Kirjoitukset avainsanalla pyykit

Olen saavuttanut jo kunnioitettavan keski-iän, mutta en vieläkään ole oppinut olemaan luonnollisesti kauluspaidassa. Tajusin tämän tammikuussa, kun valikoin tammi-maaliskuun vaatteita 333-projektin ensimmäiselle jaksolle. Kauluspaidan sijaan tykkään yleensä käyttää trikoopaitoja jakkujen ja bleisereiden alla.

Päätin selättää henkisen rajoitteeni ja valkkasin tietoisesti alkuvuoden vaatevalikoimaan mukaan yhden (huom. yhden! - siinäkin oli tarpeeksi) valkoisen kauluspaidan. Ajattelin, että nyt kasvaisin viimein aikuiseksi ja oppisin käyttämään sitä näin pikkupakon edessä, koska vaatteita on vain vähän tarjolla.

(333-projektissa ideana on valikoida 33 vaatekappaletta, joita käytän kolmen kuukauden eli yhden "sesongin" ajan. Kolmen kuukauden kuluttua valitaan uudelle kaudelle toiset 33 vaatetta. Matkan varrella tajuaa, kuinka vähillä vaatteilla oikeasti pärjää ja samalla tulee laittaneeksi kierrätykseen turhat vaatteet.)
Totta, olenhan minä tuota "viralliseksi" mieltämääni vaatetta muutaman kerran käyttänytkin.
Uraäidin Ruuhkavuodet

Uraäidin Ruuhkavuodet

Uraäidin Ruuhkavuodet
Päätin julkaista kuvia niistä asuyhdistelmistä, joita olen projektin ensimmäisen jakson aikana käyttänyt todistaakseni, että vuosia vanhoissa vaatteissakin voi elää. Tässä postauksessa on muutamia väkinäisiä "ylijäämäasuyhdistelmiä", joihin olen päätynyt, koska ehdin kyllästynä neule-twinsetteihini ja lempijakkuihini.

Ylläolevassa asussa on mukana ikivanha, KappAhlista ostamani paita, joka on kauluspaidoistani se, jota käytän eniten koska se on vähän paksumpaa puuvillan ja trikoon sekoitusta, eikä sitä tarvitse silittää. Kauluspaidoissani isoin käytön este on itse asiassa tuo silittäminen.

Minä olen perheessämme päävastuussa pyykkirumbasta, mikä tarkoittaa sitä, että meillä kone pyörii lauantaisin ja sunnuntaisin kolmisen kertaa päivässä ja yleensä muutaman kerran viikollakin. Neljän hengen pyykkien peseminen sekä puhtaiden vaatekasojen järjesteleminen on minulle tarpeeksi - en mistään hinnasta halua viettää kodinhoitohuoneessa yhtään enemmän aikaa kuin on pakko! Siksi meidän perheen jäsenet käyttävät neuleita, collegea, trikoota, farkkua ja mitä tahansa, mitä ei tarvitse silittää (tai toisinaan kuljemme ryppyisinä, ei sitä voi kieltää).

On suorastaan huvittavaa, kuinka toisen lempivaate voi olla toisen inhokki. Tyylikäs Annu esimerkiksi on aivan ihastunut kauluspaitoihin ja tuntee itsensä niissä luontevaksi. Ehkä minäkin vielä joskus saavtan vastaavan henkisen tason... Annun ajatuksista alun perin sainkin idean kauluspaidan käytön opettelemiseen (ja tähän postaukseen) - kiitos vain inspiraatiosta!
Ylläolevassa asussani on samat rakkaat Dieselin farkut kuin tässä postauksessa ja samat Mekasta ostetut saappaat kuin täällä punaisen jakun kanssa. Musta bleiseri on eräs harvoista laatuvaatteistani, osa Gerry Weber -housupukua. Se taitaa olla pian kymmenkunta vuotta vanha. Ompelija on kerran muuttanut sen malliakin. Mielestäni on hauskaa, kuinka pienillä jutuilla tuo sama asu itse asiassa muuntui moneksi - ensin ilman bleiseriä, sitten bleiserin kanssa mutta ilman huivia ja lopulta bleiserin ja huivin kera. (Jos on vain vähän mistä valita, oppii olemaan iloinen pienistä asioista.)
Tämä toinen jämäyhdistelmä, jonka kuvasin jo vähän aikaa sitten, on toinen esimerkki vaatteiden muuntautumiskyvystä. Siinä on sama liivi ja huivi kuin tässä postauksessa mutta samat suorat housut kuin näissä kuvissa. Itse yllätyin, kuinka erilainen lopputulos olikaan.
Uraäidin Ruuhkavuodet

