttavat ja sukulaiset. Vähitellen lukijakunta on kuitenkin kasvanut, ja hedelmällisimmät keskustelut olen käynyt sellaisten ihmisten kanssa, joista en tosielämässä tiedä juuri mitään.

Viime viikkoina olen saanut tutustua moneen säkenöivään naiseen, joiden ajatuksiin olen tutustunut alun perin vain verkon välityksellä, blogeissa tai Snapchatissa. Vastoin odotuksiani tapaamiset eivät ole olleet vaivaannuttavia vaan ilahduttavia.

Tapasin ensin pari viikkoa sitten Luonnonkaunis-messuilla Minäkö keski-ikäinen -blogin Tiian, Pinkit korkokengät -blogin Maijun,  Outi's Life -blogin Outin sekä Kristallikimaran mystisen M:n, jotka olivat aivan yhtä ihastuttavia kuin bloginsakin.

Pian messujen jälkeen meillä oli kodin Kuvalehden bloggaajatapaaminen, jossa juttelin muun muassa Nelliina -blogin Niinan, Hyvään päähän -blogin Sandran sekä Ruususuu ja Huvikumpu -blogin Annin kanssa. He olivat todellisuudessa vielä upeampia kuin osasin kuvitella.

Eilen osallistuin  Bloggers Inspiration Day sekä Inspiration Blog Awards -tapahtumiin. Ilokseni sain jälkimmäiseen ylipuhuttua avecikseni herttaisen Minnan, jonka elämään olin tutustunut aikaisemmin vain Kiljusten blogin välityksellä.

Pääsin vaihtamaan ajatuksia myös muun muassa Nainen talossa -blogin Katjan, Go 4 It Vol2 -blogin Mintun, Optimismia ja Energiaa -blogin Katjan, Valeäidin, Mamma rimpuilee -blogin Lauran ja Emmi Nuorgamin kanssa.

On ihmeellistä, että voi avoimesti vaihtaa ajatuksia vaikka vanhemmuudesta tai ruuhkavuosiarjesta sellaisen ihmisen kanssa, jonka tapaa ensimmäisen kerran, sillä tuntee jo hänen elämäänsä blogin kautta.

Nyt ymmärrän, miten myös netin välityksellä voi ystävystyä. Millaisia kokemuksia sinulla on nettituttavuuksista?

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Kommentit (20)

Heli / Taikasaappaat
1/20 | 

Minä olin kotiäitivuosinani varsin aktiivinen muodostamaan netin kautta äitiverkostoja ja uusia ystävyyssuhteita. Näistä ovat monet edelleenkin ystäviäni ja olemme myös toistemme toisten / kolmansien jne lasten kummeja.

Blogin kautta en ole saanut vielä juurikaan uusia ystäviä, koska olen nyt tällä hetkellä aktiivisempi yrittäjyyden saralla.  Yrittäjyyden tiimoilta olen sen sijaan saanut useamman uuden ystävän ja osaan näistä olen alun perin tutustunut netissä.

Ja se on tosiaan "hassua", että tuntee toisen aika hyvin, jos on seurannut pitkään blogia. Vaikka näkee ensimmäistä kertaa, tietää toisesta yhtä ja toista.

Mukavaa alkavaa viikkoa!

Aino Pajukangas
Liittynyt9.9.2015

Minäkin olin äitiyslomalla aktiivinen netin mammapalstoilla ja sitä ennen vielä aktiivisempi hääpalstoilla... Yllättäen noista ajoista ei kuitenkaan ole jäänyt yhtään ystävää. Toisaalta, olen aika huono hoitamaan ystävyyssuhteita riippumatta siitä, millä tavalla ollaan tavattu. Tässä asiassa olisi tosiaan parantamisen varaa...

Kivaa uutta viikkoa sinnekin!

Kirjoitan blogia 13-vuotiaan tyttäreni kanssa: Sulassa sovussa

Blogimme myös somessa:
Facebook Instragram Pinterest YouTube | blogit.fi | Bloglovin

C
2/20 | 

Olen aikoinani esikoista odottaessa roikkunut monellakin forumilla ja pitänyt niillä blogin tapaista. Muutaman tämän ajan kavereistani kanssa pidän edelleen yhteyttä tiiviisti. Olen tuntenut heidät nyt kohta 12 vuotta enkä ole kaikkia tavannut koskaan in real life (pitkien välimatkojen takia). Kutsun heitä ystävikseni. Kyllä netin välityksellä voi ystävystyä, vaikka se vähän oudolta tuntuukin. Outoa oli kyllä tavata muutama näistä nettikavereistani, kun tiesin vuodattaneeni nimimerkin suojista vaikka mitä itsestäni.

Koti meidän
3/20 | 

Hengenheimolaisia olen blogin myötä löytänyt ja samalla ystävystynyt. Antoisaa on löytää uusia ihmisiä elämäänsä. Aurinkoista vappuviikkoa toivotellen pilviä hätistellen! Tuija

Tiia K
4/20 | 

Ihana Aino, kiitos kovasti ja kuin myös joka sana takaisin. Tiedätkö, kun en päässyt IBA päivään ja osittain en jaksanut alkaa lastenhoitoa edes säätämään, niin kummittelemaan jäit sinä. Tuumin, että olisimme voineet jatkaa jutustelua siellä ja tutustua paremmin. Mutta mitä en merkkaa kalenteriin juttuja ja sanon ukkelille, että mökille haravoimaan vaan. Toisaalta ollut niin paljon kouhotusta, että oli kiva levätä kotonakin. Mutta sinua mietin viime lauantaina. <3 Vielä me nähdään uudelleen! Aurinkoista kevättä.

Pinkit korkokengät Maiju
5/20 | 

Voi oli ihana nähdä sinut. Kun kävelit kohti, niin ei ollut epäilystäkään, että kuka se sieltä tuleekaan. Ei todellakaan ollut ollenkaan vaivaantunut olo. Nähdään taas ;)

Outi Krimou
6/20 | 

Maiju niin hauskasti messuilla kysyi, että tiedätkös kuka tämä on? Ja minä siihen, että no uraäitihän se siinä :)
Ihanaa oli tavata kasvotusten sinutkin ja voi miten kiva oli huomata, että olet juuri niin suloinen kuin täälläkin.
Toivottavasti pian taas tavataan uudestaan ♡

Mysterious M
8/20 | 

Olipa kiva oikeasti tavata ja hetki jutustella:) Olit juuri niin herttaisen oloinen, kuten olen blogisi perusteella mieltänytkin. Kyllä aikuisten maailmassa voi näköjään hyvinkin tutustella netin välityksellä ja tavata ihania ihmisiä. Itse olen blogin kautta saanut hyviä ystäviä, joita tuskin muutoin olisin tavannut.

Nainen Talossa
9/20 | 

Oli tosiaan mukava tavata ja heti tunnuit tutulta :). Luulen, että tietynlainen avoimuus yhdistää usein ihmisiä blogiharrastuksen parissa. Se tuo tapaamisiinkin sitten luontevan fiiliksen. Tavataan varmasti vielä. Kivaa viikon jatkoa!

Katja_optimismia
10/20 | 

Itse olen pyörinyt erilaisilla nettifoorumeilla yli 10 vuotta ja saanut hyviä ystäviä, jopa esikoisen kummitäti on nettituttu. :D Oli ihanaa jutella, aurinkoista torstaita!

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Uraäidin Ruuhkavuodet

Tällä viikolla on netissä on jälleen käyty mielenkiintoista keskustelua siitä, mitä lapsesta kannattaa julkaista netissä. Itse aloin kipuilla asian kanssa uudestaan, koska 11-vuotias esikoiseni lukee toisinaan tätä blogia. Olen aiheesta täällä ylpeillytkin. Nyt aloin pohtia, onko se sittenkään hyvä asia ja miten blogini vaikuttaa lapseen.

