Kirjoitukset avainsanalla ystävä

Tänään on ystävänpäivä, rakkauden virallinen juhlapäivä. Onneksi Suomessa teemapäivä on laajentunut koskemaan myös yleisesti ystävyyttä, eikä pelkästään vaaleanpunaisia tunteita.

Minulle ystävänpäivä tuo mieleen muutakin kuin romantiikkaa. Olen toiminut noin neljän vuoden ajan ystävänä tuntemattomille, eli tehnyt vapaaehtoistyössä muutamassa järjestössä.

Ennen kuin aloitin SPR:n ystäväpalvelussa ajattelin, että ystävätoiminta on jotenkin keinotekoista ja väkinäistä. Mennä nyt "ystävänä" vieraan ihmisen luo, jonka kanssa ei ole mitään yhteistä. Eikö se ole vain kiusallista molemmille?

Onneksi voitin ennakkoluuloni, ja lähdin ystäväpalvelun kurssille. Sen jälkeen kävimme kaikkiaan parin vuoden ajan lasten kanssa paikallisessa vanhusten hoitokodissa sunnuntaisin tunnin verran juttelemassa vanhusten kanssa.

Myönnän, että monesti lähtö vanhusten luo oli vaikeaa.

Moni hoivakodin asiakkaista kärsii muistihäiriöistä, eivätkä visiitit mitään koulun kevätretkiä olleet. Silti joka kerta, kun palasimme kotiin, minulla oli hyvä mieli.

Otin usein lapset mukaan vierailulle sillä halusin, että ystävätoiminta ei olisi jälleen yksi, uusi oma harrastukseni, joka veisi minut pois perheen luota. Vanhukset rakastivat lapsia, ja lapseni lähtivät mielellään mukaan.

Oli ihanaa katsoa, kun lasten tullessa vanhukset ikään kuin heräsivät eloon. Jäin monesti pohtimaan, mikä osuus virikkeillä on muistihäiriön kehitykseen.

Onko niin, että vanhus ei enää muista, kun ei ole mitään muistettavaa, jos päivät valuvat ohi toistensa kaltaisina?

Ennen vapaaehtoistyötä en ollut paljoa tekemisissä muistihäiriöisten kanssa. Suvussani ei ole esiintynyt dementiaa tai Alzheimerin tautia.

Ajatus muistihäiriöisen kohtaamisesta tuntui aluksi jotenkin pelottavalta. Luulen, että ahdistus syntyi siitä, että samalla kohtasi oman kuolemaa ja heikkoutta koskevan pelkonsa. Vanhusten kanssa jutellessani tajusin kuitenkin, että ei vanhuudessa, heikkoudessa ja avun tarpeessa ole mitään hävettävää.

Erään potilaan kanssa meillä oli tapana käydä pienellä kävelyllä kujan päässä. Lähtiessämme hän kysyi: "keitäs te oikein olette" ja ilahtui, kun kerroimme että olemme tulleet viihdyttämään häntä. Kujan päässä hän kysyi samaa asiaa uudestaan ja tuli taas iloiseksi.

Tällaisten sattumusten myötä jäin miettimään, miksi muistihäiriö koetaan niin kipeänä asiana.

Onko muistihäiriö sittenkin pahempi asia potilaan läheisille, jotka muistavat rakkaansa sellaisena kuin hän joskus oli, kuin potilaalle itselleen?

Suomen Punainen Risti kertoo ystävätoiminnastaan tänäkin ystävänpäivänä kampanjan muodossa. Ystävätoimintaa voi tukea toimintaan osallistumisen lisäksi rahalahjoituksilla, esimerkiksi lähettämällä viestin SPRLAHJA numeroon 16499 (15 €).  Somessa keskusteluun yksinäisyyden lievittämisestä voi seurata tai osallistua hashtagilla #ihantavallinenteko.

