Kirjoitukset avainsanalla uhma

 

Tällainen kuva parkuvasta pikkulapsesta symboloi yhtä vanhemmuuden osa-aluetta, jossa on itselläni eniten oppimista: lapsen tarvitsevuuden, heikkouden ja avuttomuuden hyväksymistä. Ensireaktio kuvasta minulla on ajatus: "Mitäs kitiset, sinullahan on kaikki hyvin!"

Olen huomannut, että aikuiset suhtautuvat vauvan itkuun eri tavoin. Minua lasteni itku stressasi valtavasti. Koin sen häiritsevämpänä kuin joku muu, suorastaan hävettävänä. Siinä missä itse häpeilin pienokaiseni ahdistavaa rääkymistä, joku toinen saattoi kuitata sen pienenä kitinänä. Tämä alitajuinen asenne-ero saattaa vaikuttaa myös tulkintoihini vauvavuosien muistoista.

Omasta mielestäni molemmat lapseni olivat aika vaativia vauvoja. Tuntui että kumpikaan ei ollut kovinkaan kauaa tyytyväinen vaan koko ajan jotain vailla. Muistojeni mukaan molemmat enimmäkseen itkivät ensimmäiset puoli vuotta. Tällainen tietenkin herätti epäilyksiä omasta kyvystäni vanhemmuuteen. Löysin itseni usein pohtimasta, miksi en saa pidettyä vauvaani tyytyväisenä? Hoidanko lasta jotenkin väärin?

Näin jäkikäteen analysoiden voi olla, että meidän tenavat ulisivat enimmäkseen väsymystään. Molemmat nukkuivat sen ensimmäiset puoli vuotta yöt ja päivät vain parin kolmen tunnin pätkissä ja näin ollen olivat varmaan yliväsyneitä suurimman osan valveillaoloajastaan, kuten minäkin. Nälkäisiä lapsukaiset eivät olleet, minä kun imetin vauvaa joka itkuun, erityisesti esikoista, joka ei huolinut tuttia. Hänellä todennäköisesti olikin usein myös maha sekaisin, kun ruoansulatus kävi kovilla kierroksilla.

Joskus lapsemme olivat varmaan myös kyllästyneitä, heillä oli yksinkertaisesti tylsää. Molemmilla oli, ja on edelleen, aika lyhyt pinna ja voimakas tahto, eivätkä he arastele ilmoittaa mitä tahtovat - tarvittaessa äänekkäästikin. Vauvana tällainen luonteenlaatu ilmeni voimallisena älinänä.

Tässä tullaan minun heikkoon kohtaani. Välillä jo vauva-aikana ärsytti ja edelleen ärsyttää lapsen "turha marina". Jos maha on täynnä ruokaa, aika otollinen unelle, on lämmin ja kuiva ja kaikki on periaatteessa hyvin, koin vaikeaksi sietää lapsen "turhaa" kitinää. Edelleen kuopukseni, joka on vielä aika pieni, kitisee mielestäni tyhjästä, esimerkiksi jos hänellä on tylsää, ei ole mieluista tekemistä tai hän ei muuten vain saa tahtoaan läpi. Ja silloin minussa herää jotain, jonka haluaisin hallita paremmin. En jaksa kuunnella lapsen valitusta, en edes yritä selvittää hänen todellista tarvettaan vaan joko suljen korvani, menen pois tai ärähdän lapselle.

Kasvatusalan asiantuntijoilta olen ymmärtänyt, ettei näin kannattaisi toimia. Ei lapsi koskaan kitise turhaan, hänellä on aina jokin todellinen tarve, jota hän vain ei osaa ilmaista. Aikuisen tulisi auttaa lasta sanoittamaan tunteensa ja osoittaa, että kaikenlaisten tunteiden ilmaiseminen, myös negatiivisten, on sallittua ja tunteet kannattaa ilmaista eikä padota niitä sisälleen.

Helpommin sanottu kuin tehty. Olen pohtinut asiaa paljon ja yritän tosissani tunnistaa haitallisia käyttäytymismallejani mutta niiden muuttaminen on niin turkasen vaikeaa. Voi olla, että minunkin sisälläni vielä asuu pieni tyttö, joka on joutunut tukahduttamaan heikkoutensa ja avuttomuutensa ja hillitsemään tunteensa. Se pieni tyttö minun pitäisi ensin kohdata ja ottaa syliin.

Siinä sitten onkin opettelemista.

Miten sinä suhtaudut lapsen itkuun ja erityisesti sellaiseen kitinään, joka ilmenee kun "kaikki on hyvin"? Oletko onnistunut lapsen kanssa erilaisten tunteiden sanoittamisessa? Onko sinun helppoa sallia lapselle myös negatiivisten tunteiden ilmaisu?
----
I find it difficult to tolerate child's anxiety and cry when everything seems to be alright.
I still keep doing the wrong thing when my 7 year old son is whining: I reject him, get angry or go away whereas I should help him to express his true emotions. I've read stuff about parenting but it's hard to change one's habits.
Perhaps I wasn't allowed to whine when I was a little girl. I should take care of that little girl inside me first and let her express the hidden anger, I guess. But that's another story.

Uräidin Ruuhkavuodet myös / Follow my blog also at:
Blogger | Facebook | Twitter | Instragram |

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Kommentit (2)

Outi
1/2 | 

Itse olen myös sitä mieltä, että vauvat eivät kitise turhaan. Se itku on merkki vanhemmille, että vauva tarvitsee jotakin. Koululaisista en olekaan enää samaa mieltä. " Mulla ei oo mitään tekemistä " narinat on rasittavia. Tekemistä keksii aina ja aina ei tarvitse ollakaan mitään tekemistä.

Vierailija
2/2 | 

Veit sanat suustani! Juuri tuolta minusta on tuntunut ja samat heikkoudet omassa käytöksessä löytyvät täältäkin. En ole nauttinut vauva-ajasta juurikaan vaikka sitä niin odotin. Juuri tuo jatkuva kitinä ja tyytymättömyys vaikka "kaikki on hyvin" - varsinkin kun toisten vauvat vaikuttivat niin tyytyväisiltä. Tunne että mitä minä teen väärin ja enkö osaa hoitaa lastani kun asiantuntijat sanovat että vauva ei itse turhaan. Kaikki olisi ehkä ollut helpompi hyväksyä jos joku olisi mieluummin sanonut että vauvat nyt vain itkevät ihan turhaankin..