Aikaisemmin keskustelu aiheen tiimoilta on pyörinyt pitkälti sen ympärillä, millaisia kuvia lapsesta kannattaa julkaista. Itse pohdin aihetta ensimmäisen kerran jo pian blogin perustamisen aikoihin. Sovin heti tuolloin alkumetreillä, että en pääsääntöisesti näytä blogissani muiden perheeni jäsenten kasvoja, ainoastaan omani.

Tällä viikolla törmäsin Vauva-lehden keskustelupalstan keskusteluun, jossa nousi esille uusi näkökulma: jos lapsesta julkaisee netissä henkilökohtaisia asioita on vaarana, että hän joutuu niiden perusteella kiusatuksi.

Olen myös tätä puolta yrittänyt varoa. Vaikka olen blogissani avoin, yritän olla avoin ensisijaisesti omien ajatusteni ja tunteideni suhteen. Tavoitteeni on kirjoittaa omista mietteistäni ja tekemisistäni, ja jättää Hipun, Hessun ja Maailman Parhaan Miehen tekemiset vähemmälle. Heillä on oikeus luoda oma netti-identiteettinsä.

Toisaalta kerron blogissa myös yhteisestä arjestamme, vaikkapa lastenhuoneen siivousrumbasta, pulkkamäkiretkestä tai matkustelustamme, mutta ne eivät ole kovin henkilökohtaisia paljastuksia. Samanlaisia hetkiä on taatusti tuhansissa muissa suomalaisperheissä, tuskin kukaan lapsiani niiden takia kiusaa? Enhän minä ole esim. mitään intiimiasioita täällä blogissa paljastellut, suolihuuhtelukokemuksia tai pottajuttuja, kuten jotkut muut bloggaajat.

Hiljattain aloin kuitenkin pohtia, miten pohdiskeluni esim. hyvästä äitiydestä ja riittämättömyydestä vaikuttavat lapseeni. Haen ja jaan blogin kautta vertaistukea toisilta vanhemmilta. Tämä blogi on ensisijaisesti ajateltu aikuisten "virtuaalihiekkalaatikoksi". Blogini on eräässä mielessä nettipäiväkirja, enkä minä kyllä haluaisi että lapsi lukee päiväkirjaani, ainakaan kaikkea siitä.
En tiedä, onko tyttö lukenut vakavampia kirjoituksiani, ainakaan hän ei ole koskaan viitannut niihin. Häntä on kiinnostanut eniten tekstini, joissa hän esiintyy mukana: muun muassa keskustelumme siitä, voiko raha tehdä onnelliseksi tai matkakertomukseni Lontoosta.
Me kyllä juttelemme kotonakin avoimesti tunteistamme ja ajatuksistamme lasten kanssa. Jos olen väsynyt tai stressaantunut, yritän sanoittaa tunnetilaani lapsille, jotta he eivät luulisi että ärtymykseni johtuu heistä ("Olen vähän väsynyt, koska tänään oli kova kiire." "Minua kiukuttaa, kun keittiössä on niin iso sotku.")
Kävin viime vuoden puolella kiinnostavan kurssin, jossa pohdittiin niin sanottuja tunnelukkoja, niiden syntymistä ja vaikutusta vuorovaikutukseen. Juttelin myös kurssin herättämistä oivalluksista avoimesti lapsille. Kerroin esimerkiksi, että äiti tajusi kurssin ansiosta, ettei lasta koskaan saisi uhkailla (vaikka sanotaan, että kiristys, lahjonta ja uhkailu ovat muka ikiaikaisia lastenkasvatuskeinoja...) 
Samoin yritän heti pyytää anteeksi lapsilta, jos olen toiminut toisin kuin pitäisi. Myönnän virheeni esim. sanoen: "Anna anteeksi, oli väärin että huusin sinulle huoneen siivoamisesta. Olen väsynyt, kun tänään on ollut niin kiire."
Tunteiden sanoittamisen ja anteeksipyytämisen ansiosta uskon, että lapset eivät pidä minua erehtymättömänä. Se ei minua haittaa. Jos he saavat esimerkin erehtyvästä, virheensä myöntävästä aikuisesta, he toivottavasti oppivat armollisutta itseään ja muita kohtaan.
Silti minua häritsee, jos Hipu esimerkiksi lukee täältä, kuinka pohdin koenko alitajuisesti häpeää siitä, että en täytä Täydelliselle Äidille asetettuja ulkoisia odotuksia. Sellaisten pohdintojen saattaminen lapsen tietoisuuteen on mielestäni hieman eri asia kuin niiden virheiden myöntäminen, joita lapsi on todistamassa. Minulla on nimittäin periaatteena, että en kaada omia murheitani lapsen niskaan. Vastuullinen aikuinen ei käytä lastaan murheidensa roskakorina, vaan antaa lapsen olla pieni.
En tiedä. Mitäs sanotte? Pitäisikö meidän kotikoneelle laittaa jokin esto-ohjelma, jotta Hipu ei pääse enää lukemaan blogiani? Vai muuttaa blogi yksityiseksi? Vai muuttaa blogin linjaa kevyemmäksi, vai perustaa näille kasvatuspohdinnoille oma, suljettu blogi? Ja miten te muut olette ajatelleet toimia tai olette toimineet bloginne kanssa, kun lapsistanne tulee netin käyttäjiä? Miten sinun perheesi suhtautuu siihen, että äiti kirjoittaa nettipäiväkirjaa?

Ja viimeisenä vielä tärkeimmät kysymykset: miten tieto oman vanhemman heikkouksista tai epävarmuudesta vaikuttaa lapseen? Vavisuttaako se lapsen luottamusta aikuiseen ja perusturvallisuuden tunnetta?

P.S. Ethän unohda osallistua blogini synttäriarvontaan! Palkintoina kosmetiikkaa ja hiustenhoitotuotteita. Arvonta päättyy sunnuntaina 26.4. klo 20.
------
This week there's been again interesting online discussions about the privacy of children in internet. Most of these debates deal with publishing photos abut children. However, I started wondering about how this blog affects my child.
My 11 year old daughter reads this blog every now and then. My understanding is that she doesn't read all the serious stuff but instead the stories which are directly related to her. Nevertheless it's possible that she gets to read about my uncertainty as a mother which I've also written about.
How does it affect the child when she finds out about the weaknesses of her parent?

P.S. Please take part in the lottery which is organised to celebrate the 6 months birthday of my blog. There's time until Sunday the 26th April at 8pm.

Uräidin Ruuhkavuodet myös / Follow my blog also at:
Blogger | Facebook | Twitter | Instragram | Bloglovin, | Blogilista |  Blogipolku | vlog @Vlogia.

Kommentit (22)

1/22 | 

Tosi vaikeita juttuja. Meidän kymmenenvuotias lukee myös satunnaisesti blogiani. Koitan kirjoittaa nykyään se mielessäni. Tosin blogini tyyli onkin aika pinnallinen, joten en hirveästi joudu sitä miettimään. Mut vaikea aihe, ei ole jotenkin kivaa, että lapsi on osana äidin omia kriisejä tai epävarmuuksia. Muistan ite, että joskus kymmenenvuotiaana löysin äitini päiväkirjan, josta luin yhden sivun. Järkytyin syvästi ja muistan vieläkin mitä siellä luki. Se ei ollut mitään ihmeellistä (näin aikuisena ajateltuna), jotain ruodintaa omasta äitiydestä ym. mutta tosiaan se järkytti mua niin paljon, että muistan sen vieläkin ihan tarkasti. (Enkä ole muuten tänä päivänä kertonut äidilleni, että luin sen! :D )

2/22 | 

Kiitos kommentistasi ja siitä, että jaoit kokemuksesi! Juuri tuollaista mietinkin kuin sinun kokemuksesi äitisi päiväkirjasta... Se mikä aikuisesta saattaa vaikuttaa ihan tavalliselta, voi vaikuttaa lapseen voimakkaasti.
Mehän rajoitamme lastemme netin käyttöä juuri siksi, että netissä voi törmätä monenlaiseen pelottavaan tai ahdistavaan materiaaliin, jota ei ole tarkoitettu lapselle. Mutta ei toki oman äidin blogissa pitäisi sellaiseen törmätä... Sattaa olla, että minunkin pitää pohtia vielä nykyistä tarkemmin, mitä tänne naputtelen ja kenties poistaa tai piilottaa joitain kirjoituksiani.

