Luonto on ihmeellinen asia.

Olen käynyt metsissä niin kauan kuin muistan. Pienenä pidin metsässä käynnistä, mutta inhosin, kun minulle tuli kylmä: en oikein onnistunut löytämään aktiviteettia metsässä. Puissa kiipeilyssä en ole koskaan ollut taitava, eikä sellainen juolahtanut mieleenikään. Mieluiten rakensin lumiukkoja.

Myöhemmin, sen jälkeen kun meille tuli koira, olen viettänyt luonnossa aikaa paljon enemmän. Ja oppinut kunnioittamaan sitä.

Iltapäivisin koulun jälkeen laskeudun bussin portaita kotipysäkilleni. Kiitän kuljettajaa ja enempiä miettimättä hyppään tienvierustalle.

Harppaan bussikyltin vieressä kumpuavan matalan kivensuikaleen päälle ja astelen pysäkkiä reunustavaan metsään. “Salainen” oikopolkuni kulkee sen läpi.

Metsässä vastaan iskee hiljaisuus ja rauha. Katson nopeasti viimeiset vilkaisut kännykkään ja laitan sen sitten taskuun.

Katselen puita ympärilläni. Olen sillä tavalla hieman friikki, että näen niillä kaikilla eri persoonallisuuden ja tarinan. Kulkiessani hiukseni sujahtavat polkua reunustavien kuusenoksien neulasten välistä.

Varoen askeliani - en mielelläni tallaa kasveja tai kompastu - puolijuoksen polun lopussa olevan alamäen ja kyyristyn polun peittävän suuren kuusen oksien ali. Hyppään tienpientareelle ja huulillani on poikkeuksetta hymy.

En ole varmaankaan edes nähnyt mahtipontisimpia luonnon muovaamia paikkoja, mutta mielestäni siinä, että metsässä elämä jatkuu joka hetki monella tasolla, on jotain vielä hienompaa ja upeampaa.

Kun valmistaudun viemään koiran lenkille, pujotan valjaat Napsun pään yli, kliksautan remmin kiinni ja astun ovesta ulos, pääni tyhjentyy ympäriinsä hyörivistä ajatuksista ja mieli selkeytyy.

Jos minulla on huolia, sanon metsässä ne ääneen. On mukavaa puhua, kun kuuntelijoina ovat vain kasvit. Silloin saa aina jonkinlaisen vastauksen ongelmiin.

Luin lehdestä, että luonto on yksi suomalaisten suurimmista ylpeydenaiheista kotimaassaan, ja uskoin sen heti. Itse en tosin ole luonnosta ylpeä, pelkästään kiitollinen. Luonto olisi täällä ilman meitäkin.

Senkin uskon, että kyselyjen mukaan eniten suomalaisten mielenmaisemaa kuvaava sana on “metsä”. Metsäkansaahan tässä ollaan, vai mitä? ;)

Kirkkonummelaiset: jos tunnette jonkun luontoa rakastavan ja sen hyvinvoinnin eteen töitä tehneen yhteisön, yrityisen tai henkilön, ehdottakaa häntä vuoden 2017 ympäristöpalkinnon saajaksi!

Kirkkonummi myöntää ympäristöpalkinnon ympäristöä suojelevista toimista. Saajaa voi ehdottaa 31.10 mennessä. Lisätietoa saa osoitteesta www.kirkkonummi.fi/ymparistopalkinto

Minua kiinnostaisi kovasti tietää, millaisia luontokokemuksia teillä lukijoilla on? Onko luonto teidän sydäntänne lähellä?

Terveisin, Venla

Blogi myös somessa:
Facebook Instragram Pinterest YouTube | blogit.fi | Bloglovin 

Kommentit (2)

Vierailija
1/2 | 

Moi Venla! En tiennytkään, että sinä ja äitisi kirjoitatte blogia. No, hyvä blogi se ainakin on. Hyvä kirjoitus muuten. Minäkin pidän luonnosta. Nähdään syysloman jälkeen harkoissa!
Terveisin Emmi

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Seuraa 

Blogissa Aino-äiti ja Venla-tytär yrittävät pysyä sovussa itsensä, toistensa ja ympäröivän maailman kanssa. 42-vuotias Aino on joogaopettaja ja viestinnän ammattilainen. 14-vuotias Venla on Kirkkonummen kuntalähettiläs, joka näyttelee, laulaa ja kirjoittaa.
Hyvinvointia, kauneutta, kasvisruokaa, eettistä kuluttamista, työtä ja haaveita – sitä kaikkea sisältää äidin ja tyttären elämänmakuinen lifestyle-blogi.

Bloggaajiin saat yhteyden tästä. Seuraa blogia tästä.

Hae blogista

Blogiarkisto

2018
2017
2016
2015

Kategoriat