Olemme toistaiseksi lopettaneet lasten kanssa toiminnan ystäväpalvelussa, sillä menin mukaan mentoriksi toiseen vapaaehtoistyöhön, Helsingin Diakonissalaitoksen Amigo-hankkeeseen, eikä näin ruuhkavuosissa aika riitä moneen hankkeeseen yhtä aikaa. Myös mentorointi oli antoisaa aikaa, josta olen kirjoittanut aiemminkin blogiini.

Amigo-vuoden jälkeen aloitimme jälleen uudessa vapaaehtoistyössä Napsu-koiran kanssa: Suomen Karva-Kavereissa. Siihen emme valitettavasti ole vielä päässeet oikein kunnolla sisälle, mutta into on kova, kunhan aikataulut vain sopisivat kiireiseen elämäämme.

Onko sinulla kokemuksia ystävänä toimimisesta tuntemattomalle?

Blogi muualla somessa:
Facebook | Twitter Instragram | Pinterest | Bloglovin | Blogipolku | Blogit.fi  | YouTube | Snapchat @ruuhkavuodet

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Pian meillä alkaa kouluarki, kuten monissa muissakin perheissä. Minulle parasta siinä on se, että lähelläni on taas ihmisiä. Sitten erakkokaudet ovat  taas vähäksi aikaa ohi.

Olen tänä kesänä kuten aikaisemminkin viettänyt aikaa yksin kotona, kun muu perhe on ollut lomalla ja minä taas töissä. "Kesäleskeyden” aikana tajusin, että olen vähän yksinäinen. 

Tein oikein listan ystävistäni lähtien alakoulusta. Mietin, koska olemme nähneet viimeksi.

Yksi opiskelukaveri jäljellä

Lapsuudenystävien joukossa on yksi, jota kaipaan. Haluaisin pitää häneen enemmän yhteyttä.

Ajattelin, että olemmehan me hiljattain nähneet. Sitten aloin laskea vuosia: hän kävi meillä… kesällä 2008.

Olen opiskellut kahdella paikkakunnalla, ensimmäisellä vuoden ja toisella neljä vuotta. Osa opiskeluajasta meni töitä tehdessä.

Opiskeluaikaisista ystävistä yksi on sellainen, jota näen säännöllisesti. Käymme lounaalla keskimäärin parin kuukauden välein.

Opiskeluaikoina vietimme aikaa myös monen mukavan pariskunnan kanssa, joiden kanssa yhteydenpito on valitettavasti harventunut tai siirtynyt Facebookiin, mikä ei ole sama asia. Hajaannuimme eri paikkakunnille, eikä kiireisen perhearjen keskellä ehdi nähdä kuin enintään kerran, pari vuodessa.

Olen vaihtanut tiheästi työpaikkaa: 16 viime vuoden aikana olen työskennellyt seitsemässä eri yrityksessä tiiviissä yhteistyössä kymmenien ihmisten kanssa. Työkavereista vain yksi on sellainen, jota edelleen tapaan säännöllisesti.

Ovensuussa kuulumiset

Kun olin kotona lasten kanssa, vietin aikaa monen mukavan äitikaverin kanssa, joita tapasin perhekerhoissa, hiekkalaatikolla ja vaunulenkeillä. Heihin yhteydet katosivat, kun muutimme muutaman kilometrin päähän, palasin töihin ja ja lapset menivät hoitoon.

Lapsemme tapaavat edelleen toisiaan, ja ovensuussa lapsia hakiessa tulee vaihdettua kuulumiset. Uuden kodin lähistöllä on myös pari kivaa naapuria, joiden kanssa tapaamme koiralenkkien merkeissä.

Perussyy yksinäisyyteeni on varmaan se, että minun ei ole kovin helppoa ystävystyä. Vaikka vaikutan puheliaalta, en tule helposti läheiseksi kenenkään kanssa.

Olen myös huono pitämään yhteyttä. Minulla ei esimerkiksi ole tapana soitella kenellekään. Soitan vasta, kun on jotain asiaa.