Uraäidin Ruuhkavuodet
Olen kiitollinen, että tämä kiireinen maaliskuu on pian ohi. Vauhtia on nyt hieman liikaa jopa minun makuuni: ensi viikon loppuun mennessä matkakilometrejä on parissa viikossa kertynyt tuhansia akselilla Lontoo - Väli-Suomi - Kööpenhamina. Matkojen välissä ohjelmassa on ollut ja tulee olemaan toimistopäiviä, ystävien tapaamista ja Hessun 8-vuotissynttärit.

Olen itse asiassa jo vähän kyllästynyt tähän 333-projektiin. Tajusin sen juuri, kun purin Lontoon-matkan laukkua ja pakkasin tämän viikonlopun matkaa varten. On sittenkin aika tylsää pyörittää samoja vaatteita viikosta toiseen... (Olen vain muutaman kerran poikennut projektista: ystävänpäivän häissä ja tänä viikonloppuna hautajaisissa. Sen sijaan esim. ensi viikon työmatkalle Kööpenhaminaan menen kiltisti tuossa ylläolevassa mustassa bleiserissä sekä samassa mekossa, jonka valikoin mukaan tammi-maaliskuun vaatekaapilliseeni.)

Oikeastaan minun tekisi mieli jättää koko projekti kesken, lyödä hanskat tiskiin. En kuitenkaan kehtaa tehdä sitä mm. koska olen pitänyt täällä blogissa meteliä aiheesta. Siksi onkin tosi mukavaa, että alkaa olla maaliskuun loppu - pian pääsen valikoimaan uudet kuteet huhti-kesäkuulle - jeeeeee!!!
Tavallaan jo kaipaan rauhallista hetkeä kodinhoitohuoneessa, jolloin ehtisi matkojen välillä taas pestä pyykkiä sen lisäksi, että vain purkaa ja pakkaa laukkua. Varmaan mieskin sitä arvostaisi. Kunhan tämä reissujakso on ohi, taidan linnoittautua kokonaiseksi viikonlopuksi kodinhoitohuoneeseen. Saatan jopa silittää! (Mutta mitään en lupaa.)
Mukavaa maaliskuun loppua sinulle!
----
This is one of the last Outfit Of The Day -posts presenting the clothes which I've selected to January-March collection as a part of my 333-project. (The 333-project  means that I'll try to survive with 33 pieces of clothes and shoes for three months and then will select another 33 for the next 3 months. This means that I will only wear 132 pieces during 2015.)
For some reason I'm not comfortable in a white collar shirt even though it's a basic element in business clothing. With the help of this ongoing project I'm learning to like it.
In fact I'm already kind of sick of this project which I'd like to quit. After all it's a bit boring to wear the same outfits week after week for three months. Therefore I can't wait to select new set of clothes for April!
Uräidin Ruuhkavuodet myös / Follow my blog also at:
Blogger | Facebook | Twitter | Instragram | Bloglovin, | Blogilista |  Blogipolku | vlog @Vlogia.

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla

Törmäsin toisessa perheblogissa (tarkemmin sanottuna Karelandissa) taas hauskaan haasteeseen: verkkarimutsihaasteeseen. Blogin kirjoittaja, Karoliina, haastoi toiset äidit julkaisemaan kuvan itsestä tyypillisimmillään kotona ja ihmisten ilmoilla. Tärkeintä kuville on, että ne ovat rehellisiä.