3/22 | 

Hyvä kirjoitus! Meidän pojat ei tosiaan ole kiinnostuneet mun blogistani, toki joka kerta kysyn, voiko kuvan laittaa, jos sellaista aion (todella harvoin). No, mun blogi onkin enemmän hömppää ja pohdintoja äitiydestä en ole tainnut kirjoittaa ollenkaan...Lukeeko tyttäresi kaikki postaukset? Ehkä yrittäisin saada lapseni kiinnostumaan jostain muusta, jos hoksaisin hänen lukevan "päiväkirjaani".:)

Anonyymi
4/22 | 

Itse kyllä taitaisin estää lapsilta blogin lukemisen, koska luulen, että esim. äitiyttä pohtivat kirjoitukset voivat saada lapsen hämmentymään jopa pelokkaaksi. Aivan kuten ensimmäisessä kommentissa päiväkirjan lukeminen oli lapsen tehnyt. Omat lapseni eivät osaa vielä lukea, mutta olen ajatellut että poltan päiväkirjani siihen mennessä, kun osaavat. Juuri siksi että en halua heidän hämmentyvän äidin päänsisäisestä maailmasta. Itse pyydän myös lapsiltani herkästi anteeksi ja myönnän virheeni ja meillä lapset ovat myös paljon mukana kaikissa keskusteluissa ikätaso huomioiden, mutta on tosiaan aivan eri asia, jos he yksinään lukevat materiaalia, joka ei ole kirjoitettu heidän ajatusmaailmaansa silmällä pitäen. Sitten kun lapset ovat aikuisia, niin tilanne on aivan toinen ja heille oman äidin pohdinnat voivat olla jopa valtava voimavara ja tuki omassa arjessaan, mutta lasten luettavaksi en itse niitä jättäisi. Minulle ainakin äiti oli pitkään viisauden ja ongelmien ratkaisijan perikuva ja jos olisin lukenut hänen pohdiskeluaan äitiydestä silloin, luulen että tämä kuva olisi murentunut liikaakin ja minulle olisi tullut turvaton ja pelokas olo.

5/22 | 

Tätäpä olen pohtinyt itsekin, sillä samanikäinen tyttäreni tietää blogistani ja on taitava netinkäyttäjä. Mutta toisaalta blogini on melko anonyymi, joitakin kasvokuvia lukuunottamatta, suhteessa siis kiusaamiseen.

Silti lapseni voi kirjoituksiani lukea, ja pohtia että "noinko äiti meistä ajatteleekin?". Sillä usein puran arjen väsyhetkiä blogiin. Mutta meilläkin keskustellaan paljon, ja puhutaan siitä, kuinka kaikki tunteet saa näyttää ja ilmaista. Mutta lapsi ei ehkä ymmärrä ironiaa tai inhorealismia, mitä käytän paljon. Mutta toisaalta.. hänen elämänsä on niin täynnä omia asioita, että äidin juttujen lukeminen ei todellakaan ole listan kärkipäässä :D :D

6/22 | 

Kiitos viisaista ajatuksistas! Mm. tuo oli älyttömän hyvin sanottu, että jos käyttää kauheasti aikaa ja energiaa painiakseen äitiyden ulkoisten odotusten kanssa, voi lapselle tulla sellainen olo, että hän ei ole tärkeä.
Minustakin tuntuu, että tyttöni on lukenut tästä blogista vain muutamia postauksia, enimmäkseen sieltä kevyimmästä päästä niitä, joissa hän suoraan esiintyy mukana. Mutta ihan somen alusta asti olemme päättäneet, että julkaisemme tunnistettavia kuvia lapsista vain Facebookissa suljetuille piireille (läheiset ystävät ja sukulaiset). Sen vuoksi olen pitänyt tärkeänä olla näyttämättä lasten kasvoja tässä blgissa (vaikka se blogin kuvamaailmaa vähän tekeekin yksipuolisemmaksi...)

7/22 | 

Vaikeita kysymyksiä esitit, enkä osaa vastata.

Tavallaan olen sitä mieltä, että lasten on hyvä oppia ymmärtämään oman ikätasonsa mukaan, että sekä lapset että aikuiset joutuvat miettimään mihin käyttävät aikansa ja rahansa, mitä asioita pitävät tärkeinä ja mitä vähemmän tärkeinä, missä kokevat onnistumista ja missä haluaisivat parantaa suoritustaan. Koululaisia ohjataan itsearvioinnin pariin jo eskarista. Ihan vastaavalla tavalla he arvioivat ympärillä olevia aikuisia.

Osa vanhemmuuteen liittyvästä itsepohdinnasta on liian abstraktia lapsille. Jos omaa äitiyttään tarkastelee kovin kriittisesti keskittyen omaan riittämättömyyden tunteeseen, se voi olla lapselle liian vaikeaa ymmärtää. Itse saattaisin pelätä, että lapselle tulee tunne, että hän ei ole tärkein. Taas toisaalta itse kyllä viestin lapsilleni sitä, että vaikka he ovat minulle maailman tärkeimmät, maailma ei pyöri heidän ympärillään ja minun maailmaan pitää mahtua paljon muutakin kuin lapseni.

Ihan älyttömän tärkeä taito jokaiselle olisi oppia havainnoimaan, että mitkä tarpeet tulevat ulkoisilta tekijöiltä. Milloin sinuun yritetään vaikuttaa markkinointikoneiston tai muiden ihmisten mielipiteiden välityksellä. Tätä vasten pidän sitä hyvänä, että lapsi voi kokea, että vanhempikin joutuu miettimään noita asioita. Toisaalta nämä ovat sellaisia juttuja, jotka lapsi varmaan ymmärtäisi helpoiten konkreettisilla esimerkeillä, jotka useinmiten liittyvät materiaan.

Oman blogini osalta lapsiani kiinnostaa vain kirjoitukset joihin he liittyvät. Ajatukseni lopettaa lasten kuvien käyttö blogissa ei ole saanut pojilta kannatusta. Yhteisistä kokemuksista pitää olla valokuvia ja mielellään pitäisi olla jokaisesta saman verran. Saas nähdä milloin tuuli kääntyy.

8/22 | 

Paljon samoja ajatuksia taas =) Juuri tuohan siinä on, että aikuisille suunnatuissa postauksissa on paljon sellaisia sävyjä ja abstrakteja asioita, joita lapsi ei voi käsittää.
Me valvomme edelleen tytön netinkäyttöä aika lailla, eikä hän esim. kännykällään surffaa netissä (koska ei ole datapakettia). Enimmän osan nettiajastaan hän käyttää aivan muualla kuin täällä blogissa. Ja jos tyttö surffaisi kännykällään äidin blogissa, olisikin varmaan syytä isompaan huoleen ;D

9/22 | 

Kiitos kommentistasi! Jään pohtimaan tuota blogiestoa tytölle... En ole mikään tekniikka-friikki ja haasteena on se, että tuollainen esto taitaisi estää blogin käyttämisen koko kotikoneelta?