Olemme arkoja kutsumaan ketään kylään. En ole hyvä ruoanlaittaja tai leipuri, ja kotimme on niin siivoton ja ränsistynyt, ettei sitä kehtaa näyttää kenellekään. Tämähän on hassua itsekriittisyyttä, koska ei tosi ystävä tuollaisiin kiinnitä huomiota.

Vähän tilaa ihmisille

Jokapäiväisessä elämässäni on käytännössä vain vähän tilaa ystäville, sillä arkipäivisin minulta kuluu 10 tuntia työhön ja työmatkoihin. Sen jälkeen illat kuluvat koiran kanssa, liikuntaharrastuksissa ja lasten harrastuskuljetuksissa.

Perjantaisin toivun työviikosta ja lauantaisin pitäisi siivota kotia sekä selättää viikon pyykkivuoret. Pian viikonloputkin taas täyttyvät lasten harrastuksista, sillä tytöllä tulee olemaan ainakin yhtenä päivänä treenit.

Eräänä yksinäisenä viikonloppuna tajusin, etten oikein osaa vastavuoroista ystävyyttä. Olen tainnut käyttää ystäviä roskakorina: ottanut yhteyttä silloin, kun on joku ongelma, pyytänyt apua ongelman selvittämiseen ja unohtanut sen jälkeen ystävän taas pitkäksi aikaa.

Itse yritän välttää ihmisiä, jotka ottavat enemmän kuin antavat. Silti minusta itsestäni on vaivihkaa tullut tuollainen energiasyöppö. Olen unohtanut kysyä ystävältä, mitä sinulle kuuluu. Olen siitä pahoillani.

Ilokseni tänä kesänä tajusin, että on minulla sentään eräs läheinen ihminen, joka tuntuu päivä päivältä enemmän ihan oikealta ystävältä: 12-vuotias tyttäreni Venla. Äiti ja lapsi eivät kuitenkaan voi olla samalla lailla ystäviä kuin aikuiset, sillä tytölle en voi enkä halua vuodattaa murheitani. Ne eivät kuulu lapsen harteille.

Toinenkin korvaamaton ystävä minulla onneksi on kodin seinien sisällä: puolisoni. Hänelle voin puhua kaikesta, ja puhuessamme asiat loksahtavat paikolleen ja saavat oikeat mittasuhteet. 

Onko sinulla paljon ystäviä? Millä tavoilla ja kuinka usein pidät yhteyttä ystäviisi?

Blogi muualla somessa:
Facebook | Twitter Instragram | Pinterest | Bloglovin | Blogipolku | Blogit.fi  | Google+ | YouTube | Snapchat & Periscope: @ruuhkavuodet

Kommentit (15)

Heli / Taikasaappaat
1/15 | 

Minulla on aika paljon ystäviä. Ei mitään hurjan laajaa kaveripiiriä, mutta 1-2 ystävää on jäänyt kaikista opinnoista ja edellisistä työpaikoista ja nyt myös yrittäjyyden myötä on tullut uusia ystäviä. Minulla on tiettyjä ystäviä, joiden kanssa tavataan esim. teatterin merkeissä, tiettyjen kanssa käydään brunssilla ja shoppailukierroksella ja muutama, joiden luona kyläillään käyden toistemme kotona.

Varmaan kaikkein aktiivisinta ystävien suhteen elämäni oli ollessani kotiäitinä. Moneen silloiseen ystävään on edelleenkin yhteys säilynyt, mutta kun lapsille ei enää tarvitse järjestää leikkitreffejä (vaan heillä on jo ihan omat kaverinsa, jonne kulkevat itsekseen), niin harmittavan vähän tulee nähtyä näitä äitituttujani. Mutta minun kummilapsistani kolme on näiden vanhojen äitituttujen kautta, joten kummiuden myötä nähdään ainakin aina lasten synttäreitten aikoihin ja ennen joulua.

