Kirjoitukset avainsanalla kärsivällisyys

 

Tällainen kuva parkuvasta pikkulapsesta symboloi yhtä vanhemmuuden osa-aluetta, jossa on itselläni eniten oppimista: lapsen tarvitsevuuden, heikkouden ja avuttomuuden hyväksymistä. Ensireaktio kuvasta minulla on ajatus: "Mitäs kitiset, sinullahan on kaikki hyvin!"

Olen huomannut, että aikuiset suhtautuvat vauvan itkuun eri tavoin. Minua lasteni itku stressasi valtavasti. Koin sen häiritsevämpänä kuin joku muu, suorastaan hävettävänä. Siinä missä itse häpeilin pienokaiseni ahdistavaa rääkymistä, joku toinen saattoi kuitata sen pienenä kitinänä. Tämä alitajuinen asenne-ero saattaa vaikuttaa myös tulkintoihini vauvavuosien muistoista.

Omasta mielestäni molemmat lapseni olivat aika vaativia vauvoja. Tuntui että kumpikaan ei ollut kovinkaan kauaa tyytyväinen vaan koko ajan jotain vailla. Muistojeni mukaan molemmat enimmäkseen itkivät ensimmäiset puoli vuotta. Tällainen tietenkin herätti epäilyksiä omasta kyvystäni vanhemmuuteen. Löysin itseni usein pohtimasta, miksi en saa pidettyä vauvaani tyytyväisenä? Hoidanko lasta jotenkin väärin?

Näin jäkikäteen analysoiden voi olla, että meidän tenavat ulisivat enimmäkseen väsymystään. Molemmat nukkuivat sen ensimmäiset puoli vuotta yöt ja päivät vain parin kolmen tunnin pätkissä ja näin ollen olivat varmaan yliväsyneitä suurimman osan valveillaoloajastaan, kuten minäkin. Nälkäisiä lapsukaiset eivät olleet, minä kun imetin vauvaa joka itkuun, erityisesti esikoista, joka ei huolinut tuttia. Hänellä todennäköisesti olikin usein myös maha sekaisin, kun ruoansulatus kävi kovilla kierroksilla.

Joskus lapsemme olivat varmaan myös kyllästyneitä, heillä oli yksinkertaisesti tylsää. Molemmilla oli, ja on edelleen, aika lyhyt pinna ja voimakas tahto, eivätkä he arastele ilmoittaa mitä tahtovat - tarvittaessa äänekkäästikin. Vauvana tällainen luonteenlaatu ilmeni voimallisena älinänä.

Tässä tullaan minun heikkoon kohtaani. Välillä jo vauva-aikana ärsytti ja edelleen ärsyttää lapsen "turha marina". Jos maha on täynnä ruokaa, aika otollinen unelle, on lämmin ja kuiva ja kaikki on periaatteessa hyvin, koin vaikeaksi sietää lapsen "turhaa" kitinää. Edelleen kuopukseni, joka on vielä aika pieni, kitisee mielestäni tyhjästä, esimerkiksi jos hänellä on tylsää, ei ole mieluista tekemistä tai hän ei muuten vain saa tahtoaan läpi. Ja silloin minussa herää jotain, jonka haluaisin hallita paremmin. En jaksa kuunnella lapsen valitusta, en edes yritä selvittää hänen todellista tarvettaan vaan joko suljen korvani, menen pois tai ärähdän lapselle.

Kasvatusalan asiantuntijoilta olen ymmärtänyt, ettei näin kannattaisi toimia. Ei lapsi koskaan kitise turhaan, hänellä on aina jokin todellinen tarve, jota hän vain ei osaa ilmaista. Aikuisen tulisi auttaa lasta sanoittamaan tunteensa ja osoittaa, että kaikenlaisten tunteiden ilmaiseminen, myös negatiivisten, on sallittua ja tunteet kannattaa ilmaista eikä padota niitä sisälleen.

Helpommin sanottu kuin tehty. Olen pohtinut asiaa paljon ja yritän tosissani tunnistaa haitallisia käyttäytymismallejani mutta niiden muuttaminen on niin turkasen vaikeaa. Voi olla, että minunkin sisälläni vielä asuu pieni tyttö, joka on joutunut tukahduttamaan heikkoutensa ja avuttomuutensa ja hillitsemään tunteensa. Se pieni tyttö minun pitäisi ensin kohdata ja ottaa syliin.

Siinä sitten onkin opettelemista.

Miten sinä suhtaudut lapsen itkuun ja erityisesti sellaiseen kitinään, joka ilmenee kun "kaikki on hyvin"? Oletko onnistunut lapsen kanssa erilaisten tunteiden sanoittamisessa? Onko sinun helppoa sallia lapselle myös negatiivisten tunteiden ilmaisu?
----
I find it difficult to tolerate child's anxiety and cry when everything seems to be alright.
I still keep doing the wrong thing when my 7 year old son is whining: I reject him, get angry or go away whereas I should help him to express his true emotions. I've read stuff about parenting but it's hard to change one's habits.
Perhaps I wasn't allowed to whine when I was a little girl. I should take care of that little girl inside me first and let her express the hidden anger, I guess. But that's another story.

Uräidin Ruuhkavuodet myös / Follow my blog also at:
Blogger | Facebook | Twitter | Instragram |

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Kommentit (2)

Outi
1/2 | 

Itse olen myös sitä mieltä, että vauvat eivät kitise turhaan. Se itku on merkki vanhemmille, että vauva tarvitsee jotakin. Koululaisista en olekaan enää samaa mieltä. " Mulla ei oo mitään tekemistä " narinat on rasittavia. Tekemistä keksii aina ja aina ei tarvitse ollakaan mitään tekemistä.

Vierailija
2/2 | 

Veit sanat suustani! Juuri tuolta minusta on tuntunut ja samat heikkoudet omassa käytöksessä löytyvät täältäkin. En ole nauttinut vauva-ajasta juurikaan vaikka sitä niin odotin. Juuri tuo jatkuva kitinä ja tyytymättömyys vaikka "kaikki on hyvin" - varsinkin kun toisten vauvat vaikuttivat niin tyytyväisiltä. Tunne että mitä minä teen väärin ja enkö osaa hoitaa lastani kun asiantuntijat sanovat että vauva ei itse turhaan. Kaikki olisi ehkä ollut helpompi hyväksyä jos joku olisi mieluummin sanonut että vauvat nyt vain itkevät ihan turhaankin..

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Sisältö jatkuu mainoksen alla
 

 

 

 

 

 

 

Meillä on ollut mukava viikonloppu, joka on sujunut pitkälti ulkoilun merkeissä! Saimme pariksi päiväksi hoitoon tutun tuttujen ison villakoiran. Minulla on koirakuume, ja meille on tulossa koira mutta saamme sen vasta ensi syksynä.

Meille tulee koira muun muassa siksi, että en halua kolmatta lasta. Koiraa saa silitellä ja hellitellä ja sen kanssa voi tyydyttää hoivamistarvettaan. Se on uusi perheenjäsen, mutta se on kuitenkin vain koira, ja hyvä niin.

Pentujonossa odotellessamme yritämme valmistautua pienin askelin koiraperheen elämään hoitamalla tuttujen koiria. Olemme muutaman kerran saaneet hoitaa työkaverin vehnäterrieriä ja menettäneet sille lopullisesti sydämemme. Mutta kyllä myös tämä toisenrotuinen viikonloppuvieras toi paljon iloa elämäämme!

Koiran otttaminen on erityisesti minulle suuri muutos koska minulla ei koskaan ole ollut koiraa. Miehen lapsuudenkodissa on ollut ulkokoira, mutta yhteiselämä tällaisen sisälemmikin kanssa on meille kaikille uutta.

Uskon, että lemmikin omistaminen opettaa lapsille lapsille heikomman huomioonottamista. Toivon, että pennun kasvattaminen opettaa meille kaikille myös uudenlaista jämäkkyyttä ja johdonmukaisuutta. Yhdessäolo eläimen kanssa tuntuu opettavan ihmistä havainnoimaan toisen elävän olennon sanatomia viestejä. Koiran vilpitön katse on jotenkin niin paljastava ja se aistii herkästi tunnelmat. Jos on väsynyt tai kiukkuinen tai kireä, se huomaa heti ja muuttaa käytöstään ihmisen tunnetilan mukaan.