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kuva lainassa rantapallo.fi -sivulta.

Elina käynnisti blogissaan hauskalta vaikuttavan kuvahaasteen, johon ilmoittauduin mukaan. Alun perin ajattelin, että tästä tulee yksi iloinen, tavallinen haastepostaus, kunnes tajusin mistä kuva on peräisin, ja painuin yllättäen syvälle 22 vuoden takaisiin muistoihin...

Haasteessa ideana on analysoida valittua kuvaa eri kantilta, julkaista analyysi omassa blogissa ja linkittää postaus käynnistäjän blogiin. Elinan valitsemassa kuvassa vietetään uutta vuotta Sydneyssä.

Minä asuin lukioikäisenä vuoden vaihto-oppilaana Australiassa. Kuva voisi ihan hyvin olla näpätty vuodenvaihteesta 1992-1993. Olin silloin isoissa bileissä juuri Sydneyn keskustassa. Vaihto-oppilaskaverini rikkaat vaihtovanhemmat järjestivät hänelle valtavat kekkerit kattohuoneistossa Sydneyn keskustassa. Pitopalvelu passasi vieraita, juomat virtasivat ja ilotulitteet värjäsivät taivaan.

Mistä sitten viiltävät muistot?

Vaihto-oppilasvuosi muutti elämäni. Sain Australiassa mahdollisuuden kokea monia sellaisia elämyksiä, joita en koskaan enää koe elämässäni. Matkustin vuoden aikana satoja ja satoja kilometrejä. Halasin koalaa ja silitin kengurua. Telttailin autiomaassa ja kiipesin keskelle Australian korkeinta vuorta. Patikoin viidakossa ja kokeilin laitesukellusta. Ystävystyin toisten nuorten kanssa, jotka olivat kotoisin maailman joka kolkasta: Japanista, Brasiliasta, Etelä-Afrikasta, Saksasta, Pohjoismaista...

Silti päällimmäinen vaihto-oppilasvuoteen liittyvä tunne minulla on ahdistus. Monia silloin kokemiani tunteita ja asioita en koskaan ole pukenut sanoiksi ja purkanut ulos, vaan olen painanut ne jonnekin syvälle. Mutta kenties jo muuutaman vuoden kulutua minun on pakko käsitellä kokemuksiani. Voihan olla, että Hipu tai Hessu haluaa lähteä lukioikäisenä vaihtoon.

Uraäidin Ruuhkavuodet

Itse en päästäisi sellaista nuorta maailmalle kuin mitä itse olin. Olin vielä niin täynnä murrosikäisen kuohuntaa, ihan kaistapää. Olin kaikilla tavoin epävarma itsestäni, koko olemukseni huusi:" kelpaanko minä?" Hain hyväksyntää ja huomiota väärillä tavoilla. En kunnioittanut itseäni enkä muita, en osannut vetää rajoja. On ihme, että pääsin yhtenä kappaleena takaisin kotimaahan.

Eräs toinen vaihto-oppilas ei päässyt. Hän sekoili kavereidensa kanssa kohtalokkaasti. Hänen vanhempansa saivat kesken vaihtarivuoden suruviestin, joutuivat tulemaan Australiaan poikansa hautajaisiin ja veivät hänen tuhkansa mukanaan kotimaahan.

Toisaalta sain vaihtarivuodelta sen, mitä eniten halusin: opin englanninkielen niin täydellisesti, että se on nykyäänkin täysin sujuvaa.

Kokemusteni perusteella minun on kuitenkin vaikeaa ajatella, että päästäisin omat lapseni ulkomaille yksin asumaan ennen kuin he ovat täysi-ikäisiä. Toki vaihto-oppilas elää suojeltua elämää, mutta se ei välttämättä riitä. Kuusitoistavuotias on ihan ikänsä puolesta vielä niin kovin puolustuskyvytön, lapsi vasta.

Toisaalta esimerkiksi Hipu on monin tavoin tasapainoinen ja tuntee jo itsensä paremmin kuin minä samanikäisenä. Ja tietenkin asuminen ulkomailla tekee hyvää. Toivon, että jossain vaiheessa molemmat lapseni asuisivat ulkomailla ymmärtääkseen, että eri puolilla maailmaa ihmiset ovat kuitenkin enemmän samanlaisia kuin erilaisia. Mutta ehkä tuo kokemus voisi odottaa siihen saakka, kunnes molemmat ovat täysi-ikäisiä ja täysin sovussa itsensä kanssa?

Elina varmaan toivoi monitahoisempaa analyysia itse kuvasta, eikä vain kuvausta omista assosiaatioista. Minulle tuo punainen ilotulitus kuitenkin toi niin voimakkaita muistoja, että jääkööt kuvan tarkempi erittely sikseen.

Onko linjoilla muita entisiä vaihtareita? Jos murrosikäinen lapsesi haluaisi vaihto-oppilaaksi, päästäisitkö?

-----
I decided to take part in a challenge launched by Elina in which participants are supposed to make an analysis of the photo above. At first I thought that this post will be a normal, easy-going blogpost about a challenge. However, then I realized that the photo was taken probably on a new year's eve in Sydney.
I spent a year in Australia as an exchange student during 1992-1993. It was a very special experience which changed my life in many ways. 
Most of my memories from that time are pretty painful. I was a teenager back then, very insecure and did too many stupid things.
If my child wanted to go on a high school exchange, I might not say yes, at least not straight away. Living abroad is a great way of learning tolerance: it makes one understand that people have a lot in common. Nevertheless I think that my children can wait until they have grown up before they go on adventures like that.
What do you think?


Uräidin Ruuhkavuodet myös / Follow my blog also at:

Kommentit (18)

1/18 | 

Oikeassa olet, eihän sitä tiedä mikä osa noista vaihtarivuoden angsteista kuului ikään ja olisi ollut edessä kotimaassakin. Mutta raskasta sielä oli välillä yksin räpeltää, toisella puolella maapalloa, tuhansien kilometrien päässä kaikista oikeasti läheisistä ihmisistä.
Ihanaa saada sun näkemyksiä, sinä kun olet jo yhden teinin kasvattanut ihmiseksi! Ihanaa viikon jatkoa!