Miestäni ja lapsiani en ajattele samalla tavalla ystävinäni, vaikka läheisiä ollaankin ja jutellaan monista asioista. Mutta ystäviltä odotan ehkä myös vähän toisenlaista keskustelua kuin mitä perheessä käydään. Joskus kun haluaa myös puhua siitä miehestä ja lapsista jollekin. Nyt syksylle olen jo tietoisesti sopinut ystävien kanssa tapaamisia, etteivät he unohdu sitten arjen kiireiden keskelle. Sukulaisia sen sijaan tulee nähtyä harmittavan vähän ja niitä ylipäänsä on meillä aika vähän. Ehkä sen suhteen voisi vähän tsempata, että näkisi niitä vähiä edes vähän useammin.

Aino Pajukangas
Liittynyt9.9.2015

Tuo on tosi fiksua, että olet jo sopinut syksylle tapaamisia ystäviesi kanssa! Tässä elämänvaiheessa spontaanit tapaamiset eivät useinkaan onnistu ja helposti hujahtaa vuosi ennen kuin nähdään. Minäkin jo aloitin samantyyppisen järjestelyn, kun tein tuon listan ystävistäni. Kauhistuin vain, kun huomasin, kuinka vähän ystäviä listalla oli...

Kirjoitan blogia 13-vuotiaan tyttäreni kanssa: Sulassa sovussa

Blogimme myös somessa:
Facebook Instragram Pinterest YouTube | blogit.fi | Bloglovin

Vierailija
2/15 | 

Tämä testi olisi voinut olla kuin sanasta sanaan minun kirjoittamani. Allekirjoitan joka lauseen ja olen aivan samanlainen. En soita koskaan kenellekään kysyäkseni kuulumisia, en osaa. Meillä ei juuri käy vieraita. Parhaimmat kaverit ovat työkaverit mutta hekin vain töissä, vapaa-aikana emme näe käytännössä koskaan. Viihdyn yksin. Koti on aina sotkussa, en osaa sisustaa enkä laittaa ruokaa. Eli terveisiä vaan sielunveljeltäsi! Hyvänpäivän tuttuja kyllä on paljonkin ja minun on helppo jutella vieraillekin.
Terveisin,
"Moikataan, kun tavataan"

Aino Pajukangas
Liittynyt9.9.2015

Kiitos kommentista, lohdullista että meitä löytyy <3 Minulle on uusi asia se, että itse asiassa kyllä viihdyn ihan hyvin yksin kotona, liika vain on liikaa... Vielä pari vuotta sitten ahdistuin helposti noina viikkoina ja viikonloppuina, kun perhe oli poissa.

Kirjoitan blogia 13-vuotiaan tyttäreni kanssa: Sulassa sovussa

Blogimme myös somessa:
Facebook Instragram Pinterest YouTube | blogit.fi | Bloglovin

Vierailija
3/15 | 

Tilanteeni on hyvin samantapainen kuin kirjoittajalla. Kaipaan ystäviäni kovasti, mutta asumme vanhoista ystävistä satojen kilometrien päässä. Oma perhe on myös ystävinä. Lasten kavereiden vanhempien ja monien muiden tuttujen kanssa vaihdetaan kuulumisia. Kaipaan kuitenkin ystäviä, joiden kanssa on pitempi yhteinen menneisyys. Ehkä joskus eläkkeellä voi hoitaa näitä ihmissuhteita... ehkä... siihen on vielä yli 20 vuotta aikaa...

Vierailija
4/15 | 

Samantyyppinen taidan olla minäkin, en kovin helposti tutustu ja tuntuu, että nyt aikuisiällä on aina vaan hankalampi solmia syvällisempiä ystävyyssuhteita. Aika paljon työ ja koti vie nyt aikaa, mutta tulevaisuudessa varmasti enemmän aikaa ystäville.