 

 

Hoitojaksojen jälkeen tuntuu, ettei millään malttaisi odottaa syksyä ja omaa koiraa. On ihmeellistä, miten myönteisesti kiltin, ihmisrakkaan koiran läsnäolo vaikuttaa kodin ilmapiiriin. Isot lapsetkin innostuvat leikkimään ja touhuamaan sen kanssa kuin taaperot. Meillä kaikilla on hyvä syy lähteä ulos, lapsia ei tarvitse väkisin karhata ulkoilemaan enkä itse uppodu vahingossa muihin sisähommiin. Ja ulkoillessahan tulee aina hyvä olo ja onnellinen mieli.

Tiedän, että blogini lukijoiden joukossa on koiran omistajia. Olisi hauskaa kuulla, mikä on hienointa ja haastavinta yhteiselossa ihmisen parhaan ystävän kanssa?

------
 We've had a special guest this weekend: a big poodle. We are waiting to have a puppy of our own but will get one only at the end of this year. We are trying to get used to living with the dog by taking care of our friends' dogs. This practice is needed because I've never had a dog myself. My husband had one living outside when he was a child but none of us has ever had a pet living indoor with us. I'm convinced that we'll learn a lot from a pet: nonverbal communication among others.
Do you have a dog? It'd nice to hear what you find the most  rewarding and the most challenging thing about having a pet?

Uräidin Ruuhkavuodet myös / Follow my blog also at:
Blogger | Facebook | Twitter | Instragram | Bloglovin, | Blogilista | vlog @Vlogia.

 

Kommentit (18)

1/18 | 

Mäkin olen kuullut usein niistä vauvaperheistä, joissa peräti on luovuttu koirasta koska sille ei yksinkertaisesti riitä huomiota uuden perheenjäsenen takia. Uskon, että tässä elämänvaiheessa koira jo antaa meille kaikille enemmän kuin ottaa.
Meidän koirakuume on sikäli monimutkainen prosessi, että minä olen koirille allerginen! koira-allergiani on keskivaikea. Muut perheenjäsenet eivät ole allergisia.
Meille onkin tulossa aika harvinainen koira, Australian Labradoodle. Se aiheuttaa vain harvoin oireita allergisille ihmisille, ja monet astmaatikot ja vaikeastikin allergiset pystyvät elämään australianlabradoodlen kanssa. Lisätietoja täällä: http://www.australianlabradoodleyhdistys.fi/257361743
Testasin omaa oirehtimistani kaikkiaan neljän eri ALD:n kanssa ennen kuin menimme pentujonoon, eikä oireita tullut!
Tämä viikonloppu oli yllättävä, koska myöskään tästä isosta villiksestä ei tullut oireita (pärjäsin yhdellä antihistamiinilla). Aikaisemmin kun vierailin yhden iltapäivän pienemmän villakoiran kotona, tuli astmaattisia oireita.
ALD-rodun harvinaisuuden vuoksi tuo pennun odotusaika on pitkä, kasvattajia kun on Suomessa vasta muutamia.

Vierailija

Labradoodle ei ole koirarotu, vaan labradorinnoutajan ja villakoiran sekoitus. Kaikki koirat allergisoivat, koska allergiaa aiheuttaa proteiini, jota on kaikissa koiran eritteissä (esim. kuola, virtsa ja hilse). Labradoodlea myydään "rotuna" pöljille käsittämättömillä myyntipuheilla älyttömään hintaan. Osa allergisissa ihmisistä siedättyy omalle koiralleen ja koirissa on eroa yksilöinä, osa allergisoi enemmän kuin toiset. 

Aino Pajukangas
Liittynyt9.9.2015

Hei ja kiitos kommentistasi! Valitettavasti sinulla on väärää tietoa: Australian labradoodle ei ole suoraan labradorinnoutajan ja villakoiran sekoitus. Esimerkiksi oma pentumme on neljännen polven ALD: jo sen isovanhemmat olivat Australian labradoodleja.
Olet oikeassa siinä, että kaikki koirat allergisoivat, mutta ALD allergisoi paljon vähemmän kuin tavallinen koira. Kun tavallinen koira hilseilee päivittäin, ALD hilseilee vain kerran viikossa. Tämän ominaisuuden taustalla on rodulle ainutlaatuinen geenimutaatio.

Kirjoitan blogia 13-vuotiaan tyttäreni kanssa: Sulassa sovussa

Blogimme myös somessa:
Facebook Instragram Pinterest YouTube | blogit.fi | Bloglovin

2/18 | 

Ihanaa että kaikki tuntemani koiranomistajat sanoo noin: että pois ei antaisi Nuo lomajärjestelyt ja rahanmeno on se mikä miestäni on eniten arveluttanut tässä projektissa. Plus tosiaan se pakollinen ulkoilu säällä kuin säällä. Meillä tosin on iso piha jonka haluaisin aidata ennen koiran tuloa. Itse ajattelen vielä idealistisesti että hyvä kun tulee syy lähteä joka päivä ulos. Kun ulkoilen paljon, olen paljon onnellisempi ja tasapainoisempi. Mutta toki tulee päiviä kun ei tekisi mieli lähteä koiran kanssa ulos, uskon sen...
Tuo rotu, jonka olemme valinneet, ei juurikaan tiputa karvoja.

3/18 | 

Elämä ilman koiraa on todella tyhjää! Meillä on kaksi ihanaa koiraa ja koskaan en antaisi pois. Hauskaa kun laitoit että se on vaan koira. Odotan innolla postauksia, kuinka koira on kietonut sinut tassujensa ympärille ja huomaat sen olevan täysivaltainen perheenjäsen. Meillä on kaksi pientä koiraa ja ne on lellitty miltei pilalle. Hyvä käytöksisiä ja osaavat kaiken tarvittavan, mutta makaavat sohvalla ja saavat huomiota niin paljn kuin mahdollista. Ulkoilu säällä kuin säällä on ihanaa! Oiken kovalla pakkasella tai myrsysateessa tytöt käyvät vain pihassa. Muuten tykkään ulkoilla ja illalla aina viimeinen lenkki puoli kymmenen. On hiljaista, saa kulkea melkein yksin koirien kanssa ja nauttia. Sitten nukkumaan. Se on ehkä päivän paras hetki! Hyvän valinnan olet tehnyt ja onnea koiran omistajalle. Eikä siitä koirasta niin paljon rahanmenoa ole, jos kaikki menee normaalisti. Ruoat ja rokotukset, siinä meidän kulut. Huoltotoimenpiteet olen opetellut tekemään itse. Paljon enemmän koira antaa kun ottaa ja pentuaika vaikka onkin aika rankkaa naskalinreikineen, sitä sitten kaiholla muistelee kun koira on neljän tai viiden:D

4/18 | 

Tähän haluan sanoa, että vanhempi koira tuli meille kun tein plussa raskaustestin. Toinen koira tuli kun poika oli 5kk ja hetkeäkään en ajatellut antavan pois koiraa...enkä lasta:) Jos koiran ottaa niin että sen oikeasti haluaa, niin kyllä sille tilaa löytyy. Meidän koirat on tottuneet että saavat leikkiä ja huomiota kun poika menee nukkumaan. Päivällä nykyään ovat aivan ihmeissää jos ollaan keskenään kotona, joten ovat tottuneet tilanteeseen. Kuljin vaunujen kanssa, missä kuljetin kahta koiraa hihnassa vierellä ja ulkona olemme olleet aina yhdessä. Ruokaa saavat samaan aikaan kun muutkin ja pojan olessa vauva, mieheni oli pojan kanssa niin minä pääsin koirien kanssa metsään. Joskus vauva roikkui rintarepussa mukana ja joskus lykkäsin kantojen yli meidän sportti vaunuja, jotka li sen mukaan hankittukin :)

5/18 | 

No... Mun instagramista käy varmaan selväksi, mikä on haastavinta :D Meillä on 5,5-vuotias kääpiöpinserinarttu, joka on hemmetin kaunis mutta vähintään yhtä ahne. Seurauksina tekstiilien pesua ja pesettämistä oksennuksista ja ripulista. Mielenosoituspissaamista, vieraille räyhäämistä, laumanpuolustusvietin ja nisäkasvaimien takia koira steriloitiin viime keväänä, joten juoksut eivät enää aiheuta harmia. Mutta tuo pissailu alkaa ottaa jo päähän...

Mutta onneksi on helpompiakin koiria, ja me löysimme koirahoitolan, joka ottaa näitä vaikeampiakin tapauksia hoitoon reissujen ajaksi.

6/18 | 

Meillä karvaturreja löytyy kaksin kappalein. Parasta on varmaan se pyyteetön kiintymyksen osoitus, jota koira osoittaa omistajiaan kohtaan. Aina halutaan syliin ja lähelle, eikä koiralla ole koskaan huonoa päivää. Vain koira on aidosti iloinen joka kerta sinut nähdessään, vaikka olisit ollut poissa vain viisi minuuttia :) Lapselle on hienoa kasvaa eläinten kanssa, ja oppia huolenpitoa ja vastuun ottamista.