2/18 | 

Mustakin tuntuu, että murehdin hieman aikaisin, täyttäähän tyttökin vasta 11. Mutta kun nämä vuodet lentää ohi niin nopeasti että ennen kuin huomaankaan, se meinaa jo lentää pesästä.
Lisäksi mietin sitä, että kyllä minäkin olin tasapainoinen vielä ennen murrosikää mutta sitten murkkuna menin jotenkin sekaisin. Sormet ristissä, ettei niin kävisi...

3/18 | 

Minä olin Australian jälkeen yhden kesän töissä Saksassa vuonna 1994 eli 19-vuotiaana mutta sielläkin kyllä toilailin aika lailla. Vasta työharjoittelu Benelux.maissa 1999 meni paremmin. Ehkä jokainen meistä kypsyy eri tahdissa, myös tässä asiassa.
Toisaalta mun vaihtarivuoden kokemuksiin vaikuttaa paljon moni asia, mitä tapahtui ennen kuin lähdin vaihtoon. Olin jo valmiiksi aika rikki, eikä matka pallon toiselle puolelle tilannetta parantanut.

5/18 | 

Mielenkiintoista lukea ajatuksiasi vaihto-oppilasvuodesta. Olin itse lukion jälkeen vuoden USAssa opiskelemassa paikallisessa collegessa ja se on ollut yksi parhaista kokemuksista ikinä. Ehkä olin juuri sen verran vanhempi (19v), että reissu oli kaikinpuolin mahtava.

6/18 | 

Kiitos. Nyt minäkin sain julkaistua oman tekstini. Mielleyhtymiä. Tällainen on oikeastaan kivaa ja virkistävää harjoitusta aivoillekin, jos ensi kerralla saisin jo mielikuvituksen paremmin laukkaamaan. :)

Tämä sinun teksti oli mielenkiintoista luettavaa. Ikävä, että vaihtarivuosi ei ollut ainoastaan positiivinen kokemus. :( Kyllä minä silti päästäisin omani maailmalle, itselläni on myös hyviä kokemuksia mm. jenkkivaihtariajalta ja isäntäperheestäni. Toki moni asia on tuuristakin kiinni.

Omaa vaihtarimuistoani tosin värittää minun kanssa yhtä aikaa IFYEnä olleen samanikäisen tytön kohtalo. Meidän reissu oli hyvä, vaikka eri perheissä ja eri paikkakunnilla oltiinkin. Silti tuo reissu yhdisti. Mutta oman inttiaikani loppupuolella sain suruviestin tuon ystäväni poismenosta. Hän oli Suomeen muutettaessa (ja minun keskittyessä armeijaan) valinnut väärän polun ja kuoli huumeiden käytön seurauksena. :'(

7/18 | 

Kuva ja etenkin kirjoituksesi sai minutkin muistelemaan... Vaihtarina en ole lukiossa ollut, mutta kielikurssilla teininä ja 3kk vaihdossa opiskelijana. En minäkään ollut kypsä. Hurjalta tuntuisi päästää omat lapset maailmalle kovin nuorina, mutta ehkä he ovat äitiään fiksumpia ja omaavat toivottavasti paremman itsetunnon.

8/18 | 

Kaikessa ollut niin hyvää, kuin ahdistustakin. Vaihto-oppilasvuosi on aika suuri irtiotto perheestä ja tuntuu, että nykyajan lapset ovat pari vuotta jäljessä kypsymisen suhteen, kuin itse oli silloin. Tosin olin niin ujo, että minusta ei olisi ollut lähtemään.... Serkkuni oli muuten samoihin aikoihin Ausseissa kuin sinäkin.

Minulle tarjoutui 19v mahdollisuus lähteä Washingtoniin vuodeksi au pairiksi, arvaas vaan kieltäydyin tietenkin. Ujous oli hirmuinen este ja tuo Washington vuosi on hieman jäänyt kaduttamaan.

Upeaa että sait kokea Australian ja mahtavan enkunkielen ja kenties joudut ne ahdistuksetkin pohtimaan viimeistään omien lasten kautta. Jos lähtevät vaikka vaihtariksi, niin luulenpa että silloin viimeistään tunteet nousee pintaan.

Nuoren elämä kun on sellaista tunteiden vuoristorataa ja ahdistus välillä kovinkin syvää. Maailmanloppuhan se meinasi itsellekin välillä tulla. Aikamoinen kypsyminen selvitä niistä tunteista ulkomailla ilman vanhempien olkapäätä. Ja kenties jotkut tunteet vaan jemmaa jonnekin, mutta toisaalta on niitä tullut jemmattua ihan kotisuomessakin... Ja ihmeelliset asiat vaikka riita isän kanssa nostaa ne hyvinkin äkkiä pintaan.

Hurja tuo tarina, että vanhemmat joutuivat hakemaan lapsensa arkussa... Mutta meidänkin ystäväporukasta osalla meni niin lujaa, että eräs ihan parhaimmista ystävistäni jäi nuorena humalassa auton alle. Nuoruus on rankkaa aikaa ja vaikka omat lapset ovat hieman pullamössöjä, on mahtavaa että heihin on puheyhteys.

Ihanaa sunnuntaita

9/18 | 

Hei, onnea tänne uuteen kotiin!

Minä irrottelin kanssa alaikäisenä muutamilla "ulkomaankomennuksilla" sen verran, etten oikein tiedä, luottaisinko omiin lapsiini niin paljon niin nuorena. Olin kyllä ihan suht kypsä, vahva ja tasapainoinen, eikä kotitaustakaan ollut liian ankara... Sekoilu tuntui muuten vain hohdokkaalta. Oi, voi.

En todella tiedä, mitä tehdä, kun nuo omat silmäterät tuosta jossain vaiheessa haluavat lähteä kokeilemaan siipiään. Esikoinen tuntuu kyllä järkevämmältä kuin minä hänen ikäisenään, mutta myönnän, että hirvittää.

Anonyymi
10/18 | 

Ihan samat fiilikset. En myös päästänyt lastani vaihtoon, koska näin kaiken mitä olisi voinut sattua... Sekä samoin olen jättänyt käsittelemättä nuo sen vuoden ahdistuksen aiheet ja miettinyt välillä että pysyykö ne siellä takana vai pulpahtaako joskus eteen. Onhan siinä iässä usein se murkkuikä pahimmillaan ja on olevinaan fiksu, vaikkei oo.