10/22 | 

Mä en missään tapauksessa toivoisi lasteni lukevan blogia, jossa pohdiskelen vanhemmuutta - vaikka se sitten tapahtuisi aivan arkisella tasolla se pohdiskelu. Saati sitten blogia, jossa on astetta enemmän avautumista vaikkapa äitiydestä tai parisuhteesta.

Musta on eri asia jutella näistä asioista avoimesti kotona lasten kanssa kuin mahdollistaa sellainen asetelma, jossa vanhempi avaa tuntojaan netissä - ja lapsi lukee ne sieltä. Varmasti useimmille lapsille aika hämmentävää.

Anonymiteetti voi suojata jollain tapaa lasta, mutta hän saattaa silti joutua silmätikuksi, jos tulee kertoneeksi blogista kaveripiirissä. Puhumattakaan siitä, jos blogin pitäjä tai hänen lapsensa ovat oikeasti helposti tunnistettavissa.

Useimmat lapset myös surffaa viimeistään yläkoululaisina kavereiden kanssa vaikka missä. Mäkään en enää ajattele, etteikö esikoinen saattaisi uteliaisuuttaan hakea netistä sellaisiakin juttuja, joista ei ole yhdessä sovittu. Sellainen kuuluu nuoruuteen...

Siinä vaihessa kun esikoinenkin tuli pyörimään esim. Instagramiin, aloin miettiä paljon tarkemmin, millaisia kuvia sinne arjestani ja fiiliksistäni lataan. Ja millaisilla saatesanoilla. Ja ne on kuitenkin vain kepeitä otoksia elämästä...

Eli joo, olen aika tarkka paitsi perheeni yksityisyydestä, myös omastani. Mun mielestä lapsen ei tarvitsisi lukea blogista esim. vanhemman kielteisistä tunteista tai vaikeista pohdinnoista. Tai edes yleisempää pohdintaa vanhemmuudesta, omasta sukupuolesta, kasvatuksesta tms. Se voi koskettaa ja askarruttaa lasta sellaisilla tavoilla, jota vanhempien voi olla oikeasti vaikea edes päätellä.

En kuitenkaan tietenkään ole tuomitsemassa kenenkään toisen ratkaisuja. Nämä ovat vain omia pohdintojani. Mulla pitäisi olla aika höyhenenkevyt lifestyle-blogi (jossa ei käsiteltäisi lainkaan esim. lasten kasvatusta), jotta antaisin lasteni lukea sitä.

11/22 | 

Kun tuttu kasvo ilmaantui lukijaluetteloon ja tajusin sen olevan lapsen entinen yksityisasia niin keskustelin muksun kanssa mitäs nyt? Hän viis veisasi asiasta. Koska usein mainitsen lapsen blogissa niin mitään en päästä nettiin ensin lupaa kysymättä. Joskus lapsi mainitsee neiti X:n mielestä jonkun asian olleen hulvaton mutta yleisesti mun blogi kiinnostaa jälkikasvua yhtä paljon kuin kilo kiviä. Lapsi nimittää blogiani keski-ikäisten huumoriksi :D

12/22 | 

Kiitos kommenteista kaikille! Keskustelin aiheesta myös perheemme viisaamman puoliskon kanssa (minkä olisin tietenkin voinut tehdä ennen kuin tulen skitsoilemaan aiheesta tänne blogiin ;) )
Me tiedämme aika hyvin, missä päin nettiä tyttö surffaa, sillä rajoitamme hänen ruutuaikaansa edelleen ja nettiä käytetään perheen yhteiseltä pöytäkoneelta, joka on kaikkien nähtävillä. Siksi en usko, että hän on perehtynyt näihin blogini vakavampiin kirjoituksiini. Onnellisuus-pohdinnan ja matkakertomusten lisäksi hän on lukenut yksittäisiä muita kirjoituksia, mutta uskon tietäväni mitä ne ovat.
Maailman Paras Mies (joka ei turhaan ole arvonimensä ansainnut) sanoi, että yksi tapa ehkäistä ongelmatilanne on se, että en pidä kauheasti meteliä blogistani kotona - kiinnitä lasten huomiota aiheeseen. Lisäksi postaan sen verran usein, että kun tyttö tänne blogiin eksyy, hän todennäköisesti poimii luettavakseen toiset, kiinnostavammat aiheet.
Joka tapauksessa yritän pitää tämän asian mielessä jatkossa, kun blogiini naputtelen. Siis sen, että lukijakunnnan joukossa on vieraiden lisäksi hyvinkin läheisiä ihmisiä. (Se on itse asiassa hieman kiusallisempi ajatus kuin se, että jakaisin ajatuksiani ventovieraille - kummaa, eikö totta?)

13/22 | 

Tosiaan, hyvä ja vaikea aihe. Vaikken mäkään lapsistani nimillä ole kirjoittanut koskaan ja kuvissakin olen tarkka, totta kai esim. täällä pikkukaupungissa melkein kaikki tietää keitä mun lapset ovat.
Mä tiedän, että munkin lapsi käy toisinaan lukemassa mun blogia. Aika satunnaisesti ja satunnaisia juttuja, mutta kuitenkin. Mä en silti halua tai aio estää lapsiltani pääsyä blogiin. Tuntuisi kauheen ristiriitaiselta estää pääsy lasten oman äidin kirjoituksiin, vaikka netti on väärällään varmasti huomattavasti turmelevampaakin materiaalia. Meillä jutellaan avoimesti kotona tunteista ja elämästä. Mä kyllä sanon suoraan koska mua vituttaa ja miksi.
Ristiriitaisemmalta musta tuntuu ajatus, että lapsi itse ei pääse lukemaan vanhempansa ajatuksia, mutta kaikki muut pääsevät.
Jos joskus on tullut tytön puolelta ajatuksia jostain kirjoituksestani, selitän hänelle sitten, miksi kirjoitin niin ja mitä se tarkoittaa. Kaiken kaikkiaan lapsia ei kyllä vois vähempää kiinnostaa mitä niiden mutsi blogiinsa suoltaa. :D

14/22 | 

Kiitos kommentistasi ja hienoa, että olet jo pohtinut aihetta, vaikka lapsesi on vasta pieni. Yksi toiveeni tämän postauksen suhteen oli juuri se, että kenties joku vielä pienen lapsen äiti alkaa sen pohjalta pohtia nettiin tuottamaansa sisältöä uudesta vinkkelistä...
Mutta helppoa ei tämä netin ja avoimuuden aikakausi ole, se on kyllä totta.

15/22 | 

Totta, ja hyviä näkökulmia muutenkin.

Mä pohdin ammattini puolesta usein myös anonymiteettia, ja olen oppinut ajattelemaan, että toisinaan sillekin on sijansa. Esimerkiksi blogimaailmassa ja vaikkapa keskustelufoorumeilla (ei vain joku Vauva.fi ja Suomi24, vaan esimerkiksi erilaisten järjestöjen ylläpitämän foorumit) meillä olisi jaossa todella paljon vähemmän kertomuksia ja kokemuksia vaikeammista ja raskaammista asioista, jos anonymiteettiä ei olisi.

Ja monista asioista on varmaan hankala kirjoittaa avoimesti, esim. blogi olisi anonyymikin, jos kuitenkin vaikkapa perheenjäsenet sitä lukevat. Moni juttu ja kokemus jää silloin kertomatta, tai asioista kerrotaan pintapuolisemmin. Ok sekin. Mutta myöskään anonyymi ja rajattu ei ole aina huono juttu.