C
5/15 | 

Mä olen myös ollut jo pitkään yksinäinen, mutta mä olen se, joka on yrittänyt pitää yhteyttä ja jonka kaverit ovat kadonneet. Mulla on liuta opiskelukavereita, mutta olen väsynyt yksipuoliseen yhteydenpitoon. Se olen aina minä, joka soittaa. Parhaan ystäväni kanssa olemme ajautumassa täydellisen vieraiksi, sinänsä ikävää, että hän on esikoiseni kummitäti. Hän ei koe samanlaista tarvetta ystävälle kuin minä. Tekisi mieli antaa hänelle kengänkuva takamukseen, mutta esikoisen takia en voi.

Tapaamisten järjestäminen minulle hankalaa, asun kaukana kavereistani. Minäkään en mielelläni kutsu kavereitani kylään, mutta oikeastaan siksi, että haluan tavata heitä rauhassa ja jutella omista asioista, ilman että siinä on aina mies vieressä (tiedäthän, sellaisia tyttöjen juttuja :D). Meillä käy jonkin verran miehen kavereita, heidän vaimoistaan monet ovat ystäviäni, mutta se ei ole saman kuin ns. omat ystävät. En voi noin vain mennä kaupunkiin töiden jälkeen tai sopia muuten tapaamisia, minulla pieni lapsi ja mies matkatöissä, usein reissut tulevat yllättäen. Rehellisesti sanottuna, mieheni ei myöskään erityisesti pidä ystävistäni, jotka ovat ns taidepersoonia - siksikään en heitä ole juurikaan kutsunut. Sen verran kärsin yksinäisyydestä, että olen nyt ottanut tavoitteekseni tavata vanhoja ystäviäni enemmän, ylittää ne esteet, joita on tullut.

Mulla on yksi lapsuuden kaveri, jota tapaan noin kerran viidessä vuodessa. Mutta ajalla ei ole meille merkitystä, hän tuntuu aina yhtä läheiseltä. Yhden aikuisiän kaverin kanssa olemme lähentyneet uudelleen, kun lapsiamme yhdistää sama harrastus.

Aino Pajukangas
Liittynyt9.9.2015

Tuntuu että minäkin olen se, joka on ystävieni kanssa aktiivinen osapuoli. ehdottaa tapaamista tai joskus harvoin jopa kutsuu kylään. Nyt kun olen ollut passiivisempi, en sitten olekaan nähnyt paljoa ketään.

Parhaat ystävät ovat juuri tuollaisia: heidän kanssaan voi aloittaa siitä, mihin juttu edelliskerralla jäi, vaikka aikaa olisi välissä kuinka paljon <3

Kirjoitan blogia 13-vuotiaan tyttäreni kanssa: Sulassa sovussa

Blogimme myös somessa:
Facebook Instragram Pinterest YouTube | blogit.fi | Bloglovin

Leenanen
6/15 | 

Ihanan rehellinen kirjoitus. Itse olen myös huono pitämään yhteyttä, mutta niin ovat ystävänikin. Olemme kuitenkin sen verran spontaaneja, että saatamme soittaa ja mennä kylään ssmantien. Miehelläni on hirveän laaja ystäväpiiri ja monista hänen ystävistään tai heidän puolisoistaan on tullut minun ystäviä. Onnekseni myös mieheni on saanut hyviä ystäviä omien ystävieni miehistä. Meillä käy paljon vieraita ja kyläilemme paljon ystävillämme. Joskus vieraat tulevat tosi lyhyellä varoitusajalla. Teemme silloin pikasiivouksen ja haemme kaupasta jotain tarjottavaa. Monesti vieraat tuovat itsekin jotain tuliaista tarjottavaksi. Meillä lapset ovat vielä pieniä, mutta mies tekee pitkää päivää yrityksen johtoportaassa ja itse olen vuorotyössä. Meillä on myös talon rakennus menossa ja olemme muuttaneet 2 kertaa vuoden sisällä. Ajattelen, että ystävät kyllä ymmärtävät elämäntilanteemme. Nyt ei ole kaikki tiptop, mutta kylään saa aina tulla :)