11/18 | 

Mulla taisi olla samanlaisia syitä taustalla. Tiedän, että lasten pitää antaa hakata itse päätään seinään mutta toivoisin, että jos on pakko törmäillä ulkomailla niin törmäilisivät vasta vähän kypsempinä. Voisivat päästä pienemmillä vaihingoilla...

14/18 | 

Mä revittelin itseäni irti kodin rajoista kielikurssilla 17-vuotiaana Ranskassa ja aupairina New Yorkissa 19-vuotiaana. Ja ihme on, että mitään ei sattunut. Villiä oli ja päätöntä.
Haluaisin mahdollistaa samat kokemukset omilleni, sillä plussaa jäi niin paljon. Ja toivon, että heillä ei olisi tarvetta kokeilla kaikkea mitä mitä kokeilin. Oma kotikasvatukseni oli nimittäin niin tiukka, että vapauduttuani olin vauhdissa.. Päivä kerrallaan..

17/18 | 

Luulen, että riippuu todella yksilöstä kenelle vaihtarivuosi sopii ja kenelle ei. Itse olisin ollut aivan liian lapsi lukioikäisenä tuollaiselle reissulle. Kielikurssimatka teininä riitti ;). Se kyllä harmittaa, kun ei tullut opiskeluaikoina koettua vaihtarivuotta, joka olisi vahvistanut kielitaitoa. Omien lasten kohdalla toivoisin, että pitkät ulkomaanreissut toteutuisivat vasta opiskelijaiässä :). No, siihen on onneksi vielä pitkä aika.
Blogissani on sinulle sydänhaaste. Sen voi halutessaan toteuttaa vaikka ihan lyhyesti postauksen ohessa ;).
http://nainentalossa.blogspot.fi/2015/01/ryppyja-ja-sydanasioita.html

18/18 | 

Hei, kiva kun osallistuit! ^_^

Luen tämän vasta, kun saan omani julkaistua, niin pysyy ajatus kasassa. Oma teksti vielä himpun kesken ja koska ollaan juhlissa, menee iltaan ennen kuin saan valmiiksi. '(Ai miten niin kaikki jää viime tippaan?).

Ps. Onnittelut kaksplussaan pääsystä! :) Pitänee lukea sun ajatuksia siitäkin paremmalla ajalla.

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Yhteistyössä Aamu Hyvääääääää huomenta...? Uskaltaisitko puhutella tämännäköistä rouvaa?
Short hair
Lyhyttukkaisella kampaus voi yön jäljiltä olla hyvinkin villi. Armoa, mitä mä tälle nyt teen...?
Sleeping children
Koskaan meidän lapsille ei uni maistuisi yhtä sikeästi kuin kouluaamuisin. Viikonloppuna taas lasten biologinen kello herättää heidät ihan itsestään kouluunlähtöaikaan...
Bed
Joskus kotiäitiaikoina meillä vielä pedattiin sängyt ennen lähtöä, nykyään ei enää. Onneksi olen jostain lukenut, että sängyn on hyvä saada tuulettua perusteellisesti yön jälkeen :)
Mess
Koti on aamun jäljiltä kaaoksessa, niin keittiö kuin vessa ja kaikki siltä väliltä. Usein oikein säälin miestä, joka saa tulla tämännäköiseen kämppään. Joskus hän oikeutetusti ihmettelee, mitä aamulla oikein on tapahtunut.

Nykyään meidän aamuissa ei enää juurikaan ole uhmakiukkuja, tai ainakaan varsinaisia itku-potku-raivareita. (No, Hessulla on toki yleistä rajojen testaamista.) Perusongelma on, että kaikki tapahtuu niin tajuttoman hitaasti, eikä aamuisin olisi aikaa hidastella!

Sanotaan, että lapset pitäisi herättää niin aikaisin, että aamulla jää aikaa leikkiin ja kiireettömään lähtöön. Meillä pitäisi varmaan herätä sitten joskus aamuneljältä. Tuntuu nimittäin, että mikään ei ole tarpeeksi aikaa.

Viime viikolla Hipu heräsi jostain syystä tuntia ennen kuin olisi pitänyt. En kauheasti paimentanut tyttöä, kun kerran oli ylimääräistä aikaa. Niinpä hän käytti sen ylimääräisen tunnin istuskellen yöpaidassa keittiönpöydän ääressä kynän ja vihon kanssa: kaikki aamutoimet tekemättä, hampaat harjaamatta, vaatteet pukematta, aamupala syömättä... Sinäkin aamuna toistui ihan sama kaava kuin joka aamu:

  • Kello on seitsemän. 45 minuutin kuluttua pitäisi siirtyä autotalliin, että ehdittäisiin ajoissa kouluun ja töihin. 
  • Lapset rämpivät hitaaaaaasti sängyistä ylös. Hessu yrittää ruveta kokoamaan legoja. Hipu unohtuu kirjan ääreen. Vanhemmat muistuttavat, että kello käy.
  • Kello on 7.20. Hessu pukee verkkaisesti yhtä sukkaa, unohtuu tarkastelemaan pitkäksi aikaa paitansa hihaa. Hipu harjaa hampaitaan/tukkaansa vielä vähintään 15 minuuttia. Hänen päivän vaatteistaan ei vielä ole tietoa. (Vasta eteisessä lähdön hetkellä selviää, että myös ulkohousut ovat kadonneet.)
  • Kello on 7.30. Kuljetusvuorossa oleva vanhempi huutaa, että 15 minuutin kuluttua pitää lähteä ulos ovesta. Hessu on kenties saanut kaikki vaatteet päälle. Hänen hampaansa ovat harjaamatta. 
  • Kello on 7.35. Aikuinen tulee harjaamaan pojan hampaat. Hessu ei halua, että hampaat harjataan ja nostaa konsertin aiheesta. Hipu suostuu kolmannen karjahduksen jälkeen laittamaan romaanin pois ja siirtyy puolipukeissa...soittamaan pianoa.
  • Kello on 7.40. Lapset eivät ole syöneet aamupalaa. Kuljetusvuorossa oleva vanhempi karjuu eteisessä menevänsä ajamaan auton tallista. Lapsiin tulee liikettä. Vajaan kymmenen minuutin kuluttua he istuvat takapenkillä kädessään banaanit, jotka syödään autossa aamupalaksi.

Tämä homma vain ei toimi, tiedän sen. Yritämme toki usein laittaa edellisiltana koulureput ja vaatteet valmiiksi, mutta usein se myös unohtuu.