16/22 | 

Moikka ja kiitos kommentistasi! Tuo on tosiaan tärkeää, että muistaa aina kysyä asianosaiselta luvan ennen kuin julkaisee kuvaa tai mitään häneen liittyvää. Blogin myötä olen petrannut siinä tapojani, Ennen blogia saatoin laittaa Facebookiin jotain hänestä kysymättä lupaa, kun ajattelin että menee vain kavereille, mutta eihän se ihan oikein ollut...

17/22 | 

Kiitos kun kommentoit! Itse asiassa nyt kun aloin asiaa pähkäilemään niin selvisi, että eihän tyttö ole lukenut kuin yksittäisiä postauksia eli enimmäkseen niitä, joissa hän on mukana. Matkakertomuksemme Lontoosta, sen onnellisuus-pohdinnan ja muutaman muun, joissa ei ole mitään syvällisempiä pohdintoja. Eipä nuo vakavammat aiheet häntä edes kiinnosta.

18/22 | 

Tosi kiva, kun viitsit kommentoida, Päivi! Sun blogi on itselleni tavallaan esikuva koska olet yksi harvoista, joka bloggaa tunnistettavasti omalla nimellään & kuvallaan, kirjoittaa avoimesti vähän isommista, jo kouluikäisistä lapsista ja julkaisee vielä heistä kuvia,
Minustakin tuntuu samalta, että olisi ristiriitaista kieltää lasta lukemasta blogia, jossa kirjoitetaan hänestä, kun kaikki muut voivat sitä lukea.
Uskon että avoimuus ja keskustelu on tässäkin asiassa se paras ratkaisu. Ja samoin uskoakseni vin luottaa siihen, että tytöllä on parempaakin tekemistä kuin lukea mun märehdintää äitiydestä. ;)

19/22 | 

Kiitos kommentistasi! Nyt kun olen pohtinut asiaa tuntuu, että olen (jälleen kerran) hieman ylireagoinut. Kuten sanottu, juttelin asiasta mieheni kanssa, jonka arvostelukykyyn luotan täysin, eikä hän ole liiemmalti huolissaan asiasta.
Itsestäni tuntuu, että anonyymiteettiä ei netissä ole. Minusta tuntuisi pahalta kirjoitella muilta salaa, toisten selän takana, anonyymiä nettipäiväkirjaa jossa myös ne henkilöt ovat esillä, joista kirjoitan. Mitäs sitten, jos yllättäen paljastuisin? Miltä se tuntuisi minusta ja muista?
Juttelin tämän postauksen jälkeen aiheesta myös itse asianosaisen, Hipun kanssa. Kysyin, mitä postauksia hän on lukenut ja onko niissä ollut jotain, mikä on jäänyt askarruttamaan. Hän kertoi lukeneensa mm. matkakertomukset Lontoosta, onnellisuus-postauksen ja listani haluamisista. Pohdintojani äitiydestä, äitiyden vaatimuksista jne. hän ei siis mitä ilmeisimmin ole lukenut, enkä usko että ne edes kiinnostavat - onhan hänellä Elämä isolla E:llä, jossa kovin korkealla tärkeysjärjestyksessä eivät ole äidin horinat äitiydestä.
Dieettipostauksen alatyylisestä kielenkäytöstä sain häneltä hieman pyyhkeitä :)
Tyttö myös hämmästeli, miksi olen mennyt julkaisemaan jotain, jonka epäilen vahingoittavani häntä! Hyvä kysymys. Sanoin että olin ollut ajattelematon. Mutta nyt uudelleen ajatellen, en minä oikeastaan mitään kauhean ihmeellistä ole julkaissut.
Eniten pohdituttavat mm. se, kun olen kirjoittanut että minua ahdistaa kun naiselta vaaditaan työn ja kodinhoidon suhteen nykyään niin paljon, että lasten itku stressasi minua vauva-aikoina, että en yleensä tule töistä kotiin ennen iltakuutta ja kannan tästä pahaa omatuntoa, että aamumme ovat kaaosta, tai että lapselle pitäisi tarjota vaihtoehtoja, kun kiukku iskee.
Vastaavanlaisia juttuja hän voi lukea vaikka naistenlehdestä (joita hän lukutoukkana myös lukee).
Sovimme että jos jokin kirjoittamani asia askarruttaa häntä, hän tulee heti juttelemaan kanssani aiheesta. Ja tietenkin minä pidän terveen järjen käytössä blogia kirjoittaessani.
Avoin keskustelu - se tepsii aina, mihin tahansa asiaan joka askarruttaa. Sen tämäkin case taas todisti!

20/22 | 

Tosi vaikea aihe. Mun ei tätä vieä tarvitse miettiä, kun neiti on niin pieni, mutta yritän kyllä nyt jo kovasti kirjoittaa sillä ajatuksella, että hän vielä blogia joskus lukee. Toisaalta olen kyllä yös sitä mieltä, että kyllä lasten kanssa pitää niistä negatiivisistakin tunteista jutella. Vaikeaa tämä bloggaus on monessa mielessä :)

21/22 | 

Musta tässä on tärkeää, koska lapsesi on jo tuon ikäinen, että keskustelisit hänen kanssaan, jos aioit julkaista jotain häneen liittyvää. Ja sitten kaikki nuo vaikeammat postaukset liittyen "hyvään äitiyteen" on myös tärkeä keskustella, toki hänen kielellään. Luulisin, että se olisi hyvää tunnekasvatusta...

Mutta tärkeä aihe!

22/22 | 

Kiitos kommentistasi! Minäkin olen samaa mieltä siitä, että avoin keskustelu on kaiken A ja O. Jos julkaisen jotain hänestä, juttelemme kyllä siitä etukäteen. Sen sijaan näitä äitiys-pohdintojani en aio mainostaa etukäteen, jotta en turhaa kiinnittäisi hänen huomiotaan niihin. Yritän kyllä säännöllisesti juttelemalla saada selville, onko hän eksynyt lukemaan niitä tai onko blogissa ollut jotain, joka askarruttaa.

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Oletko jo äänestänyt? Miltei joka kolmas suomalainen on. Minä en ole vielä, mutta aion äänestää, vaikka olen kyllä hieman pettynyt politiikkaan, koko järjestelmään ja vallanpitäjiin.

Silti aion äänestää, sillä se on kansalaisvelvollisuuteni. Perheellisenä olen tottunut kantamaan vastuuni ja hoitamaan velvollisuuteni, vaikka se ei aina huvittaisikaan. En nimittäin halua olla vapaamatkustaja.

Vaikka olen pettynyt tehtyihin päätöksiin, ei koskaan ole edes käynyt mielessä että jättäisin äänestämättä. Mahdollisuus äänestää on myös etuoikeus, jonka puolesta ennen minua eläneet ovat nähneet vaivaa. Kun mummoni syntyi vuonna 1898, naiset eivät vielä saaneet äänestää. Kun minä olin 25-vuotias vuonna 2000, Suomeen valittiin ensimmäinen naispresidentti. Siinä välissä edeltävät sukupolvet ovat tehneet minun ja lasteni tulevaisuuden hyväksi työtä jota arvostan. Osoitan arvostukseni mm. äänestämällä.

Kaksplussan blogeissa on käyty mielenkiintoista keskustelua vaalien ympärillä, ja lisää #perhevaalit-kirjoituksia on varmaan vielä tulossa. Tutipuu ei aio äänestää. Hyvä voittaa -bloggaaja taas aikoo. Isän pikajuna sen sijaan lähti jo ratkaisulinjalle ja esittää päättäjille viisi käskyä. Käykääpä lukemassa - näistä jokainen on kiinnostava keskustelunavaus!

Kuva: Morguefile.com

Mihin sitten itse olen pettynyt? Arvioin tehtyjä päätöksiä subjektiivisesta, kapeasta näkökulmastani. Haja-asutusalueella omistusasunnossa asuvan, työssäkäyvän, keski-ikää lähestyvän kahden koululaisen äidin näkökulmasta.