Huonoja puolia löytyy kyllä myös vähintään samalla mitalla :) Karvaa löytyy mitä ihmeellisimmistä paikoista, vaikka imuroisit viisi kertaa viikossa (emme kyllä imuroi...). Ulos on lähdettävä, vaikka sataisi vaakatasossa. Kaksi kertaa päivässä pitkälle lenkille. Lomalle lähtö vaatii aina mittavat hoitovalmistelut. Rahaakin nuo rakkaat pirulaiset vaativat ruuan ja eläinlääkärikulujen muodossa.

Vaan eipä näitä mihinkään vaihtaisi

7/18 | 

Mä luulen, että koira on hyvä ottaa juuri tossa vaiheessa kun lapset on jo vähän isompia. Meillä koira tuli ensin, mulla on siis aikuisikäni aina ollut eläimiä ja tämä nykyinen oli 2-vuotias kun esikoinen syntyi. Ei hyvä. Vauva täytti hoivaamistarpeen täysin ja kun pikkukeskosen hoidossa oli vähän tavallista enemmän säätöä muutenkin, niin koiraparka jäi ihan syrjään. Sitten syntyi kaksoset, eikä se nyt ainakaan koiran osaa parantanut. Ongelmaksi on muodostuneet myös lomat, kun lasten synnyttyä on ruvettu käymään isovanhempien luona Ranskassa paljon entistä useammin, ja koira on niin iso, ettei sitä voi pakata mukaan. Eli ennen lapsia en missään nimessä neuvoisi koiraa ottamaan, vaan odottamaan.

No, lapset on onnellisia kun meillä on koira, ja niiden kasvulle se kaikin puolin on varmaan ollut hyvä. Minkärotuinen koira teille on tulossa? Isot villakoirat on musta aika kivoja, mulla oli keskikokoinen aikoinaan, mutta ne on astetta vähän pöhkömpiä. :)

Leimuska
9/18 | 

Meidän perheeseen kuuluu vajaa kaksi vuotias tyttö, isä ja hovawart uros. Vauva vuotena vielä isä kävi rauhanturvareissulla ja silti pärjättiin hyvin. Tosin leuto talvi auttoi asiassa paljon. Hieman lenkkeily on vähentynyt koiran kanssa, mutta vähintään yksi tunnin lenkki kuluu edelleen päivään ja pari lyhyempää. Meillä hieman helpottaa tilannetta maalla asuminen, joten voi vain laskea ovesta ulos koiran pissalla.

Koira tuo myös hieman lisää vahdittavaa. Nyt keskustellaan päivittäin siitä, miten koiraa saa käsitellä. Annin otteet ovat välillä liian rajuja. Minulle se että koiran kanssa on lähdettävä lenkille säällä kuin säällä on ollut positiivinen asia. Eipähän ole ollut mahdollista mökkihöperöityä neljän seinän sisälle, varsinkaan vauva vuotena. Meille syntyy tänä vuonna toinen lapsi ja puheissa on ollut josko ensi vuonna alettaisiin katselemaan sopivaa hovawart pentuetta. Joten eiköhän se täysin perhekohtaista milloin on hyvä aika ottaa koira.

Pennun odottaminen onkin sitten oma lukunsa. Meilläkin meni melkein vuosi sopivan pennun löytymiseen. Sai jännätä juoksut, pentujen määrän jne. Meillä vielä koiran sukupuolikin vaihtui lopulta, koska muuten ei oltaisi saatu kyseisestä pentueesta pentua.

10/18 | 

Meidän ensimmäinen koira tuli taloon vuosi ennen esikoisen syntymää. Onni oli vuoden ikäinen siis kun Hellu syntyi. Nyt tammikuussa otimme toisen koiran. Onnin siskontyttö Fanni täytti juuri kolme kuukautta ja koko porukka on hitsautunut hyvin yhteen. Mielestäni lapsen syntymä tai mikään muukaan elämänmuutos ei ole syy antaa koiraa pois. Koiran hankintaa harkitessa tulee ottaa nämä muuttujat huomioon. Miten edes voisi luopua perheenjäsenestä? Ei nyt ole sulle aikaa, sori. Perheen aikuisten vastuulla on opettaa oman perheen lapsille ja koirille laumajärjestys ja siinä toimiminen. On tietysti poikkeuksia, elämän kun ei ole mustavalkoista. Samalla tavalla on asetettavat rajat ja annettava rakkautta, sekä lapsille että koirille. Ja tämä on elämänmittainen sitoumus. Meidän koirat ovat meidän perheenjäseniä, iloissa, suruissa, huonolla hetkellä ja silloin kun köllötellään kaikki sikinsokin sohvalla. Koira vaatii aikaa, rahaa, hermoja, mutta antaa niin paljon. Etenkin lapsille. Pentuaikaan on hyvä varautua aimo annoksella huumoria. Varsinkin ensimmäistä koiraa ottaessa on hyvä mennä jollekin ammattilaisten järjestämälle pentukurssille, lähinnä itsensä takia. Sieltä saa hyviä neuvoja siitä kuinka pennulle opetetaan eri asioita. Samalla pentukoira saa tärkeitä koirakontakteja. Pennun sosiaalistaminen on kaiken a ja o. Pennun pitää nähdä ja kokea mahdollisimman erilaisia tilanteita ja paikkoja ja ihmisiä pienenä. Tää lähti ihan käsistä. Voisin kirjoittaa meidän hymynaama staffeista vaikka romaanin. Mun blogin puolella kirjoittelin juuri pennun tuomisesta kotiin :) http://mitasmemarttuset.com/2015/02/15/fanni-fantastico/

12/18 | 

Kiitos kommentistasi! Olen samaa mieltä kanssasi siitä, että koiran hankintaa ei ole syytä tehdä kevyin perustein. Siinä mielessä tämä pitkä pennun odotusaika, yhteensä 1,5 vuotta on ihan hyvä asia - ehtii orientoitua ja valmistautua kunnolla uuteen elämäntilanteeseen.
Mekin ajattelimme ehdottomasti mennä pentukurssille heti, kun se on mahdollista. Toivon, että voisimme mennä sinne kolmisin molempien lasten kanssa. Onneksi pennun kasvattaja järjestää lisäksi erillisiä kursseja pentua odottavien perheiden lapsille.
Luin nuo teidän pennun kuulumiset blogistasi ja voi kuinka koirakuume vain entisestään vahvitui...

Vierailija

Luonnetesti on Kennelliiton sääntöjen mukaan valtuutettujen luonnetestituomareiden tekemä virallinen testi, jonka alaikäraja on kaksi (2) vuotta. Osallistumisoikeus on puhdasrotuisilla koirilla, joka labradoodle ei ole, koska se on labradorinnoutajan ja villakoiran sekoitus eikä FCIn hyväksymä koirarotu. Kasvattajasi on ilmeisesti tehnyt pentutestin koirallesi, joka on eri asia kuin luonnetesti. 

Aino Pajukangas
Liittynyt9.9.2015

Hei ja kiitos kommentista! Pennuille tehtiin ns. Volhardin testi, joka tehdään pennuille ennen luovutusikää. Australian labradoodlet eivät ole suoraan labradorinnoutajan ja villakoiran sekoituksia. Oman koirani isovanhemmat ja niidenkin vanhemmat olivat jo Australian labradoodlen jälkeläisiä. Olet oikeassa siinä, että FCI ei vielä hyväksy rotua, koska kyseessä on vasta nuori, kehitteillä oleva rotu.

Kirjoitan blogia 13-vuotiaan tyttäreni kanssa: Sulassa sovussa

Blogimme myös somessa:
Facebook Instragram Pinterest YouTube | blogit.fi | Bloglovin

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Yhteistyössä Aamu Hyvääääääää huomenta...? Uskaltaisitko puhutella tämännäköistä rouvaa?
Short hair
Lyhyttukkaisella kampaus voi yön jäljiltä olla hyvinkin villi. Armoa, mitä mä tälle nyt teen...?
Sleeping children
Koskaan meidän lapsille ei uni maistuisi yhtä sikeästi kuin kouluaamuisin. Viikonloppuna taas lasten biologinen kello herättää heidät ihan itsestään kouluunlähtöaikaan...
Bed
Joskus kotiäitiaikoina meillä vielä pedattiin sängyt ennen lähtöä, nykyään ei enää. Onneksi olen jostain lukenut, että sängyn on hyvä saada tuulettua perusteellisesti yön jälkeen :)
Mess
Koti on aamun jäljiltä kaaoksessa, niin keittiö kuin vessa ja kaikki siltä väliltä. Usein oikein säälin miestä, joka saa tulla tämännäköiseen kämppään. Joskus hän oikeutetusti ihmettelee, mitä aamulla oikein on tapahtunut.