Hankalinta mielestäni on se, että lapsilla ei ole oikein ajantajua, eikä vastuuta omasta ajankäytöstään. Toki Hessu, ekaluokkalainen, on vielä sen verran pieni, ettei sitä oikein voi häneltä vaatiakaan.

Pari vuotta sitten tapanani oli muistuttaa lapsille säännöllisesti ajan kulumisesta tyyliin: "Pitkä viisari on nyt kuuden kohdalla, kun se on yhdeksän kohdalla, lähdetään." Silloin lapset kävivät itse välillä katsomassa kelloa ja jonkin verran ottivat vastuuta hommien etenemisestä. Silloin se siis vielä toimi, mutta ei jostain syystä enää.

On ylellisyyttä, että ehtisin (rauhassa) käydä aamulla suihkussa. Olen kiitollinen, jos koko porukalla on vaatteet oikein päin päällä ja hampaat harjattuina. Käyn suihkussa iltaisin, minkä ansiosta aamulla hiukset saattavat aamulla olla aikamoista sekasotkua, kuten tuolla yläkuvassa.

Sain Oriolalta aamujen helpotukseksi blogini kautta testikäyttöön Klorane-kuivashamppoon, joka on tarkoitettu erityisesti keskiruskeista tummanruskeille hiuksille. Moni tummahiuksinenhan välttelee kuivashamppoon käyttöä, koska pelkää että hiusten tyvi jää harmaaksi ja jauhoiseksi. Sävytetyn Kloranen sisältämät väripigmentit auttavat säilyttämään värin kirkkaana. Tuote poistaa rasvaisuutta hiuksista ja antaa hiuksille volyymia.

Testailin tuotetta tässä eräänä aamuna, kun ei ollut kiire. Olen ennenkin käyttänyt kuivashamppoita, mutta en sävytettyjä. Niinpä hämmästyin, kun huomasin että tästä tuotteesta todellakin tuli ruskeaa sävyä niin hiuksiin kuin harjan pohjaankin.

Kuivashamppoo

Käsittelin hiuksista ohjeen mukaan pienen alueen kerrallaan ja harjasin pois. Lopuksi kuivasin vielä varmuuden vuoksi hiukset pyyhkeellä. 
Vinkki: kannattaa jättää aamutakki päälle, kun käyttää tuotetta. Väripigmenttiä tulee todella runsaasti, jos levittää kuivashamppoota yhtä laajasti kuin minä. Kun siis hoitaa homman kuntoon ennen pukeutumista, ei tarvitse karistella väripigmenttiä vaatteiltaan...
Uraäidin Ruuhkavuodet -bloggaaja
Tässä lopputulos Klorane-käsittelyn jälkeen (ennen muotoilutuotteita). 

Ilokseni sain Oriolalta arvottavaksi teidän lukijoiden kesken yhteensä viisi kappaletta tummien hiusten kuivashampoita ja original Klorane-kuivashampoita (ilman väripigmenttejä)! Vastaa tähän postaukseen ja kerro paras vinkkisi, millä saat aamut sujumaan teidän perheessä, niin olet mukana arvonnassa! 

Vastaa siis tähän postaukseen, kerro vastauksessa vinkkisi ja ilmoita, monellako arvalla olet mukana arvonnassa. Muistathan ilmoittaa myös sähköpostiosoitteesi, jotta saan sinuun yhteyden! Lisäksi kerro, haluatko mieluiten väripigmenttiä sisältävän kuivashamppoon vai värittömän.

    Arvonta päättyy maanantaina 15.12. klo 21. Sen jälkeen ilmoitan onnelliset voitttajat, jotka saavat aamuihinsa helpotusta.

    Arpaonnea ja tsemppiä aamuihin!

    Kommentit (42)

    1/42 | 

    aarghhh aamuista sujuu 1 viidestä täydellisesti. Mutta mitä isompia tytöt on sen paremmalla rutiinilla. En ole mikään edellisen illan valmistelija, joten nukkumaan ajoissa ja herätys riittävän ajoissa, että aamulla ehditään kaikki.

    Ilolla kivassa arvonnassa eli blongi kun olen,niin värittömän kuivashampoon arvonnassa. Kuivasampoot ovat hyviä, kesti pitkään päästä ennakkoluuloista. :)

    Iloista iltaa toivottelee Tiia

    2/42 | 

    En osaa sanoa mitään takuuvarmaa niksiä, joka toimii ja pelastaa huonoimmankin aamun. (sori) Rutiinit ja rytmi helpottaa arkea ja myös niitä aamuja. Meillä ainakin elämä on helpompaa kun arki on samanlaista. Mennään ajoissa nukkumaan, ei katsota telkkaria aamuisin eikä iltaisinkaan liian myöhään. Tällä hetkellä ylösnousua nopeuttaa joulukalenteri. Ne kun saa avata vasta sitten kun aamupala on syöty ja vaatteet puettu.
    Ostin ensimmäistä kertaa elämässä kuivashampoota jokin aika sitten. Ja vau! Sehän toimii. Itselläni on myös tummat hiukset, joten tuollainen tummille hiuksille tarkoitettu kuivashampoo kuulostaisi hyvältä, en ole sellaisesta kuullutkaan.
    Kolmella arvalla mukana. :)

    3/42 | 

    Mä en tiedä onko tämä mikään neuvo mutta meidän ratkaisuhan on se että pienin hoidetaan mahdollisimman pitkään itse kotona :D halutaan ihan suosiolla yksi osa pitää poissa oravanpyörästä ja helpottamassa aamuja.
    Koululaisten kanssa selvästi hankalimmat kaudet osuu aina toukokuulle ja joulukuulle. Kun ollaan jo niin lähellä lomaa ja aletaan olla tosi väsyneitä. Siinä ei auta kuin laskea aamuja ja yrittää pitää pitkää pinnaa. Tänään viimeiksi yövuorosta tullessani herätin kummankin teinin, molemmat olivat nukkuneet ihan reippaasti pommiin... Mun mielestä se aikaisemmin nukkumaan meneminen tai aikasemmin herääminen ei aina ratkaise yhtään mitään. Valitettavasti.