Näin rennon viikonlopun jälkeen haaste innosti! Minä nimittäin olen aika eri näköinen kotona ja töissä. Lisäksi ulkoinen olemukseni on muuttunut tässä vuosien varrella.

Tulkaapa muutkin mukaan haasteeseen - olisi hauskaa tutustua jokaisen äiti-bloggaajaan arkiminään ja virallisempaan olemukseen!

Olin melko pitkään lasten kanssa kotona hoitovapaalla. Niihin aikoihin elämäni pyöri akselilla makuuhuone-keittiö-kylppäri-leikkipuisto, joissa esiinnyin enimmäkseen verkkareissa, fleeceissä ja ulkona tietenkin säänkestävissä ulkoiluvaatteissa.

Tämä kuva kiteyttää senaikaisen todellisuuden mainiosti. Se on vuodelta 2007, jolloin Hipu oli kolmevuotias ja Hessu vähän yli puolivuotias. Olemme ilmeisesti juuri tulleet ulkoa, koska minulla on edelleen ulkoilupuvun housut jalassa.
 

lastenhuoneessa
Käytin rillejä alkuvuoteen 2013 asti kunnes kävin silmäleikkauksessa.

Nykyäänkin kotona viihdyn mukavissa vaatteissa. Koska olen koko aikuisikäni pysynyt suunnilleen samoissa mitoissa (ja koska olen hamsteri, enkä laita vaatteita tarpeeksi usein kierrätykseen) minulla on jemmassa uskomaton määrä vanhoja verkkareita ja huppareita.

Tämä on viime aikoina ollut kotona lempiasuni. Verkkarit ovat vuodelta 2005, jolloin ostin ne jostain vaatekojusta kylän markkinoilta. Huppari on tuore investointi, joka löytyi Intian basaarista viime kesänä. Kuvan näppäsin eilen illalla saunan jälkeen.

 

 

verkkarit
Kas, tämähän on samalla belfie :)

Töissä panostan ulkonäkööni huomattavasti enemmän. Vaikka meillä duunissa vallitsee business casual -pukukoodi, on työssäni usein edustustilanteita, joissa jakupuku on välttämätön. Lisäksi yritän toisinaan "ylipukeutua" töissä ollakseni uskottava. Se antaa itseluottamusta, ainakin enemmän kuin alipukeutuminen.

Kansainvälisissä ympyröissä jakkupuku on varma valinta, erityisesti kokousmatkoilla Keski-Euroopassa. Tanskassa monet ottavat onneksi rennommin ja farkutkin ovat siellä ihan hyväksyttävä toimistovaate.

Nämä kuvat ovat suhteellisen tuoreita, molemmat otettu kuukauden sisällä.

 

 

 

 

bisnesnainen
Omistan kolme housupukua ja sekalaisen valikoiman hameita, suoria housuja ja irtojakkuja. Vas. housupuku Gerard Darel, oik. Gerry Weber, molemmat ostettu Stockalta kauan sitten. Työvaatteisiin voisin panostaa enemmänkin. Ostan niitä harvoin, mutta vähän laadukaampia.

Koti- ja työpukeutumiseni kuvaa koti- ja työminäni eroja. Kotona en juurikaan meikkaa enkä mieti ulkonäköäni, vaan olen vain oma itseni. Kotivaatteissa mukavuus on tärkeintä. Nautin kovasti viikonlopuista ja etätyöpäivistä, kun voi relata, eikä tarvitse laittautua.

Toisaalta hoitovapaan loppupuolella yksi asia, jota aloin ikävöidä työelämästä oli juuri kauniit, asialliset työvaatteet. Viihdyin hyvin kotona mutta pelkäksi kotirouvaksi minusta ei olisi. Ruoanlaitto, sotkujen järjesteleminen ja pyykinpesu ei pitkän päälle riittäisi minulle päätehtäväksi. Oltuani tarpeeksi kauan kotona oli mukavaa taas solahtaa jakkupukuun, laittaa ripsiväriä ja poskipunaa, viettää päivät aikuisten maailmassa ja hyödyntää lahjojaan työssä, jossa olen hyvä.