Nykyään meidän aamuissa ei enää juurikaan ole uhmakiukkuja, tai ainakaan varsinaisia itku-potku-raivareita. (No, Hessulla on toki yleistä rajojen testaamista.) Perusongelma on, että kaikki tapahtuu niin tajuttoman hitaasti, eikä aamuisin olisi aikaa hidastella!

Sanotaan, että lapset pitäisi herättää niin aikaisin, että aamulla jää aikaa leikkiin ja kiireettömään lähtöön. Meillä pitäisi varmaan herätä sitten joskus aamuneljältä. Tuntuu nimittäin, että mikään ei ole tarpeeksi aikaa.

Viime viikolla Hipu heräsi jostain syystä tuntia ennen kuin olisi pitänyt. En kauheasti paimentanut tyttöä, kun kerran oli ylimääräistä aikaa. Niinpä hän käytti sen ylimääräisen tunnin istuskellen yöpaidassa keittiönpöydän ääressä kynän ja vihon kanssa: kaikki aamutoimet tekemättä, hampaat harjaamatta, vaatteet pukematta, aamupala syömättä... Sinäkin aamuna toistui ihan sama kaava kuin joka aamu:

  • Kello on seitsemän. 45 minuutin kuluttua pitäisi siirtyä autotalliin, että ehdittäisiin ajoissa kouluun ja töihin. 
  • Lapset rämpivät hitaaaaaasti sängyistä ylös. Hessu yrittää ruveta kokoamaan legoja. Hipu unohtuu kirjan ääreen. Vanhemmat muistuttavat, että kello käy.
  • Kello on 7.20. Hessu pukee verkkaisesti yhtä sukkaa, unohtuu tarkastelemaan pitkäksi aikaa paitansa hihaa. Hipu harjaa hampaitaan/tukkaansa vielä vähintään 15 minuuttia. Hänen päivän vaatteistaan ei vielä ole tietoa. (Vasta eteisessä lähdön hetkellä selviää, että myös ulkohousut ovat kadonneet.)
  • Kello on 7.30. Kuljetusvuorossa oleva vanhempi huutaa, että 15 minuutin kuluttua pitää lähteä ulos ovesta. Hessu on kenties saanut kaikki vaatteet päälle. Hänen hampaansa ovat harjaamatta. 
  • Kello on 7.35. Aikuinen tulee harjaamaan pojan hampaat. Hessu ei halua, että hampaat harjataan ja nostaa konsertin aiheesta. Hipu suostuu kolmannen karjahduksen jälkeen laittamaan romaanin pois ja siirtyy puolipukeissa...soittamaan pianoa.
  • Kello on 7.40. Lapset eivät ole syöneet aamupalaa. Kuljetusvuorossa oleva vanhempi karjuu eteisessä menevänsä ajamaan auton tallista. Lapsiin tulee liikettä. Vajaan kymmenen minuutin kuluttua he istuvat takapenkillä kädessään banaanit, jotka syödään autossa aamupalaksi.

Tämä homma vain ei toimi, tiedän sen. Yritämme toki usein laittaa edellisiltana koulureput ja vaatteet valmiiksi, mutta usein se myös unohtuu.

Hankalinta mielestäni on se, että lapsilla ei ole oikein ajantajua, eikä vastuuta omasta ajankäytöstään. Toki Hessu, ekaluokkalainen, on vielä sen verran pieni, ettei sitä oikein voi häneltä vaatiakaan.

Pari vuotta sitten tapanani oli muistuttaa lapsille säännöllisesti ajan kulumisesta tyyliin: "Pitkä viisari on nyt kuuden kohdalla, kun se on yhdeksän kohdalla, lähdetään." Silloin lapset kävivät itse välillä katsomassa kelloa ja jonkin verran ottivat vastuuta hommien etenemisestä. Silloin se siis vielä toimi, mutta ei jostain syystä enää.

On ylellisyyttä, että ehtisin (rauhassa) käydä aamulla suihkussa. Olen kiitollinen, jos koko porukalla on vaatteet oikein päin päällä ja hampaat harjattuina. Käyn suihkussa iltaisin, minkä ansiosta aamulla hiukset saattavat aamulla olla aikamoista sekasotkua, kuten tuolla yläkuvassa.

Sain Oriolalta aamujen helpotukseksi blogini kautta testikäyttöön Klorane-kuivashamppoon, joka on tarkoitettu erityisesti keskiruskeista tummanruskeille hiuksille. Moni tummahiuksinenhan välttelee kuivashamppoon käyttöä, koska pelkää että hiusten tyvi jää harmaaksi ja jauhoiseksi. Sävytetyn Kloranen sisältämät väripigmentit auttavat säilyttämään värin kirkkaana. Tuote poistaa rasvaisuutta hiuksista ja antaa hiuksille volyymia.

Testailin tuotetta tässä eräänä aamuna, kun ei ollut kiire. Olen ennenkin käyttänyt kuivashamppoita, mutta en sävytettyjä. Niinpä hämmästyin, kun huomasin että tästä tuotteesta todellakin tuli ruskeaa sävyä niin hiuksiin kuin harjan pohjaankin.

Kuivashamppoo

Käsittelin hiuksista ohjeen mukaan pienen alueen kerrallaan ja harjasin pois. Lopuksi kuivasin vielä varmuuden vuoksi hiukset pyyhkeellä. 
Vinkki: kannattaa jättää aamutakki päälle, kun käyttää tuotetta. Väripigmenttiä tulee todella runsaasti, jos levittää kuivashamppoota yhtä laajasti kuin minä. Kun siis hoitaa homman kuntoon ennen pukeutumista, ei tarvitse karistella väripigmenttiä vaatteiltaan...
Uraäidin Ruuhkavuodet -bloggaaja
Tässä lopputulos Klorane-käsittelyn jälkeen (ennen muotoilutuotteita). 

Ilokseni sain Oriolalta arvottavaksi teidän lukijoiden kesken yhteensä viisi kappaletta tummien hiusten kuivashampoita ja original Klorane-kuivashampoita (ilman väripigmenttejä)! Vastaa tähän postaukseen ja kerro paras vinkkisi, millä saat aamut sujumaan teidän perheessä, niin olet mukana arvonnassa! 

Vastaa siis tähän postaukseen, kerro vastauksessa vinkkisi ja ilmoita, monellako arvalla olet mukana arvonnassa. Muistathan ilmoittaa myös sähköpostiosoitteesi, jotta saan sinuun yhteyden! Lisäksi kerro, haluatko mieluiten väripigmenttiä sisältävän kuivashamppoon vai värittömän.

    Arvonta päättyy maanantaina 15.12. klo 21. Sen jälkeen ilmoitan onnelliset voitttajat, jotka saavat aamuihinsa helpotusta.

    Arpaonnea ja tsemppiä aamuihin!

    Kommentit (42)

    1/42 | 

    aarghhh aamuista sujuu 1 viidestä täydellisesti. Mutta mitä isompia tytöt on sen paremmalla rutiinilla. En ole mikään edellisen illan valmistelija, joten nukkumaan ajoissa ja herätys riittävän ajoissa, että aamulla ehditään kaikki.

    Ilolla kivassa arvonnassa eli blongi kun olen,niin värittömän kuivashampoon arvonnassa. Kuivasampoot ovat hyviä, kesti pitkään päästä ennakkoluuloista. :)

    Iloista iltaa toivottelee Tiia

    2/42 | 

    En osaa sanoa mitään takuuvarmaa niksiä, joka toimii ja pelastaa huonoimmankin aamun. (sori) Rutiinit ja rytmi helpottaa arkea ja myös niitä aamuja. Meillä ainakin elämä on helpompaa kun arki on samanlaista. Mennään ajoissa nukkumaan, ei katsota telkkaria aamuisin eikä iltaisinkaan liian myöhään. Tällä hetkellä ylösnousua nopeuttaa joulukalenteri. Ne kun saa avata vasta sitten kun aamupala on syöty ja vaatteet puettu.
    Ostin ensimmäistä kertaa elämässä kuivashampoota jokin aika sitten. Ja vau! Sehän toimii. Itselläni on myös tummat hiukset, joten tuollainen tummille hiuksille tarkoitettu kuivashampoo kuulostaisi hyvältä, en ole sellaisesta kuullutkaan.
    Kolmella arvalla mukana. :)

    3/42 | 

    Mä en tiedä onko tämä mikään neuvo mutta meidän ratkaisuhan on se että pienin hoidetaan mahdollisimman pitkään itse kotona :D halutaan ihan suosiolla yksi osa pitää poissa oravanpyörästä ja helpottamassa aamuja.
    Koululaisten kanssa selvästi hankalimmat kaudet osuu aina toukokuulle ja joulukuulle. Kun ollaan jo niin lähellä lomaa ja aletaan olla tosi väsyneitä. Siinä ei auta kuin laskea aamuja ja yrittää pitää pitkää pinnaa. Tänään viimeiksi yövuorosta tullessani herätin kummankin teinin, molemmat olivat nukkuneet ihan reippaasti pommiin... Mun mielestä se aikaisemmin nukkumaan meneminen tai aikasemmin herääminen ei aina ratkaise yhtään mitään. Valitettavasti.