    Kahdella arvalla mukana original-shampoon arvonnassa ;)

    4/42 | 

    kaikilla arvoilla mukana :) Siis ei ole mitään helpotusta aamuun... Aivan liian myöhään mennään nukkumaan.. klo 22 maissa.. 8, 9 vuotiaat... aamulla on huutoa ja kiukuttelua , vaatteet hukassa ja osa kirjoistakin.... kai se sitten helpottaa kun menevät yläasteelle :))
    bikkenpilttuu@hotmail.com

    5/42 | 

    Meillä auttaa aamuisin hiukan se, että ollaan jaettu hommia eri deadlineille eli käytännössä niin, et viimeistääm puoli tuntia ennen lähtöä pitää istua aamupalalla ja 10 minuuttia ennen pitää aloittaa "lista". Lapsilla on siis omat tehtävälistansa aamuiksi (vaatteet, hampaat, reppu, liikuntavaatteet), lukutaidottomalla kuvallisena, ja osaavat katsoa kellosta milloin hommien pitää alkaa. Käytännössä meillä sit kyllä loppumetreillä usein karjutaan, että "lista, onko lista tehty!" :D mut ainakin lapset ottaa vähän enemmän vastuuta itselleen ja seuraa hiukan myös kelloa. Lapset on nyt 6 ja 9, lisäksi lisähaastetta tuo yksvee.

    Mulla on yks arpa!

    6/42 | 

    Yhdellä mukana. Kuviashampoo on monen aamun pelastus, mutta harmikseni se usein jättää hiukset osittain harmaiksi. Enpä tiennytkään, että tällaista on tummille hiuksille! Toinen vinkkini aamulle on, että laittaa jo illalla seuraavan päivän vaatteet ja aamupalan valmiiksi.
    s.kansakoski(at)luukku.com

    7/42 | 

    Facebookissa tykkään, kahdella mukana. Ei kai aamuihin enimmäkseen auta muu kuin pitkä pinna? Rutiinit haltuun ja itsellä aikaiset herätykset, että ehtii laittamaan valmiiksi yhtä sun toista. Ja paljon kokkailen jo illalla ruoat valmiiksi & kerralla pakastimeen satsi jne. Tummien hiusten kuivashampoo ois kiva ja väripigmenttikin ihan ok.
    postin.tuomaa@gmail.com

    8/42 | 

    Sanoisin kyllä, että rutiinit ja niin pitkälle vedettynä, että lapsetkin jo alkavat osata ne unissaankin..
    Yhdellä arvalla mukana, haluaisin mieluummin kuivashampoon ilman väripigmenttiä. :)
    sopeutuja(at)hotmail.com

    15/42 | 

    Kiitos kommentistasi, onnea arvontaan! Musta alkaa tuntua, että tämä aamujen hallinta on samanlaista salatiedettä kuin elämänhallinta yleensä. Ja tässäkin asiassa jäljet näyttävät johtavan vanhempien sylttytehtaalle... ;)

    16/42 | 

    Mun lapsista vanhin on 12 ja tarhalaiset 4 ja 2. Mä laitan nuoremmille vaatteet valmiiksi illalla, jolloin tsekataan myös vanhimman reppu. Nousen kuudelta, lähden töihin seiskalta, mies herää puoli kasi ja herättää pienet kasilta, vanhin herää koulun alusta riippuen puoli tai vartin yli kasi, tekee aamupalan ja etsii vaatteensa itse. Mies vie pienet tarhaan ysiksi aamupalat syöneinä, vanhin soittaa mulle kun lähtee kouluun. Kouluun on alle 10 min kävelymatka, mikä tietysti auttaa kun ei oo tarvinnut kuskailla...

    En tarvi kuivashampoota, on niin pitkät hiukset ettei niissä oikein futaa :)

    Anonyymi
    17/42 | 

    Itse valmiiksi ennen lasten herättämistä.
    1 arpa.
    Väritön.
    Hiisukas (hiisukas(at)gmail.com)

    19/42 | 

    Ihanaa, että teillä on ysin aamut lapsilla ja miehellä! Meillä on pääsääntöisesti kasin aamuja ja jotenkin se näin pimeään aikaan vaan tuottaa suunnatonta tuskaa...
    Me asutaan 5 km koulusta ja lasten pitäisi herätä vielä aikaisemmin, jos kulkisivat koulubussilla. Ehkä hieman hemmottelemme heitä, mutta emme ole viitsineet jättää heitä koulukyydin varaan, koska ei ole pakko, minun aikatauluni kun joustavat.

    20/42 | 

    Hei ja kiva, kun kommentoit! Mutta kuule, minä olen melkein valmis ennen lapsia... Ei meidän lapset enää onneksi tarvitse pukijaa/pesijää vaan sitä hoputtajaa. Minä siinä hoputtelen samalla, kun viimeistelen omia aamutoimiani. Toivon vain, että joskus lähivuosina ei enää tarvittaisi hoputtamistakaan...

    21/42 | 

    Lista otettiin käyttöön nyt syksyllä esikoiselle, kun kyllästyin toistamaan kaikki ohjeet tuhat kertaa joka aamu ("syö. Syö jo. Alahan syödä. Nyt pitäis syödä jo!"). Pikkuveli halusi itse itselleen oman listan ja taitavat molemmat olla helpottuneita, kun jankuttaminen on edes hiukan vähentynyt. Vaikka kyl mä silti edelleen välillä huudan niitä samoja juttuja kiireessä :)

    22/42 | 

    Kahdella arvalla mukana, en tiedä kumpi sopii paremmin tällaiseen vaaleanruskeaan kuontaloon.

    Aamuista - mä hoidan meillä aamut siihen saakka, kunnes lähden ennen kasia töihin ja mies sen jälkeen. Lapset katsoo Pikku Kakkosta ja syövät aamupalan mun kanssa, ja mä laitan niille vaatteet sohvalle odottamaan ja ulkovaatteet eteiseen valmiiksi. Olen ollut koko syksyn sitä mieltä, että meidän arkiaamut sujuu 90% ihan älyttömän hyvin. No, mies tuli tuossa kertoneeksi, ihan ohimennen yksi päivä, että esikoisella on tapana aloittaa huuto siinä vaiheessa, kun ne pukee ulkovaatteita. Sitten se laahustaa itkien miehen ja kuopuksen perässä autolle ja räyhää jostain aiheesta x koko matkan. Enpä tätä tiennyt! :D Ei ole siis helppoa täälläkään, tosin mä satuin vetäämään tässä se pidemmän tikun.