Olen pettynyt lapsilisien leikkaamiseen, tietenkin. Terveyskeskuksen pitkiin jonoihin ja palvelutasoon. Asuntolainojen verovähennysoikeuden leikkaamiseen. Ylisuuriin koululuokkiin. Kotitalousvähennyksen leikkaukseen. Kiinteistöveron korotukseen. Ylipäätään kireään palkkaverotukseen, jota vastaan veronmaksaja saa nykyään vain keskinkertaisia, juustohöylättyjä palveluita.

Terveydenhuolto on maksutonta mutta tutkimuksiin pääsevät pitkän jonottamisen jälkeen vain äänekkäimmät ja sairaimmat, ja silloinkin diagnoosi tai hoito voi olla vähän sinne päin, koska loppuunpalaneella hoitohenkilökunnalla on liian kiire. Perusopetus on maksutonta, mutta luokassa on lapsia kuin sillejä suolassa. Tiet ylläpidetään verovaroin mutta ne ovat täynnä kuoppia ja routavaurioita, jotka korjataan hitaasti.

Erityisesti lapsilisien leikkaaminen oli mielestäni ideologisesti iso temppu. Pohjoismaisen hyvinvointivaltion selkäranka ovat olleet subjektiiviset, tulotasosta riippumatta kaikille kuuluvat edut. Kun niistä luovutaan, voidaan vähitellen päätyä tilanteeseen, jossa paremmin toimeentuleva kansanosa elättää heikommin toimeentulevaa mutta ei koe saavansa vastinetta veroilleen. Minustakin joskus tuntuu siltä.

Teen paljon töitä ja yritän parhaani, mikä on näkynyt mukavasti myös palkkanauhassa, vaan ei merkittävästi sen viimeisellä rivillä. Työtuntieni määrä on kasvanut ja työn laatu noussut, mutta nettopalkkani ei ole noussut samassa suhteessa. Tilanne ei motivoi tekemään enemmän töitä. Tällaisessa tilanteessa pienten lasten äiti alkaa helposti haaveilla downshiftaamisesta... Miksi nähdä niin paljon vaivaa, jos pienemmällä palkalla ja matalammalla veroprosentilla voisi myös elää mukavasti ja saada enemmän vapaa-aikaa?

Olen pettynyt politiikkaan yleisesti, sillä vaalien alla jauhetut teesit kuulostavat tutuilta. Neljä vuotta on kulunut mutta Suomi on entistä syvemmässä suossa. Näissä vaaleissa päätöksentekijöiden kasvot saattavat taas vaihtua, mutta linja ei muutu.

Silti aion äänestää. Aion äänestää vähiten huonoa ehdokasta, koska mielestäni se on mahdollisuuteni vaikuttaa tässä nykyjärjestelmässä. Jos haluaisin muuttaa järjestelmää, minulla pitäisi olla vaihtoehto. En ole taloustieteilijä tai politiikan tutkija, mutta edustuksellinen demokratia on tainnut ihmiskunnan historiassa osoittautua toimivimmaksi vaihtoehdoksi yhteisten asioiden hoidossa. Jos en äänestäsi, olisi turha valittaakaan. Sitäpaitsi jos jättäisin äänestämättä, luovuttaisin vallan kaikille sellaisille poliitikoille, jotka eivät ainakaan aja minulle tärkeitä asioita.

Kuva:Morguefile.com

Aion äänestää noin nelikymppistä naista, joka ajattelee mahdollisimman monista minulle tärkeistä asioista samalla lailla. Uskon, että löydän varmasti sopivan ehdokkaan - onhan vaalikoneiden ansiosta ehdokkaiden mielipiteiden vertaileminen helpompaa kuin koskaan! Kaikista mieluiten äänestäisin tietenkin itseäni, sillä haluaisin toki itse päättää mihin verovarani käytetään, mutta koska se ei ole mahdollista etsin jonkun, joka on lähellä omia ajatuksiani ja elämäntilannettani.

Miksi sukupuolella ja perhetilanteella on minulle väliä? Minä vain uskon, että perheellinen osaa parhaiten eläytyä perheellisten tilanteeseen. Naisen äänestäminen taas on periaatekysymys. Päätöksentekijöinä on edelleen aivan tarpeeksi keski-ikäisiä ja sitä vanhempia miehiä, jotka pönkittävät toinen toistensa asemaa yhteiskunnan valtarakenteissa, ja aivan liikaa päteviä naisia, jotka potkivat lasikattoa vastaan ilman tukea. Näiden valtaapitävien miesten kannattajat taatusti käyvät änestämässä sankoin joukoin. Kun tarjolla on liuta osaavia naisia, joiden ajatukset osuvat samoille linjoille itseni kanssa, annan tukeni yhdelle heistä.

Olen vaalien alla pettynyt myös siihen, että suurin osa poliitikoista innostuu keskustelemaan äänestäjiensä kanssa vain neljän vuoden välein. Netti on täynnä poliitikkojen blogeja ja nettisivuja, jotka vaalien välillä ovat kuin korulauseiden hautausmaa. Seuraan myös Twitterissä #perhe-hashtagia. Vielä muutama kuukausi sitten keskustelu sen ympärillä oli sangen hiljaista mutta - kaboooom - yllättäen keskustelu on vilkastunut kummasti, mitä lähemmäs huhtikuuta on tultu.

Toisaalta olen myös itse ollut laiska äänestäjä. Minähän olen ikään kuin sen poliitikon "työnantaja", jota äänestän. Minun kuuluisi olla kiinnostunut "alaiseni" tekemisistä myös muulloin kuin neljän vuoden välein. Näin sosiaalisen median aikakaudella äänestäjä on oikeasti kuningas: kun jokaisella meistä on periaatteessa käytössä "oma joukkotiedotusväline" on äärimmäisen helppoa nostaa valokeilaan kenen tahansa poliitikon toiminta ja yrittää vaikuttaa siihen.

Äänestetään, ihmiset. Ja jatketaan vuorovaikutusta edustajiemme kanssa myös vaalien jälkeen. Sen he ja me - koko yhteiskunta - on ansainnut.

-------
There are parliamentary elections coming up next Sunday in Finland. I am going to vote, there's no doubt about that. 
I am going to vote even though I am a bit disappointed with politicians and politics in general. Nevertheless I think that the right to vote is both a responsibility and a privilege. It's my chance to have an effect on decisions which affect my life and my loved ones. 
As long as there is no real alternative to democracy, I will take part in the system and will try to do my share by voting.

Uräidin Ruuhkavuodet myös / Follow my blog also at:
Blogger | Facebook | Twitter | Instragram | Bloglovin, | Blogilista |  Blogipolku | vlog @Vlogia.

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Jo ennen kuin kaamosmasennus tunnustettiin viralliseksi oireyhtymäksi, tunsin sen nahoissani. Marras-joulukuu on jo pitkään ollut minulle ankeaa aikaa, silloin olen kroonisesti allapäin.

Selviytymisstrategiani ovat pakeneminen ja lohdutus. Aina kun on vaikeaa, tapanani on paeta todellisuutta tai turvautua oheistoimintoihin kuten lohtusyömiseen tai -shoppailuun. Joskus laitan aivot narikkaan lukemalla tai telkkaria töllöttämällä - enkä todellakaan lohduta itseäni millään klassikoilla, vaan kaivan esille Bridget Jonesin, Himoshoppaaja-sarjan ja Sinkkuelämää-jaksot. Ihanan siirappista Pretty Woman -leffaa voin vahdata vaikka kolme kertaa peräkkäin.