 

 

Kommentit (2)

1/2 | 

Se on aivan totta, että kotona ollessa kaipaa hiukan "laittautumista". Täällä Turkissa ei kukaan oikeastaan kulje verkkareissa tai tukka pystyssä, joten itsekin joutuu hiukan katsomaan peiliin ennen kauppaan lähtöä. Suomessahan pienemmissä kaupungeissä melkein kuljetaan verkkareissa joka paikkaan. Minäkään en kotimaassa näe mitään pahaa verkkareissa kauppaan menossa, mutta täällä ei tulisi mielenkään.

2/2 | 

Joo, se on jännää että ulkomailla verkkarit ovat liikuntavaate mutta meillä päin yleisesti hyväksytty joka paikan asuste. Jotain selittämättömiä kulttuurieroja tässä on taustalla...

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Mies ja lapset lähtivät keskiviikkona mummolaan syyslomalle ilman minua.  Jäin töiden takia kotiin, sillä ehdin ottaa vain yhden päivän vapaaksi.

Kun muut ovat poissa, päivärytmini heittää kuperkeikkaa. Teen ympäripyöreitä työpäiviä, syön mitä sattuu ja milloin sattuu, lipsun liikunnasta ja ulkoilusta, valvon pikkutunneille ja roikun netissä. Näin myös tällä kertaa.

Torstaina annoin flown temmata minut mukaansa huomatakseni lopulta, että työpäivä venähti turhan pitkäksi. Söin koko päivänä vain kaksi juustoleipää, pari kananmunaa, banaanin, mandariinin ja läjän irtokarkkeja sekä suklaakonvehteja.

Jätin aamujoogan ja salitreenin välistä, enkä ehtinyt edes juoksulenkille. Vaikka minulla olisi ollut harvinainen mahdollisuus nauttia kiireettä tällaisista lenkkimaisemista...
 

Tie
 

...ehdin lopulta vasta valon kadottua sauvakävelylle...
 

Yö

Yleensä, kun perhe pyörii ympärillä, en ehdi paljoa istuskella. En kestä katsella astiavuoria ja pyykkipinoja. Ja kun kodin joka nurkasta kurkkii tekemättömiä töitä, en esimerkiksi katso telkkaria juuri ollenkaan.

Mutta kun olen yksin kotona, en edes huomaa pölypalloja tai vaatekasoja. Olen vain. Teen, mitä mieleen juolahtaa.

Olen pohtinut paljon, mistä tällainen käytös juontaa juurensa. Olenko oikeasti sisimmässäni ihminen vailla rajoja? Ryöpsähtääkö todellinen arkiminäni valloille vasta, kun perheen rutiinit katoavat ympäriltäni? Onko minulla heikot elämänhallintataidot?

Tuota on hieman hankalaa uskoa, onhan arkeni yleensä hyvinkin kurinalaista ja pyöritän sitä vaikeuksitta päivästä toiseen. Itse asiassa jopa nautin rutiineista. Myös työni on hyvin itsenäistä, pystyn itse asettamaan itselleni joka päivä tavoitteet ja suunnitelemaan työpäiväni sen mukaan.

Hallitseeko minua normaalisti arkipäivisin Sisäinen Suorittaja? Esitänkö jotain itselleni ja perheelleni pysymällä pikku puuhassa, kun muut ovat paikalla? Haenko huhkimalla hyväksyntää? Onko itse asiassa vain hyvä, että joskus laiskottelen, jos arki yleensä on tiukkaan ohjelmoitua?

En tiedä. Joka tapauksessa yksinolo ei pitkän päälle tee minulle hyvää. Arkirutiinien ansiosta voin hyvin. Valvominen, epäsäännöllinen napostelu ja liika koneen tuijottelu näkyy naamassa ja tuntuu kropassa.