    23/42 | 

    Kolmella arvalla mukaan kivaan arvontaan, valitsisin sen kuivashamppoon, jossa ei ole väripigmenttiä. Ja sitten vielä se vaikein osuus eli se vinkki aamujen sujumiseen. :D Meidän aamuäreän pojan (7v.) kanssa auttaa parhaiten ehkä se, että aamuisin ensin vähän silitellään ja hierotaan ja sen jälkeen hyvin varovasti ehdotetaan, että pukisi vaatteet päälle ja makailee sen jälkeen vielä hetken. Aamutoimet "pienissä erissä" siis. e1101012@edu.vamk.fi

    24/42 | 

    Upea tuo listahomma!

    Meillä sujuu aamut suht ok. Heräämisestä on noin tunti aikaa siihen kun pitäisi olla menossa. Tilannetta helpottaa se, että isot lapset ovat jo suht isoja ja ymmärtävät vähintään parista napakasta huomautuksesta, että kannattaa pistää vauhtia masiinaan - ja pienin taas on vielä sen verran pieni, että hän tekee pääasiassa autettuna kaikki hommat joka tapauksessa. Tuon juniorin kanssa ovatkin kaikki todelliset väännöt vasta edessä...

    Mulla itselläni takoo aina aamuisin takaraivossa kiiiiiiiire, vaikka yritän olla välittämättä sitä lapsille. No, usein epäonnistun ja tulee hermostuttua. Mulla on sellainen piirre, että mun on tosi vaikea olla myöhässä tai edes viimetingassa. Sen ominaisuuden vuoksi lapsiperhe-elämä onkin ollut sitten aika...kasvattavaa. ;-)

    On meillä kuitenkin menty minusta iso harppaus etenpäin verrattuna takavuosiin. Ehkä ollaan saatu nuo aamurutiinit jotenkin optimoitua niin, että hommat sujuvat ja kaikki tietävät about, mitä heiltä odotetaan.

    Niin, ja näin joulun alla hommat sujuvat tietenkin extranopeasti, koska meilläkin joululalenterin saa avata vasta kun kaikki aamuhommat on tehty.

    25/42 | 

    Juu, se helpottaa meidänkin aamuja tosi paljon, että ihan kaikki mahdollinen on laitettu illalla valmiiksi.

    Mulla on - niiden vuosien jälkeen, kun lapset olivat pieniä ja heräilivät aina julmetun aikaisin - sellainen periaate, että kaikki mikä on mahdollista tehdä illalla tehdään illalla (mm. suihkussa käynti lähes poikkeuksetta), jotta aamulla kaikki saavat nukkua mahdollisimman pitkään. Luulen, että me kaikki nukutaan osapuilleen tarpeeksi pitkiä yöunia. (Mies pärjää kuudella tunnilla, minä tarvitsen noin kahdeksan tuntia, esikoinen yhdeksän tuntia ja keskimmäinen kymmenen. Pienin nukkuu myös kymmenisen tuntia yössä ja parin tunnin päiväunet päälle.)

    Riittävien unien jälkeen jaksamme kaikki nousta suht kivuttomasti ylös ja pääsemme liikenteeseen ilman hirmuisia kriisejä. Muistan kyllä, että hurjien yöheräilyjen vuosina tilanne oli aikalailla erilainen.

    26/42 | 

    Tuo teidän vuoronvaihto kuulostaa kätevältä! Ja edelleen ihastelen sitä, että lasten tarvii mennä vasta ysiksi... Tosin niinhän meidänkin lapset päiväkotiin vietiin usein vasta ysiksi, mutta kummasti tuo on jo päässyt unohtumaan ;)

    27/42 | 

    Kiva, kun kommentoit ja osallistut! Tuo pienissä erissä itse asiassa toimii meilläkin, sen kun muistaisi... Lapset nousee sängystä heti ihan eri jalalla, jos ne herättää pusuttelemalla :)

    28/42 | 

    Sori, kommentoin näin pätkissä. :-) Meillä aamujen fiilis parani olennaisesti sen jälkeen kun lapset eivät enää valvottaneet öisin ja MÄ aloin siis saada riittävät unet. Niin kauan kuin olen itse suht lempeä, huumorintajuinen ja hyväntuulinen, tuntuu muukin perhe jaksavan aika hyvin.

    Tällainen "tsemppaajan rooli" ei kyllä istu mulle ihan luonnostaan...mutta hei, jos sillä saadaan viisihenkisen perheen arkiaamut sujumaan suht ok, niin ehkä voin sen verran taipua. :-)

    32/42 | 

    Joo, paljon tosiaan omasta päästä kiinni... Lasten kanssa aina jutellaan siitä, että kiukku tai hyvä mieli tarttuu herkästi: kumman haluat laittaa kiertoon? Sen kun muistaisi aina aamuthinoissa...

    35/42 | 

    Rutiinit ja se , että opettelee tykkäämään aamuista. Jokainen aamu on uusi mahdollisuus ja sitä ei kannata pilata kiukutteluun

    Anonyymi
    36/42 | 

    Aamut sujuu pitkällä pinnalla ja opetetuilla rutiineilla. ja pahan paikan tullen muistutan itseäni, että lapset vasta opettelevat suunnitelmallisuutta ja organisointia-ei sitä voi pienenä vielä osatakaan. Kunhan vanhemmat vaan osaisivat
    tarjaksi@gmail.com

    39/42 | 

    Voi kun osaisin auttaa kun täällä se on se 33vee rouva joka aamuisin unohtuu tuijottamaan eteensä mitään näkemättömin silmin ja havahtuu, että hitsi, töihin pitäisi mennä. Mistähän aikuiselle saisi tuollaisen hoputtajan? :D

    Kahdella arvalla mukana: xlelamaa@gmail.com

    41/42 | 

    Kolmella arvalla mukana!

    Luin pitkästä aikaa blogiasi, on hiukan ollut kiireitä. Loistavia nuo videosi, kyllä tuolla ulosannilla voi videoita tehdäkin. Meillä aamut on aina kun pitää lähteä johonkin ihan sotkussa, poika ei halua herätä ym vapaapäivänä noustaan kuin tikka. Yritänkin repiä itseni sängystä vähintän tuntia ennen, jotta saan rauhassa juoda kahvia, herätä ja laittaa itseni valmiiksi. Sitten on aikaa taistella neljä vuotiasta liikkeelle :)

    42/42 | 

    Moikka, kiva kun kävit kommentoimassa! Hauskaa, jos tykkäsit videoista *punastuu* Itsekin olen monta kertaa ihmetellyt tuota, että vapaapäivinä lapset herää itsekseen mutta juuri silloin lähteminen on tahmeaa, kun olisi kiire...

    Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

    Uhmaikä

    Hessu on testaillut aktiivisesti vanhempien hermoja kesästä lähtien. Yleensähän lapselle tulee kolmevuotisuhman jälkeen seuraava rajojen testaamisvaihe kuusivuotiaana, mutta meidän pojan kanssa kausi taisi siirtyä vuodella eteenpäin. Olen siis viime aikoina saanut lukuisia mahdollisuuksia kasvaa ihmisenä!

    Aikuisena oleminen on taito, jota voi opetella, mutta itselläni taitaa siinä taidossa olla vielä monta läksyä edessä. Minulla ei ole luontaisesti lehmän hermoja, ja lähden liian helposti lapsen kiukkuun mukaan.
     
    Jonkin aikaa sitten koin kuitenkin onnistumisen elämyksen, jonka haluan kirjata muistiin, jotta voin palata siihen myöhemmin. Ehkä sentyyppisestä toiminnasta vähitellen tulee tapa?

    Minä hääräsin keittiössä, Hessu räpläili kännykkäänsä ja kysyi, miksei puhelinta voisi pitää repun avoimessa verkkotaskussa. Olin työpäivän jälkeen vähän väsynyt ja totesin poissaolevana, ettei puhelinta voi pitää sellaisessa taskussa, josta se voi helposti lipsahtaa pois, mennä hukkaan tai hajota. Näinkin on meille käynyt. (Nimittäin minulle...)

     

     

    Kännykkä

     

     

     

    Hessu kiihdytti nopeasti kuutosvaihteelle: "Mutta kun minä haluan pitää sitä etutaskussa, muut taskut on tyhmiä, niistä ei saa kännykkää helposti käteen jos sitä tarvii vaikka kävellessä, ihan sama vaikka kännykkä tippuu, en minä tätä kännykkää edes tarvitse, ostan itse uuden..."

     

     
    Sama kaava toistuu meillä usein näissä tilanteissa. Ei ole väliä, onko keskustelun aiheena hampaiden harjaus, talvitakin tai kumisaappaiden pukeminen vai kännykkä koulurepussa. Kaavaan kuuluu, että lapsi ei hyväksy antamaani vaihtoehtoa, enkä minä yleensä jaksa tai hoksaa antaa muita hyviä vaihtoehtoja, vaan hoen itsepäisesti sitä alkuperäistä, suositeltavaa toimintatapaa, koska olen aikuinen, joka on oikeassa, jota pitää totella ja joka tietää parhaiten koska on elänyt lasta pitempään...
     
    En haluaisi olla tuollainen. Haluan olla jämäkkä ja johdonmukainen kasvattaja, en jäykkä ja joustamaton. Mutta jos olen väsynyt töistä, jos on kiire, enkä jaksaisi käyttää aikaa "turhaan" väittelyyn, on helppoa jumiutua haitallisiin toimintatapoihinsa.
    Toinen bloggaaja, Project Mama, kirjoitti hiljattain "puolustuspuheen" jäähylle. Hän viittasi Ylen juttun, jossa kerrottiin jäähyn olevan vahingollinen lapsen kehitykselle. Hänen perheessään jäähy on ollut tehokas kasvatuskeino, kun se syli ei kelpaa.

    Meidän Hessulle syli kelpaisi aina, jos sitä vain hoksaisi tarjota. Mutta keskustelun tiimellyksessä menen itse helposti lukkoon, enkä tajua ottaa kiukkuilijaa lähelle. Löydän itseni ajattelemasta, että "onhan poika jo 'iso' koululainen"...
     

     
    Tällä kertaa tein toisenlaisen oivalluksen. Sanoin Hessulle, että hän voi toki päättää, missä vetoketjutaskussa haluaa pitää kännykkää, repun vetoketjutaskujen välillä voi ihan vapaasti valita. Lapsi tyyntyi ja sanoi sitten: "Ehkä me voitaisiin ostaa mulle sellainen kännykkätasku, jonka saa kiinnitettyä tarralla kiinni repun olkaimeen?" Olin otettu kompromissista, ja kerroin että mielestäni se oli oikein hyvä idea.
     
     
    Voi kunpa osaisin useammin hillitä jääräpäisyyteni ja tarjota uhmaajalle hyviä vaihtoehtoja. Tällä kertaa se onnistui, koska olin vain väsynyt mutta ei ollut kiire. Useimmiten tilanne kehittyy lähdön hetkellä eteisessä, kun on hoppu, kun pitäisi jo olla jossain, eikä olisi aikaa joutaviin neuvotteluihin.
     
    Joku psykologi on todennut, että tuulikaappi on perheen tärkein psykologinen areena. Se on hyvin sanottu. Tuulikaapissa vanhemmuus testataan. (Kuva lainattu täältä.)
     
     

     

    Kommentit (2)

    1/2 | 

    Olipa hyvä postaus! Minäkään en ole saanut pojalle jäähyä toimimaan, syli toimii paremmin. Tälläisiä hyviä esimerkkejä tarvitaan muissakin perheissä, olen itsekin huomannut vastaavaa meidän alle neljä vuotiaan pojan kanssa jolla kolmen vuoden uhmäikä on alkanut kaksi vuotiaana ja jatkuu edelleen.... Toivottavasti kohta helpottaa :)

    Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

    Seuraa 

    Blogissa Aino-äiti ja Venla-tytär yrittävät pysyä sovussa itsensä, toistensa ja ympäröivän maailman kanssa. 42-vuotias Aino on joogaopettaja ja viestinnän ammattilainen. 14-vuotias Venla on Kirkkonummen kuntalähettiläs, joka näyttelee, laulaa ja kirjoittaa.
    Hyvinvointia, kauneutta, kasvisruokaa, eettistä kuluttamista, työtä ja haaveita – sitä kaikkea sisältää äidin ja tyttären elämänmakuinen lifestyle-blogi.

    Bloggaajiin saat yhteyden tästä. Seuraa blogia tästä.

    Blogiarkisto

    2018
    2017
    2016
    2015

    Kategoriat