    Kahdella arvalla mukana original-shampoon arvonnassa ;)

    4/42 | 

    kaikilla arvoilla mukana :) Siis ei ole mitään helpotusta aamuun... Aivan liian myöhään mennään nukkumaan.. klo 22 maissa.. 8, 9 vuotiaat... aamulla on huutoa ja kiukuttelua , vaatteet hukassa ja osa kirjoistakin.... kai se sitten helpottaa kun menevät yläasteelle :))
    bikkenpilttuu@hotmail.com

    5/42 | 

    Meillä auttaa aamuisin hiukan se, että ollaan jaettu hommia eri deadlineille eli käytännössä niin, et viimeistääm puoli tuntia ennen lähtöä pitää istua aamupalalla ja 10 minuuttia ennen pitää aloittaa "lista". Lapsilla on siis omat tehtävälistansa aamuiksi (vaatteet, hampaat, reppu, liikuntavaatteet), lukutaidottomalla kuvallisena, ja osaavat katsoa kellosta milloin hommien pitää alkaa. Käytännössä meillä sit kyllä loppumetreillä usein karjutaan, että "lista, onko lista tehty!" :D mut ainakin lapset ottaa vähän enemmän vastuuta itselleen ja seuraa hiukan myös kelloa. Lapset on nyt 6 ja 9, lisäksi lisähaastetta tuo yksvee.

    Mulla on yks arpa!

    6/42 | 

    Yhdellä mukana. Kuviashampoo on monen aamun pelastus, mutta harmikseni se usein jättää hiukset osittain harmaiksi. Enpä tiennytkään, että tällaista on tummille hiuksille! Toinen vinkkini aamulle on, että laittaa jo illalla seuraavan päivän vaatteet ja aamupalan valmiiksi.
    s.kansakoski(at)luukku.com

    7/42 | 

    Facebookissa tykkään, kahdella mukana. Ei kai aamuihin enimmäkseen auta muu kuin pitkä pinna? Rutiinit haltuun ja itsellä aikaiset herätykset, että ehtii laittamaan valmiiksi yhtä sun toista. Ja paljon kokkailen jo illalla ruoat valmiiksi & kerralla pakastimeen satsi jne. Tummien hiusten kuivashampoo ois kiva ja väripigmenttikin ihan ok.
    postin.tuomaa@gmail.com

    8/42 | 

    Sanoisin kyllä, että rutiinit ja niin pitkälle vedettynä, että lapsetkin jo alkavat osata ne unissaankin..
    Yhdellä arvalla mukana, haluaisin mieluummin kuivashampoon ilman väripigmenttiä. :)
    sopeutuja(at)hotmail.com

    15/42 | 

    Kiitos kommentistasi, onnea arvontaan! Musta alkaa tuntua, että tämä aamujen hallinta on samanlaista salatiedettä kuin elämänhallinta yleensä. Ja tässäkin asiassa jäljet näyttävät johtavan vanhempien sylttytehtaalle... ;)

    16/42 | 

    Mun lapsista vanhin on 12 ja tarhalaiset 4 ja 2. Mä laitan nuoremmille vaatteet valmiiksi illalla, jolloin tsekataan myös vanhimman reppu. Nousen kuudelta, lähden töihin seiskalta, mies herää puoli kasi ja herättää pienet kasilta, vanhin herää koulun alusta riippuen puoli tai vartin yli kasi, tekee aamupalan ja etsii vaatteensa itse. Mies vie pienet tarhaan ysiksi aamupalat syöneinä, vanhin soittaa mulle kun lähtee kouluun. Kouluun on alle 10 min kävelymatka, mikä tietysti auttaa kun ei oo tarvinnut kuskailla...

    En tarvi kuivashampoota, on niin pitkät hiukset ettei niissä oikein futaa :)

    Anonyymi
    17/42 | 

    Itse valmiiksi ennen lasten herättämistä.
    1 arpa.
    Väritön.
    Hiisukas (hiisukas(at)gmail.com)

    19/42 | 

    Ihanaa, että teillä on ysin aamut lapsilla ja miehellä! Meillä on pääsääntöisesti kasin aamuja ja jotenkin se näin pimeään aikaan vaan tuottaa suunnatonta tuskaa...
    Me asutaan 5 km koulusta ja lasten pitäisi herätä vielä aikaisemmin, jos kulkisivat koulubussilla. Ehkä hieman hemmottelemme heitä, mutta emme ole viitsineet jättää heitä koulukyydin varaan, koska ei ole pakko, minun aikatauluni kun joustavat.

    20/42 | 

    Hei ja kiva, kun kommentoit! Mutta kuule, minä olen melkein valmis ennen lapsia... Ei meidän lapset enää onneksi tarvitse pukijaa/pesijää vaan sitä hoputtajaa. Minä siinä hoputtelen samalla, kun viimeistelen omia aamutoimiani. Toivon vain, että joskus lähivuosina ei enää tarvittaisi hoputtamistakaan...

    21/42 | 

    Lista otettiin käyttöön nyt syksyllä esikoiselle, kun kyllästyin toistamaan kaikki ohjeet tuhat kertaa joka aamu ("syö. Syö jo. Alahan syödä. Nyt pitäis syödä jo!"). Pikkuveli halusi itse itselleen oman listan ja taitavat molemmat olla helpottuneita, kun jankuttaminen on edes hiukan vähentynyt. Vaikka kyl mä silti edelleen välillä huudan niitä samoja juttuja kiireessä :)

    22/42 | 

    Kahdella arvalla mukana, en tiedä kumpi sopii paremmin tällaiseen vaaleanruskeaan kuontaloon.

    Aamuista - mä hoidan meillä aamut siihen saakka, kunnes lähden ennen kasia töihin ja mies sen jälkeen. Lapset katsoo Pikku Kakkosta ja syövät aamupalan mun kanssa, ja mä laitan niille vaatteet sohvalle odottamaan ja ulkovaatteet eteiseen valmiiksi. Olen ollut koko syksyn sitä mieltä, että meidän arkiaamut sujuu 90% ihan älyttömän hyvin. No, mies tuli tuossa kertoneeksi, ihan ohimennen yksi päivä, että esikoisella on tapana aloittaa huuto siinä vaiheessa, kun ne pukee ulkovaatteita. Sitten se laahustaa itkien miehen ja kuopuksen perässä autolle ja räyhää jostain aiheesta x koko matkan. Enpä tätä tiennyt! :D Ei ole siis helppoa täälläkään, tosin mä satuin vetäämään tässä se pidemmän tikun.

    23/42 | 

    Kolmella arvalla mukaan kivaan arvontaan, valitsisin sen kuivashamppoon, jossa ei ole väripigmenttiä. Ja sitten vielä se vaikein osuus eli se vinkki aamujen sujumiseen. :D Meidän aamuäreän pojan (7v.) kanssa auttaa parhaiten ehkä se, että aamuisin ensin vähän silitellään ja hierotaan ja sen jälkeen hyvin varovasti ehdotetaan, että pukisi vaatteet päälle ja makailee sen jälkeen vielä hetken. Aamutoimet "pienissä erissä" siis. e1101012@edu.vamk.fi

    24/42 | 

    Upea tuo listahomma!

    Meillä sujuu aamut suht ok. Heräämisestä on noin tunti aikaa siihen kun pitäisi olla menossa. Tilannetta helpottaa se, että isot lapset ovat jo suht isoja ja ymmärtävät vähintään parista napakasta huomautuksesta, että kannattaa pistää vauhtia masiinaan - ja pienin taas on vielä sen verran pieni, että hän tekee pääasiassa autettuna kaikki hommat joka tapauksessa. Tuon juniorin kanssa ovatkin kaikki todelliset väännöt vasta edessä...