Onneksi syyslomaviikonloppuuni mahtui myös mukava matka Tallinnaan ystävän ja hänen puolivuotiaaan vauvansa kanssa. Jo maisemanvaihdos tekee aina hyvää. Tallinnan vanhakaupunki on kaunis ja onnistuu yhä yllättämään uusilla, kuvauksellisilla maisemilla.

 

 

Tallinna

 

 

 

Äiti-vauva-matkan ohjelmassa oli päämäärätöntä vaeltelua, paljon hedelmällistä ajatustenvaihtoa  - äitiydestä tietenkin - ja monta herkkuhetkeä. Oli mukavaa pitkästä aikaa viettää aikaa vauvan kanssa. Nuuhkia maidontuoksuista poskea, pidellä palleroista kättä, sylitellä, laulella ja lorutella.

Toisaalta oli hyvä huomata, että juuri nyt olen onnellinen omista kouluikäisistä lapsistani. Minusta ei enää olisi pikkuvauvan vanhemmaksi: olemaan jatkuvasti käytettävissä, valmiina tyydyttämään välittömästi lapsen tarpeet. Toisinaan on terveellistä saada vahvistusta omille valinnoilleen.

Mutta nyt en enää oikein malttaisi odottaa, että perhe tulee takaisin. On jo ikävä.

On hyvä olla välillä erossa jotta huomaa, kuinka hyvä on olla yhdessä.

Kommentit (6)

Chili
3/6 | 

Mulla kanssa sama! Ja mä kun luulin, että olen ainoa, joka laiskottelee perheen (tai osan siitä) ollessa poissa :). Mä ainakin olen jotenkin tulkinnut tuollainen Sisäinen Suorittaja, joka vetää hyvä äiti -roolia hela tiden normiaikana. Välillä tekisi mieli normielämässäkin laiskotella, mutta "ei voi".

5/6 | 

Ihania kuvia ja mainioita ajatuksia! Itse uskon, että tuollaiset luonnolliset rajat, kuten perhe, ovat niin tarpeellisia ihmisen hyvinvoinnille ja päivärytmille. Samoin itse olen huomannut, että silloin kun on säännöllisesti töissä kesällä, elämä on hyvin johdonmukaista ja (hyvällä tavalla) kurinalaisen aikataulutettua, mutta opiskelujen startatessa syksyllä sitä saattaa vähän löysätä noista perusterveellisen elämän tukipilareista, kuten säännöllisestä terveellisestä syömisestä, ulkoilusta ja liikunnasta, päivärytmistä... toisaalta yritän aina pian saada itseäni niskasta kiinni kun huomaan vastaavaa käytöstä, koska minun kohdallani ne eivät paranna hyvinvointiani eikä mielialaani :)

Kuulostaa ihanalta tuo, että perhettä kaipaa sen ollessa poissa. Elämässä on selvästi kaikki (isot palikat) kohdillaan, ja mikäs sen ihanampaa :)

6/6 | 

Kiitos kommentista, kiva jos tekstit & kuvat herättää ajatuksia! Itse tajusin vasta hiljattain olla kiitollinen perheestä, sen tuomista rajoista ja esim.terveydestä. Niitä oli niin helppoa pitää itsestäänselvyytenä.

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Seuraa 

Blogissa Aino-äiti ja Venla-tytär yrittävät pysyä sovussa itsensä, toistensa ja ympäröivän maailman kanssa. 42-vuotias Aino on joogaopettaja ja viestinnän ammattilainen. 14-vuotias Venla on Kirkkonummen kuntalähettiläs, joka näyttelee, laulaa ja kirjoittaa.
Hyvinvointia, kauneutta, kasvisruokaa, eettistä kuluttamista, työtä ja haaveita – sitä kaikkea sisältää äidin ja tyttären elämänmakuinen lifestyle-blogi.

Bloggaajiin saat yhteyden tästä. Seuraa blogia tästä.

Blogiarkisto

2018
2017
2016
2015

Kategoriat