Tämä kaamosaika on sellaista selviytymistaistelua. Alakulo yhdistettynä pintaliitoon on näkynyt myös blogissani ainakin siinä, että syvällisiä oivalluksia vanhemmuudesta ei ole syntynyt aikaisempaan tahtiin. Sain jo asiasta ihan oikeutettua palautettakin. Mutta kun ui syvissä vesissä, ei tee mieli kaivella pohjamutia, sitä haluaa vain keskittyä pinnalla pysymiseen.

Uraäidin Ruuhkavuodet
Blogini toinen kuukausi ei ollut yhtä vauhdikas kuin ensimmäinen vaan pikemminkin hidasta kahlaamista läpi kaamoksen.

Blogini täytti hiljattain kaksi kuukautta. Uuden kuukauden aluksi pohdiskelin bloggaamisen kaupallisuutta ja blogiini valitsemaani linjaa liittyen lasteni yksityisyyteen.  Kävin läpi työyhteisöni henkilövaihdoksen herättämiä tuntoja, pohdiskelin omakotiasumisen tuskaa ja autuutta, ja mietin perheen ja uran yhdistämisen vaikeutta. Pohdin lasteni ikäeroa, lapsen parasta ikää ja parisuhteen haasteita sekä avauduin meidän perheen aamukaaoksesta.

Marraskuun lopussa aloin julkaista blogissani kaamosajan selätysvinkkejä: selviytymiskeinoja, jotka ovat tuoneet itselleni energiaa tähän ankeaan aikaan. Toivon, että niistä on apua tai iloa jollekin toiselle valon vähyydestä kärsivälle. Kun tuntuu, että elämä on pelkää pimeässä vaeltamista, yritän päästä ulkoilemaan, tehdä lasten kanssa kivoja juttuja sisätiloissa, tyydyttää makeanhimoani terveellisimmillä vaihtoehdoilla kuten raakasuklaalla sekä joogata ja meditoida säännöllisesti.

Kauheasti en ole saanut vinkkejä takaisin. Olisi tosiaan kiinnostavaa kuulla, mitkä ovat ne jutut, jotka pitävät sinut järjissäsi tämän harmauden keskellä? Vai olenko minä ainoa, joka ottaa tämän harmauden raskaasti? 

Blogissani olen paennut tahmeaa ajanjaksoa myös sukeltamalla syvemmälle somen ihmeelliseen maailmaan. Itselleni on ollut yllätys, että bloggaaminen on myös ihan teknisessä mielessä ollut oppimiselämys. Ennen blogin perustamista valokuvaus- ja kuvankäsittelytaitoni olivat päässeet pahasti ruostumaan ja html oli hatara muisto vain. Mutta vanha koirakin oppii vielä uutta, mikä on ollut voimaannuttava kokemus!

Kun olin askarrellut ensimmäiset videot tuli sellainen olo, että nyt on jotain mahdollisuuksia pysyä meidän nuorison perässä sitten, kun he aktivoituvat somessa. Lisäksi yllätys oli se, että videoiden tekeminen on ollut myös yhteistä puuhaa. Meillä kaikki perheenjäsenet ovat vuorotellen toimineet kameramiehinä ja Hipu konsultoinut myös "käsikirjoituspuolella". Suosittelen vloggaamista lämpimästi kaikille kanssa-bloggaajille - kunhan ei ota sitä liian vakavasti, vaan pitää julkaisukynnyksen matalana! Esimerkiksi karkasin eräänä päivänä tällä viikolla ruokatunnin päätteeksi happihyppelyllä ja tein tietenkin Vlogiaan videon kaamosajan fiilksistäni :)

https://vlogia.com/videot/994/happihyppelylla-ajatuksia-kaamosmasennuksesta
Kävin vloggaamassa happihyppelyllä, kun toimiston ikkunasta näkyi auringonvaloa.

Kevyemmillä aiheilla ja videoilla kikkailulla on ollut mukavaa täyttää ajatuksensa, ja niistä kirjoittaminen on ollut pimeinä iltoina mukavaa puuhaa, jonka avulla on saanut ajatukset irti töistä ja joulukiireistä. Toisaalta olen samalla ehkä jättänyt osan blogini lupauksista lunastamatta, sillä näistä kevyemmistä postauksista ei ole löytynyt oivalluksia vanhempana tai ihmisenä kasvusta, mikä oli alun perin tavoitteena.

Ehkä jatkossa, kun ei ole syvällisempää sanottavaa, kannattaisi olla hiljaa? Tai jättää videot pelkästään tuonne Vlogian puolelle? Tai perustaa rinnalle toinen hömppä-blogi, johon voisi keskittää kevyemmät tuokiokuvat arjesta, kaupalliset yhteistyöt ja muut vähemmän vakavat jutut? (Tosin siihen ei aikani taatusti riitä...)

Mitäs sanotte?

Kommentit (19)

1/19 | 

Samaa mietin, pitäisikö olla hömppäblogi rinnalla ja vakavampi blogi toisena. Sellaista vuoristorataa ollut tuolla omassa blogissa.

Hatunnosto vloggaamiselle.

Ihanaa iltaa.

3/19 | 

Jatka vaan samaan malliin, kiva näitä kevyempiäkin postauksia on lukea :) Ja tosi upeaa, että olet kirjoitellut näin ahkerasti. Näkökulmasi on kiinnostava kun näitä vanhempien lasten ja perheen näkökulmasta kirjoitettuja blogeja on todella vähän. Itsekin kirjoittelin aiemmin tänä vuonna muutaman blogin vanhemmuuden ja johtajuuden suhteesta, mutta nyt tuo teema on jäänyt taka-alalle. Sinun kirjoituksesi ovat nostaneet taas innostustani aiheeseen. Blogiani voi lukea osoitteessa www.onnivoima.fi. Ja noista kaamosvinkeistä puheen ollen, olen panostanut oman itseni hemmotteluun, huomenaamuna vuorossa hieronta + reikihoito :)

4/19 | 

Minä en pidä tästä pimeästä vuodenajasta, ja väsymys tuntuu ihan eri tasolla kuin valoisan aikaan. Mutta nyt kun olen vielä lasten kanssa kotona, helpottaa huimasti se, että pääsen päivittäin ulos päivänvalon aikaan. Vaikka aurinko paistaisi paksun pilvipeitteen takaa, kuten se enimmäkseen on tehnyt, silti auttaa että saa edes jotain valoa. Raitis ilma ja liikunta tietysti myös.

Töihin paluu on pian edessä, ja silloin pitää keksiä jotain muuta. Ulkona liikkuminen on tavoitteena työ-arjessakin, sillä se on minulla paras apu jaksamiseen (vaikka sitten pimeällä).

5/19 | 

Tänä vuonna on ollut kyllä pimeä syksy täällä pohjoisessakin. Ennen en ole pimeydestä kärsinyt, mutta pari viime syksyä olen ihmetellyt, että näinkö pimeää tämä pimeä on. Syksyä katkaisee molempien lasten synttärit, jotka antaa sopivasti hälinää. Lisäksi nyt oli yo-juhlat suvussa. Mutta monena iltana olisi tehnyt mieli liimautua sohvaan viltin alle ja unohtua sinne. Mutta aina kun on saanut itsensä kammettua liikkumaan, on tullut hyvä fiilis. Polkupyörä on ollut apuni , sillä salille ja nyt peräti töihin olen voinut sillä kulkea. Kirkasvalolampun hankkimista olen suunnutellut ja mieli tekee myös matkaa aurinkoon. Ehkä sitten ensi syksynä tai jouluna. Hyvä konsti jaksamiseen on myös riittävä yöuni. Jos joskus saa pään tyynyyn iltakympiltä on seuraava päivä ihan erilainen. Onnistuu vain valitettavan harvoin....