    Mulla itselläni takoo aina aamuisin takaraivossa kiiiiiiiire, vaikka yritän olla välittämättä sitä lapsille. No, usein epäonnistun ja tulee hermostuttua. Mulla on sellainen piirre, että mun on tosi vaikea olla myöhässä tai edes viimetingassa. Sen ominaisuuden vuoksi lapsiperhe-elämä onkin ollut sitten aika...kasvattavaa. ;-)

    On meillä kuitenkin menty minusta iso harppaus etenpäin verrattuna takavuosiin. Ehkä ollaan saatu nuo aamurutiinit jotenkin optimoitua niin, että hommat sujuvat ja kaikki tietävät about, mitä heiltä odotetaan.

    Niin, ja näin joulun alla hommat sujuvat tietenkin extranopeasti, koska meilläkin joululalenterin saa avata vasta kun kaikki aamuhommat on tehty.

    25/42 | 

    Juu, se helpottaa meidänkin aamuja tosi paljon, että ihan kaikki mahdollinen on laitettu illalla valmiiksi.

    Mulla on - niiden vuosien jälkeen, kun lapset olivat pieniä ja heräilivät aina julmetun aikaisin - sellainen periaate, että kaikki mikä on mahdollista tehdä illalla tehdään illalla (mm. suihkussa käynti lähes poikkeuksetta), jotta aamulla kaikki saavat nukkua mahdollisimman pitkään. Luulen, että me kaikki nukutaan osapuilleen tarpeeksi pitkiä yöunia. (Mies pärjää kuudella tunnilla, minä tarvitsen noin kahdeksan tuntia, esikoinen yhdeksän tuntia ja keskimmäinen kymmenen. Pienin nukkuu myös kymmenisen tuntia yössä ja parin tunnin päiväunet päälle.)

    Riittävien unien jälkeen jaksamme kaikki nousta suht kivuttomasti ylös ja pääsemme liikenteeseen ilman hirmuisia kriisejä. Muistan kyllä, että hurjien yöheräilyjen vuosina tilanne oli aikalailla erilainen.

    26/42 | 

    Tuo teidän vuoronvaihto kuulostaa kätevältä! Ja edelleen ihastelen sitä, että lasten tarvii mennä vasta ysiksi... Tosin niinhän meidänkin lapset päiväkotiin vietiin usein vasta ysiksi, mutta kummasti tuo on jo päässyt unohtumaan ;)

    27/42 | 

    Kiva, kun kommentoit ja osallistut! Tuo pienissä erissä itse asiassa toimii meilläkin, sen kun muistaisi... Lapset nousee sängystä heti ihan eri jalalla, jos ne herättää pusuttelemalla :)

    28/42 | 

    Sori, kommentoin näin pätkissä. :-) Meillä aamujen fiilis parani olennaisesti sen jälkeen kun lapset eivät enää valvottaneet öisin ja MÄ aloin siis saada riittävät unet. Niin kauan kuin olen itse suht lempeä, huumorintajuinen ja hyväntuulinen, tuntuu muukin perhe jaksavan aika hyvin.

    Tällainen "tsemppaajan rooli" ei kyllä istu mulle ihan luonnostaan...mutta hei, jos sillä saadaan viisihenkisen perheen arkiaamut sujumaan suht ok, niin ehkä voin sen verran taipua. :-)

    32/42 | 

    Joo, paljon tosiaan omasta päästä kiinni... Lasten kanssa aina jutellaan siitä, että kiukku tai hyvä mieli tarttuu herkästi: kumman haluat laittaa kiertoon? Sen kun muistaisi aina aamuthinoissa...

    35/42 | 

    Rutiinit ja se , että opettelee tykkäämään aamuista. Jokainen aamu on uusi mahdollisuus ja sitä ei kannata pilata kiukutteluun

    Anonyymi
    36/42 | 

    Aamut sujuu pitkällä pinnalla ja opetetuilla rutiineilla. ja pahan paikan tullen muistutan itseäni, että lapset vasta opettelevat suunnitelmallisuutta ja organisointia-ei sitä voi pienenä vielä osatakaan. Kunhan vanhemmat vaan osaisivat
    tarjaksi@gmail.com

    39/42 | 

    Voi kun osaisin auttaa kun täällä se on se 33vee rouva joka aamuisin unohtuu tuijottamaan eteensä mitään näkemättömin silmin ja havahtuu, että hitsi, töihin pitäisi mennä. Mistähän aikuiselle saisi tuollaisen hoputtajan? :D

    Kahdella arvalla mukana: xlelamaa@gmail.com

    41/42 | 

    Kolmella arvalla mukana!

    Luin pitkästä aikaa blogiasi, on hiukan ollut kiireitä. Loistavia nuo videosi, kyllä tuolla ulosannilla voi videoita tehdäkin. Meillä aamut on aina kun pitää lähteä johonkin ihan sotkussa, poika ei halua herätä ym vapaapäivänä noustaan kuin tikka. Yritänkin repiä itseni sängystä vähintän tuntia ennen, jotta saan rauhassa juoda kahvia, herätä ja laittaa itseni valmiiksi. Sitten on aikaa taistella neljä vuotiasta liikkeelle :)

    42/42 | 

    Moikka, kiva kun kävit kommentoimassa! Hauskaa, jos tykkäsit videoista *punastuu* Itsekin olen monta kertaa ihmetellyt tuota, että vapaapäivinä lapset herää itsekseen mutta juuri silloin lähteminen on tahmeaa, kun olisi kiire...

    Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

    Joulu lähestyy ja "ihmisillä hyvä tahto"... Muttamutta. Joulunpyhät ovat myös vaikeaa aikaa, erityisesti ihmissuhteille: avioeroja otetaan eniten lomien jälkeen.

    Avioerot ovat yleistyneet Suomessa koko 1900-luvun ajan. Nykyisin noin joka toinen avioliitto hajoaa. Pikkulapsiaika on ihmissuhteelle haastavin, sillä tutkimustenkin mukaan onnellisuuden taso parisuhteessa laskee lapsen saamisen jälkeen.

    Tiedän, että saatan nyt sohaista muurahaispesään, mutta minulle tuli tarve jakaa ajatuksiani aiheesta.

    Ymmärrän, että aihe ei ole yksinkertainen. Tarkoitukseni ei ole loukata ketään. Kirjoitan tätä täysin omasta, kapeasta, subjektiivisesta näkökulmastani ja on hyvä tiedostaa että olen etuoikeutettu, sillä olen pitkälti saanut elää elämäni pumpulissa. Minulla ei ole kokemusta esim. (parisuhde)väkivallasta tai sairauden tai mielenterveyden häiriön vaikutuksista parisuhteeseen. Mutta moni suhde päättyy nykyään eroon koska "rakkaus väljähtyi", "kipinä katosi", "suhde muuttui kaverisuhteeksi" tai puolisot "kasvoivat erilleen". Jos kuulostaa tutulta, ole kiltti ja jatka lukemista.

    Teini-ikäisenä luin ihannoiden runoa, joka kertoi vanhasta maanviljelijäpariskunnasta. Runossa sanottiin:"Kahen kesken alotimme, kahen kesken lopetamme, välissä elämä väkevä." Haaveilin, että tuollaista minäkin haluan: pysyvän liiton ja väkevän elämän. Silloin en tiennyt, että se ei ole helppo projekti.

    Me olemme olleet mieheni kanssa yhdessä pian 20 vuotta. Vuosiin on mahtunut niin ylämäkiä, alamäkiä kuin myös tasaista. Joskus on tuntunut, että juuri suvantokohdissa matkanteko on ollut raskainta. Sanotaan, että tasamaalla hanki on paksuinta.
     

    1997
    Tämä kuva on otettu kihlajaisbileissämme vuonna 1997. Moni asia on muuttunut sen jälkeen, niin ulkoisesti kuin myös sisäisesti....
    Tourists
    Ennen lasten syntymää matkustelimme aika paljon. Vuodenvaihteessa 2000-2001 kävimme Israelissa ja seuraavana syksynä 2001 Wienissä.

     

    Wedding
    Naimisiin menimme heinäkuussa 2002.

    Moni on kysynyt, vieläkö näin pitkässä suhteessa on kipinää. Kyllä ja ei. Välillä liekki on roihunnut, palannut kirkkaasti, välillä hiipunut, sitten sytytetty uudestaan. Olennaista on se, onko hiillokseen puhallettu.

    20 vuotta on pieni ihmisikä. Itse olen paljon muuta kuin sama tyttö, joka 19-vuotiaana ihastui siihen pojanjolppiin, joka mieheni parikymppisenä oli. Lempikirjailijani Riikka Pulkkinen kirjoittaa Totta-nimisessä romaanissaan kauniisti: "On vaikeaa nähdä, kun toinen muutttuu. Oppia toinen uudestaan. Ja nähdä toisesta, että on itse muuttunut." Olennaisinta mielestäni on ollut halu tutustua toiseen uudestaan.