Iiriskolmenmamma
7/15 | 

Olen muuttanut Tänne Turun seudulle kymmenisen vuotta sitten ja sitä ennen elänyt pätkissä ympäri suomea. Äitini sairastelun vuoksi me ollaan koko lapsuus muutettu ympäriinsä 1-2 vuoden välein ja nyt vasta lähes nelikymppisenä tajuan että ei ole lapsuudenkavereita. Työpaikalta ei jäänyt kavereita kun aloitin tämän lastenteon ja perhekahviloissakin löytyneiden äitien kanssakin rytmi on mennyt niin että vuoronpn ollaan oltu töissä ja kotona. Pari kaveria on, mutta nyt parin tosi rankan vuoden jälkeen olen tajunnut kuinka kipeästi olisin kaivannut läheisiä ystäviä. Olen jopa itkenyt yksinäisyyttä. Hullua on se, että vedän edelleen töiden/opintojen ohella perhekahvilaa ja olen monenlaisessa vapaaehtoishommassa mukana. Tuntuu vaan että kaikki on jo ne omat piirinsä löytäneet ja sulkeneet ja jään kaiken ulkopuolelle. Tämä on todella vaikeaa. Ja kun perhe-elämässä tulee vastoinkäymisiä niin ei ole kirjaimellisesti ketään, jolta pyytää apua (omat sukulaiset on sairaita/kuolleita/kaukana). Miten voikin yksi ihminen jäädä niin kaiken ulkopuolelle?

Aino Pajukangas
Liittynyt9.9.2015

Voi sinua... Lähetän paljon lämpöisiä ajatuksia sinne Turkuun <3

Mahtavaa, että jaksat vapaaehtoishommia töiden ja opintojen ohella! Minäkin menin aikoinaan mukaan SPR:n ystäväpalveluun koska ajattelin, että jos ei viikonloppuisin ole menoja entisten/nykyisten ystävieni kanssa, voin tarjota osan vapaa-ajastani olemalla ystävä jollekin vielä yksinäisemmälle. Mutta eihän noista vapaaehtoiskuvioista välttämättä sukulaissieluja löydä...

Ihanaa viikonloppua sinulle joka tapauksessa.

Kirjoitan blogia 13-vuotiaan tyttäreni kanssa: Sulassa sovussa

Blogimme myös somessa:
Facebook Instragram Pinterest YouTube | blogit.fi | Bloglovin

Sarkku K
8/15 | 

Hei! Samaistun näihin sinun ajatuksiisi. Vaikka sosiaalinen piiri on laaja, niin silti läheisiä ystäviä minulla on vain muutama. Heitäkään en näe kovin usein, ja puhelimella soitan tuskin koskaan (jonkun viestin saatan silloin tällöin mesessä laittaa). Nämä muutamat ystävyyssuhteet onkin sitten arvokkaita. Hassua vielä, että itse kirjoitan blogia ja olen puhelias, mutta silti jotenkin on vaikeaa lähentyä ja avautua - luottamuspula oman pääni sisällä.

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Seuraa 

Blogissa Aino-äiti ja Venla-tytär yrittävät pysyä sovussa itsensä, toistensa ja ympäröivän maailman kanssa. 42-vuotias Aino on joogaopettaja ja viestinnän ammattilainen. 14-vuotias Venla on Kirkkonummen kuntalähettiläs, joka näyttelee, laulaa ja kirjoittaa.
Hyvinvointia, kauneutta, kasvisruokaa, eettistä kuluttamista, työtä ja haaveita – sitä kaikkea sisältää äidin ja tyttären elämänmakuinen lifestyle-blogi.

Bloggaajiin saat yhteyden tästä. Seuraa blogia tästä.

Blogiarkisto

2018
2017
2016
2015

Kategoriat