6/19 | 

Kyllä ulkoilu on paras apu kaamosoireisiin. Tänä vuonna sekään ei vaan auttanut myöskään minulla. Taisi olla ennätyksellisen pimeä marraskuu.
Blogin sisällöstä kannattaa minun mielestäni ajatella niin, että tekee blogia ensisijaisesti itselleen. Tekee siis omia aitoja juttuja aiheista, jotka itseä kiinnostavat. Oli se sitten hömppää, asiaa tai kaupallista, tai kaikkea edellä mainittua. Silloin blogista saa harrastuksena eniten irti. Sillä tavalla ajan kanssa saa myös oikeat lukijat. On tietysti aivan eri asia, jos tavoittelee bloggauksella jotain erityistä, mistä syystä on enemmän tarvetta miettiä suuren yleisön tai jonkun tietyn kohderyhmän mielenkiintoa. Itse tykkään seurata eniten blogeja, joissa on oma persoonallinen tyyli ja aiheet vähän vaihtelevat. Hömppääkin saa olla ;).

7/19 | 

Hei kuule, pieni vinkki tuoreelle bloggaajalle: älä ota stressiä siitä, milloin syntyy kevyttä ja milloin painavaa asiaa. Et voi mitenkään onnistua miellyttämään kaikkia lukijoitasi aina, vaikka blogisi linja olisi mikä. Ei kukaan ihminen ole aina pohtiva ja keskellä miettimässä elämän syntyjä syviä. Tämä on ennen kaikkea sun blogisi, josta pitää muodostua sun näköinen. Jos keksittyisit vain pohtimaan, saattaisit jossain vaiheessa saada palautetta siitä, miksei täällä koskaan ole mitään kevyttä. Palautetta pitää arvostaa ja kuunnella, totta kai, mutta tuota blogin kuvaustakin voi aina muuttaa, jos haluaa. Jatka vaan valitsemallasi tiellä! Musta ainakin on kiva lukea sekaisin sekä vakavaa että kevyttä, koska sellaista se elämäkin on. Blogisi on saanut harvinaisen nopean lähdön - ota se positiivisena palautteena!

Mun kaamosajan selviytymiseen kuuluvat arkena koti-illat ja ne omat harrastukset, ja viikonloppuisin suuri määrä ulkoilua ja ystäväperheiden kanssa olemista. Pitkiä päivällisiä ja lettukestejä, brunsseja ja jäätelöä. Ympäriinsä juoksevia lapsia ja rakkaita ihmisiä. Näillä sitä pärjätään!

Ja hei, laitan sulle nyt sen raakasuklaan reseptin tulemaan, olen kokonaan unohtanut!

8/19 | 

Mä olen jo vuosia juonut käytännössä ympäri vuoden mutta erityisesti näin kaamosaikana sellaista puhdistavaa vihreää savea. Sen luvataan helpottavan väsymystä ja lievää masentuneisuutta. En tiedä onko olemassa mitään tieteellistä todistusta aiheesta ja mulle on oikeastaan ihan sama onko vai ei. Mä olen ihan valmis kokeilemaan lähes kaikkea. Raskaus- ja imetysaikana en ole käyttänyt koska tuo on detox-vaikutteista. Mutta ei siitä tosiaan näin kaamosaikana ainakaan haittaa ole ollut. Aloitan sillä aamuni.

9/19 | 

Minä pelkään sitä kaamosta jo kamalasti, vuosi valohoidossa teki hyvää ihmismielelle. Olin paljon virkeämpi ja aikaansaavampi, ensi syksy on taas varmasti taistelua :(

10/19 | 

Kiitos viestistä ja kiva, jos juttuni ovat herättäneet inspiraatiota! Tuo hemmottelu onkin takuuvarma keino, kiitos kun muistutit. Päätin heti, että joululomalla käyn ainakin hieronnassa ja jalkahoidossa.

11/19 | 

Minä aloin harrastaa näitä ruokatunnin happihyppelyjä toisen äitiysloman jälkeen. Aloin uskoa ulkoilun tehoon hoitovapaalla, sillä kotona lasten kanssa ollessa syksyn pimeys ei masentanut - mutta mehän ulkoiltiin silloin kaksi kertaa päivässä.

12/19 | 

Nostan hattua teille, jotka asutte siellä pohjoisemmassa ja tiedätte, mitä kaamos oikeasti on! Itsestäni ei olisi koskaan siihen. Ja joo, tuo nukkumaanmeno olisi tärkeää. Se on meille akilleen kantapää, sekä lapsille että aikuisille...

13/19 | 

Joo, marraskuussa oli kuulemma ennätysmäärä pilvisiä päiviä.
Saattaa olla, että olen jo alkanut suorittamaan myös tätä bloggaamista :/ Haluan nimittäin kirjoittaa jäsennelläkseni ajatuksiani, mutta bloggaamisessa on ollut yllättävää myös se, kuinka tärkeitä lukijat ja nämä teidän kommentit on. On motivoivaa kirjoittaa, kun juttuja luetaan ja voi sitä kautta vaihtaa ajatuksia. Siksi minulle tuli säikähdys, että en halua karkoittaa ketään, jonka olen saanut lukijaksi. Mutta eipä sitä tietenkään kaikkia voi miellyttää, on vain oltava oma itsensä...

17/19 | 

Vaikutat ihailtavan tunnolliselta tyypiltä. Mutta varmasti siinä on kääntöpuolena myös se, että tulee helposti suorituspaineita.

Mä olen tykännyt lukea blogistasi isoja lapsia käsitteleviä juttuja sekä tietenkin työn ja perheen yhdistämistä pohtivia. Ne ovat niin kovin ajankohtaisia itsellenikin. Mulle ei ole ongelma, jos jossakin seuraamassani blogissa on välillä juttuja, jotka eivät niin kamalasti kosketa mua. Pysyn silti lukijana. :-)

Itse en kärsi kaamosajasta oikeastaan lainkaan. Koska pimeys ei vaikuta mun mielialoihin, pystyn helposti pitämään syksyn ja alkutalven karua synkkyyttä vain kauniina ja tunnelmallisena. Sympatiani ovat niiden puolella, joita kaamos ahdistaa. Mun suurin ongelmani tänä syksynä on ollut, että olen ensimmäistä kertaa taas pariin vuoteen nukkunut yöni niin makoisan sikeästi, että aamuisin on tuntunut tosi vaikealta nousta ylös. :-)

18/19 | 

Kiitos kommentistasi! Ihmeellistä, että on ihmisiä, jotka porskuttavat yhtä tyytyväisinä niin kaamosaikaan kuin kesällä. Olen jotenkin kuvitellut että kaikkia pimeä ahdistaa enemmän tai vähemmän. Oletko aina ollut samanlainen vai onko tyyneys tullut esim. iän myötä?

Päähenkilö
19/19 | 

Olen aina ollut tällainen. :-) Kevättalvi on mun mielestä paljon ahdistavampi ajanjakso. Kirkas valo, loska ja lika saavat mut vähän ärtyneeksi ja tuntuu, että migreenikin iskee normaalia helpommin. En ole kevätihmisiä ollenkaan. Toukokuun puolella helpottaa.

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Seuraa 

Blogissa Aino-äiti ja Venla-tytär yrittävät pysyä sovussa itsensä, toistensa ja ympäröivän maailman kanssa. 42-vuotias Aino on joogaopettaja ja viestinnän ammattilainen. 14-vuotias Venla on Kirkkonummen kuntalähettiläs, joka näyttelee, laulaa ja kirjoittaa.
Hyvinvointia, kauneutta, kasvisruokaa, eettistä kuluttamista, työtä ja haaveita – sitä kaikkea sisältää äidin ja tyttären elämänmakuinen lifestyle-blogi.

Bloggaajiin saat yhteyden tästä. Seuraa blogia tästä.

Blogiarkisto

2018
2017
2016
2015

Kategoriat