    Minun mielestäni rakkaus ei ole vain tunne vaan tahdon asia, tietoinen päätös olla yhdessä. Tunteet tulevat ja menevät mutta siinä vaiheessa kun ne menevät, tietoinen päätös auttaa tahtomaan.

    Meille on ollut valtavasti apua Kataja ry:n parisuhdekursseista. Kataja tarjoaa kursseja erilaisissa tilanteissa oleville pareille, enemmän ja vähemmän apua tarvitseville. Kursseja järjestetään enimmäkseen pääkaupunkiseudulla, mutta niille osallistuu pareja eri puolelta Suomea. En saa minkäänlaista kaupallista hyötyä tästä mainostamisesta, mutta Katajaa on ihan pakko suositella!

    Myös kunnat tarjoavat perheneuvonta ja esimerkiksi Väestöliitolla on pari- ja yksilöterapiaa. Niistäkin on varmasti apua.

    Tahtokaa, ihmiset ja yrittäkää tehdä töitä suhteen eteen vaikka se ei aina maistuisikaan hyvältä - lasten takia! Ero on aina valtava muutos lapselle. Ennen lopullista eropäätöstä ei kannata jättää yhtään kiveä kääntämättä.

    Monesti sanotaan, että ero on uusi mahdollisuus, mutta niin voi olla myös suhteessa pysyminen. Samasta ihmisestä voi löytää uusia maailmoja, jos vain jatkaa etsimistä.

     

    Kommentit (29)

    1/29 | 

    Minulla on takanani pitkä liitto joka kesti yli 30 vuotta - ja siitä on 4 ihanaa lasta. Olisihan se hienoa, että avioliitot kestäisivät hautaan saakka - mutta aina ei mene niin. Uskon siihen, että suurin osa tekee voitavansa, että liitto kestää - mutta rajansa silläkin. Tiedän niin monta joille ero toi uuden alun ja uuden elämän. Kuulun siihen itsekin. Olenkin sanonut (sohaissut sillä muurahaispesään) , että on paljon onnellisia avioeroja. Tällä tarkoitan sitä ,että on uskallettava. Sanotaan ,että lapset kärsivät erosta, -niin totta. Lapset kärsivät myös kodin huonosta ilmapiiristä jos asiat eivät ole kunnossa. Eikö silloin ole parempi antaa esimerkki, että asioille voi tehdä jotain. Vaatii paljon viisautta, ettei lapset joudu kantamaan liian suurta taakka -siinä kysytään juurikin sitä aikuisuutta ja viisautta. Minulle avioero toi uuden elämän - silti syyt eroon eivät olleet "huonossa puolisossa" päinvastoin - lapsillani on hyvä isä ja hän on hyvä mies. Me vain emme sopineet toisillemme. Elän uudessa avioliitossani ja päivääkään en ole katunut eroani - enkä uutta avioliittoani. Viestini onkin ,että on myös aikuisuutta tehdä asioille jotakin. Uskon avioliittoon ja ihaninta olisi ,että onnistuisi jo ensimmäisellä kerralla...mutta toistan itseäni - aina ei mene niin.

    2/29 | 

    Kiitos kommentistasi. Kuten sanottu, kirjoitin tämän postauksen ihan omasta subjektiivisesta näkökulmastani. Olen siitä samaa mieltä, että ilman muuta asioille pitää tehdä jotain, jos kaikki ei ole kunnossa! Toivoisin kuitenkin, että moni kokeilisi ensin muita ratkaisuja, kuten vaikka noita parisuhdekursseja tai terapiaa, ennen kuin laittaa eropaperit menemään...
    Hyvää jatkoa sinulle, olen iloinen että olet löytänyt uuden onnen!

    Anonyymi
    4/29 | 

    Löysin ihan sattumalta blogiisi mutta taidan jäädä seurailemaan :-)

    Tahtomista (välillä enemmän välillä vähemmän) on meillä takana tänä vuonna 10v, eloa yhteisen katon alla 16v ja tunnettu ollaan 20 vuotta. Mukuloita pyörii jaloissa kolme. Suhde maistuu tällä hetkellä vähän puulta, en oikein tiedä millä sitä piristäisin kun mies on huono puhumaan. Pienin lapsistakin on alta vuoden, sekin varmasti vaikuttaa asiaan. Noita parisuhdekursseja ja -leirejä välillä olen katsonut, mutta miestä en sellaiselle saisi kuuna päivänä. Ero ei silti ole vaihtoehto eikä ole käynyt mielessäkään.

    5/29 | 

    Moikka ja kiitos kommentistasi - kiva jos jäät seurailemaan! Entäpä jos antaisit miehellesi lahjaksi tuollaisen kurssin...? Tai vaikka yllätyksenä? Kataja ry:n kurssit on kuin pieniä viikonlopun hemmottelulomia, niissä syödäänkin niin hyvin ja paljon! Kieltäytyisikö miehesi lahjaksi saamastaan kahdenkeskisestä viikonloppulomasta...? Tsemppiä - ja mahtavaa, että ero ei ole käynyt mielessä, vaikka elämä ei olekaan aina yksinkertaista!

    6/29 | 

    Hyvä postaus!!! Me oltiin toooosi nuoria kun tavattiin, olin 16v. ;D Mies oli vanhempi..kröhöm..no ei se ollut myöskään kuin 19 mutta aikuinen kuitenkin. :D Yhdessä tässä nyt on oltu sitten vuodesta -99 eli 16v tulee toukokuussa täyteen, se on kuule puolet mun iästä. :D

    7/29 | 

    Et lainkaan sohaissut vaan annoit itsestäsi/teistä. Pikkulapsiaika on raskasta, silloin erotaan paljon. Kunpa ei erottaisi ja ymmärrettäisiin, että helpotus tulee jonain pvnä ja puolisoon mahdollista tutustua aina uudelleen. Välillä on vihattu niin, että on kovasti tahdottu, mutta välillä helppoa kuin soljuva vesi. Takana 15-yhteistä vuotta ja parasta tässä on, että toinen on siinä kaikesta huolimatta ja juuri sen vuoksi.

    Omien isovanhempien rakkausliitto toiminut esikuvana jo nuorena, tuollaista minä haluan. Ja sainkin vaikka vasta hieman myöhemmällä iällä.

    Ihania kuvia ja kauniin ajaton hääpuku.

    Tunnelmallista iltaa.

    Anonyymi
    8/29 | 

    Hyvä kirjoitus. Niin tutun kuuloista! Onkohan sitkeys ja periksi antamattomuus peräisin köyhän joen rannoilta ��!?

    13/29 | 

    Juuri näin! Nykyään päädytään eroon ihan liian helposti. Ihmiset ei enää jaksa yrittää ja ei ymmärretä sitä, että parisuhde on pidemmän päälle enemmän tahdon kuin minkään jatkuvasti roihuavan rakkauden ilmentymä.

    14/29 | 

    Tärkeää asiaa. Minunkin on ollut tarkoitus aiheesta kirjoittaa, mutta se on tämä ruuhka... ;) Meillä on kokemusta Virtaa välillämme-parisuhdeviikonlopusta, mennään eteenpäin-viikonlopusta sekä parisuhteen palikoista. Niissä olemme itsekkin olleet mukana järjestämässä. Päätettiin ottaa tämä parisuhde asia miehen kanssa yhteiseksi harrastukseksi. Osallistumme silloin tällöin jollekkin kurssille, huolletaanhan autoakin säännöllisesti. Miksi ei siis sitä tärkeintä ihmissuhdetta.

    15/29 | 

    Hyvä kirjoitus. Mekin olemme käyneet Perheasiain neuvottelukeskuksessa lasten ollessa pieniä. Silloinkaan emme puhuneet erosta. Vaan siitä, miten jaksaa pikkulapsiarkea ja mistä löytää aikaa parisuhteelle. Mitä asioita arvostamme perheessämme ja parisuhteessamme. Ne oli hyviä keskusteluja ammattilaisen johdolla.

    Meillä ei ole takana ihan niin pitkään parisuhdetta kuin teillä, meillä tulee täyteen 15 vuotta vuodenvaihteessa. Ja naimisiin menimme elokuussa 2002. Olemme muuttuneet tosi paljon noina vuosina, pikkulapsiaika oli rankka monin tavoin ja nyt taas nautimme siitä, että on enemmän aikaa toisillemme isompien lasten vanhempina. Tahtoa on tarvittu paljon. Mutta se on kannattanut.

    16/29 | 

    Ai sinäkin käsittelit avioliittoteemaa tänään. :D Just julkaisin itse tekstin avioliitosta, mutta hieman eri puolta käsitellen. Ihanan pitkä suhde, vaikkei se pituus minusta arvo sinällään ole, vaan se että siinä olisi myös turvallista ja hyvä olla - sekä itse, toisen, että etenkin niiden lasten.

    Mutta onneksi meidän suhden on vuosi vuodelta (tähän asti) parantunut. Se alku oli melkoista myrskyä. Ja sitten tuli ulkopuolelta kriisit. Ja nyt ollaan tässä. Huhhuijaa.

    18/29 | 

    Totta! Itse lisäksi toivon, että siinä vaiheessa, kun ei enää jakseta yrittää, otettaisiin ainakin aikalisä, eikä tehtäisi nopeita päätöksiä. Toki joskus ihmisten voimavarat vain ovat niin lopussa, että ei jaksa yrittää - siihen ei riitä voimia. Siinä tilanteessa paljon helpompaa olisi sulkea ovi takanaan, mutta silloin ongelmat saattavat seurata perässä...

    19/29 | 

    Kiitos kommentistasi! Minä en ollutkaan kuullut noista parisuhdekursseista. Hävettää myöntää, että mekin päätettiin ottaa parisuhteen huoltaminen säännölliseksi "harrastukseksi" mutta siitä on kyllä tullut lipsuttua...

    20/29 | 

    Kiitos viestistä! Perheasiain neuvottelukeskuksesta en tiennyt - hyvä vinkki! Ulkopuolinen ammattilainen tosiaan näkee asiat aivan eri tavalla ja voi tuoda uutta näkökulmaa perheen ongelmiin.

    21/29 | 

    Hyvä kirjoitus sinulla, kävin jättämässä oman kommenttini!
    Olet ihan oikeassa, ei suhteen pituus sinänsä ole mikään itseisarvo. Tavoitteeni vain oli jotenkin kommentoida sitä käsitystä, että pitkässä suhteessa ei voisi olla romantiikkaa tai kipinää...

    22/29 | 

    Kiitos kommentista! Minäkin pelkäsin kovasti, että monia saattaisi ärsyttää tämä kirjoitus. Tavoitteeni ei niinkään ollut hehkuttaa parisuhteen onnellisuutta. Sen sijaan yritin ilmaista, että mielestäni parisuhteen onnellisuus ei tule automaattisesti, vaan vaatii vaivannäköä.
    Ettei joku ihmettelisi, "kun emme tulleet onnellisiksi", koska on hyvin harvinaista että parisuhteessa onnellisuus vain pysyisi itsestään - sen uudelleen löytämiseksi ja ylläpitämiseksi kannattaa tehdä töitä ja esimerkiksi käyttää ulkopuolista apua!

    23/29 | 

    Eksyin toisen blogin kommenttisi kautta tänne ja kuinka ilahduttava teksti olikaan. Itseavioliiton alkutaipaleella (1v takana) tämä antoi kokemusta ja näkemystä. Kiitos. Ihana tapa kirjoittaa.
    Toivotaan, että muutamankymmenen vuoden päästä voin kirjoittaa samoin :).

    24/29 | 

    Monesta asiasta olen niin samaa mieltä. Meilläkin on ollut välillä kivikkoista, mutta yhdessä yhä silti porskutetaan. Ja rehellisesti uskon, että porskutetaan hamaan loppuun asti. Molemmat puhuttiin jo ennen avioliittoa, että jos (kun) mennään naimisiin, niin se sitten todellakin tarkoittaa hyvässä ja pahassa ja toivottavasti elämämme loppuun saakka. Vauvavuodet oli rankempaa aikaa, mutta jostain syystä tänä syksynä on aurinko taas paistanut tavallista enemmän parisuhteeseemme, vaikka muutoin eletäänkin todella hektistä aikaa. Parisuhdeaikaa ei sinällään meillä juuri nyt olekaan, paitsi iltaisin lasten nukkumaan mentyä. Että ei se aurinkokaan aina myöskään yhdessä (vain kaksin) vietetyn ajan määrää katso, jos ei tosiaan suhteen pituuttakaan.

    Toisaalta samalla tuli mieleeni eräs ystäväni, jolla on takanaan jo kaksi kariutunutta avioliittoa. (Ikäiselläni eli juuri kolmikymppisellä harvinaisempaa.) Hänen kohdallaan kyse ei niinkään ole siinä, että olisi liian heppoisesti päätetty päättää liitto, vaan pikemminkin siinä, että on liian heppoisesti ylipäätään ryhdytty niin vakavaan suhteeseen. Ja ajan myötä, alkuhuuman laannuttua on huomattu, että ovat olleet sittenkin aivan vääriä toisilleen. Että jos (avio)liiton päättämistä pitäisi pohtia aikalisän kanssa, samaa toivoisin itse myös sen aloittamiseen. Ystävänikin on niin kovin herkkä hullaantumaan eikä vaaleanpunaisilta vastarakastuneen laseiltaan näe mitään muuta.

    Mjah, taisinpa vähän eksyä sivuraiteille. :D

    25/29 | 

    Sivuraiteet on hyviä. ;) Tuohon Änin kommenttiin suhteen syventämisestä voisin yhtyä, vaikka itse kuulunkin niihin kiirehtijöihin. :D Tosin omasta näkövinkkelistä pidän lasten hankintaa vakavampana kuin varsinaista avioliittoa/naimisiin menoa - ja me ryhdyttiin perustamaan perhettä reilun vuoden seurustelun jälkeen. Se myrskyisä alku sai useamman haukkomaan henkeä ja pitämään ratkaisua typeränä (ja osaa sitten taas hyvänä, joille avioliitto tarkoitti lupaa harrastaa seksiä).

    Mutta ehkä näin alle 7 vuoden kokomuksella voisi jo todeta että suunta on koko ajan ollut parempaan ja siltä se tuntui alustakin. Molemmat ikään kuin kasvaa suhteen mukana. Oli tiettyjä yheisiä arvoja ja suuntaviivoja elämälle, ja loputkin on kummasti harmonisoitunut ja molempien terävät kärjet tasoittuneet. Mutta alusta asti on ollut _tahto_ elää sen toisen kanssa. Korjata viat, tehdä töitä, puhua, ymmärtää, kuunnella, elää. Ja siihen elämiseen kuului molemmilla vahvasti haave lapsista ja perheestä nuorena. :)

    27/29 | 

    Osuitte ihan asian ytimeen! Koska melkein sanoisin, että liitot ja suhteet tulkoot je menkööt niin kauan kuin on kyse aikuisten välisistä säntäilyistä, mutta kaikki muuttuu niin aivan erilaiseksi, kun kuvioon tulee lapsi. Siksi tämän paatokseni alun perin kirjoitinkin, että en haluaisi tähän maailmaan yhtään uutta erolasta, jos asiaan jotenkin voisi vaikuttaa. Tunnen niin monta erolasta, jotka ovat enemmän tai vähemmän, tavalla tai toisella rikki. Kun se sanonta on mielestäni niin totta, että vanhempien parisuhde on lapsen tärkein koti. Mutta nyt päätän paasaamiseni tältä illalta tähän, hyvää yötä :)

    28/29 | 

    Hyvä teksti, oon niin samaa mieltä! Ei se onni tosiaan itsestään tule, eikä pysy, vaan vaatii myös tahtomista ja tekemistä. Ja silloin, kun ei löydy edes tahtoa, se vaatii sitoutumista. Onneksi ajatellaan miehen kanssa näin molemmat ja ollaan puskettu hankalien aikojen läpi yhdessä. Ero ei ole käynyt puheissa koskaan, me mentiin naimisiin sillä päätöksellä, että se ei vaan yksinkertaisesti ole vaihtoehto. Ja meillä on ollut tosi hyvä ja antoisa taival - nyt jo 12 vuotta vaikka aika nuoria ollaankin :)

    Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

    Seuraa 

    Blogissa Aino-äiti ja Venla-tytär yrittävät pysyä sovussa itsensä, toistensa ja ympäröivän maailman kanssa. 42-vuotias Aino on joogaopettaja ja viestinnän ammattilainen. 14-vuotias Venla on Kirkkonummen kuntalähettiläs, joka näyttelee, laulaa ja kirjoittaa.
    Hyvinvointia, kauneutta, kasvisruokaa, eettistä kuluttamista, työtä ja haaveita – sitä kaikkea sisältää äidin ja tyttären elämänmakuinen lifestyle-blogi.

    Bloggaajiin saat yhteyden tästä. Seuraa blogia tästä.

    Blogiarkisto

    2018
    2017
    2016
    2015

    Kategoriat