Melkein lähdin keikalle viime perjantaina. Ei kuitenkaan tullut yksin lähdettyä. Pyysin mukaan muutamaa tuttavaa, joista toinen luetteli omienkin sanojensa mukaan liudan tekosyitä, toinen ehdotti tapaamista ensi kesänä. Ookoo.

Ei kai minussa mitään sen kummempaa vikaa pitäisi olla. Olen työssäkäyvä, itseään suhteellisen sujuvasti ilmaiseva, avarakatseinen, avioliitossa elävä, lapseton, nelikymppinen nainen. Ei kyttyrää, ei syylää silmäluomessa. Mutta ei ystävääkään. Juu, tuttavia kyllä ja Facebook-kavereita, mutta ei esimerkiksi ketään sellaista, kenelle soittaa kysyäkseen kuulumisia tai ketä pyytää kävelylle Töölönlahden ympäri. Tai peräti sille keikalle.

”Hanki joku harrastus! Lähde yksin sinne keikalle! Ole itse aktiivinen ja ota yhteyttä ihmisiin!” Ja niin edelleen, ja niin edelleen, ja niin edelleen. Ai hitto, miten hyviä ideoita – enpä olisi itse keksinytkään. Kun taaperoiästä alkaen on ollut se, joka valitaan porukkaan tai joukkueeseen viimeisenä (tai ei ollenkaan), tähän ikään mennessä on kyllä tullut testattua konsti jos toinenkin. Jopa Facebookin aiheeseen vihkiytyneet ryhmät ovat, tulosta tuottamatta, tulleet tutuiksi.

Joskus asia mietityttää vähemmän, joskus ei ollenkaan, joskus taas reilusti enemmän. Missä vaiheessa elämää jaettiin ne niin sanotut parhaat ystävät? Ja oliko todellakin kyseessä sellainen tuolileikki, jossa vain yksi jäi yksinään seisomaan, kun muut istuivat alas tamburiinin vaietessa, uusien sydänystäviensä kanssa? Ja oliko jossain käynnissä myös jonkinlaiset kaveriporukka-arpajaiset, joista en ollut tietoinen?

Päällimmäinen fiilis lähes elämänmittaisesta yksinäisyydestä vaihtelee hämmennyksestä välinpitämättömyyteen ja usein tietenkin myös suruun. En tiedä, osaisinko asiaa surrakaan, jos en olisi edes joskus ystävyyttä kokenut. On minullakin joskus ollut sellainen paras ystävä, jolle myös minä olen ollut se paras ystävä. Kaksi kertaa, itse asiassa.

Ensimmäisellä kerralla vuosien mittainen ystävyys kuihtui yksipuolisesti ja yhtäkkiä. Kerran vain koitti se päivä, jonka jälkeen en saanut enää vastauksia soittoihin ja viesteihin. Toisella kerralla vuosien mittainen ystävyys kuihtui yksipuolisesti ja yhtäkkiä. Kerran vain koitti se päivä, jonka jälkeen en enää itse vastannut soittoihin ja viesteihin.

Kun oma-aloitteisesti otin aikalisän ystävyydestä, otin aikalisän myös kerta toisensa jälkeen toistuvista ohareista. Sovitut tapaamiset tiesi toteutuvaksi vasta siinä vaiheessa kun molemmat olivat paikalla. Ja kun paikalla oltiin, sain jatkuvasti kuulla ”hyväntahtoista vitsailua” pituudestani, painostani, ruokavaliostani, puolisostani, parisuhteestani… Ja mitä näitä nyt oli, hyviä vitsin aiheita.

”Ansaitset parempaa”, sanoi moni, jolle kerroin tästä nimenomaisesta, nyt siis jo entisestä ystävästäni. Harmi kyllä, se mitä teoriassa ansaitsee, mutta käytännössä saa, ovat usein kaksi aivan eri asiaa. Väliäkö sillä, että olisin mahdollisesti ansainnut paremman ystävän, koska käytännössä viivan alle jäi yksinäisyys.

Tässä blogissani tulen pohtimaan ystävyyttä, yksinäisyyttä, ihmissuhteita ja elämää ylipäätään monelta kantilta. Parhaani mukaan yritän tehdä sen kuitenkin liikoja murehtimatta ja märehtimättä. Tulen muistelemaan menneitä, mutta haluan katsoa myös toiveikkaana tulevaan ja heittää ilmoille kysymyksen: miltähän se tuntuisi, jos joskus olisi ihan oikea ystävä? Sellainen, miksikä sitä nyt sanotaankaan... Paras ystävä.

Kommentit (1)

tkoski
Liittynyt8.11.2014

Ei minullakaan ole ystävää; tuttuja vain. Onneksi on ihana aviomies ja tytär. Jostain syystä jäin aina ilman ystävää; vaikka kuinka yritin. Viihdyn kyllä itsekseni. Joskus ajattelen ystäviä riesana, jotka veisivät ihanan vapauteni tehdä omia juttujani.

Isän alkoholismi lapsuudessa. Väärä koulu. Puutetta rahasta. Ilman harrastuksia. Ilman muotivaatteita. Mitä vielä?

Onneksi olen saanut matkustella. Talouskin on kunnossa. Jonkinmoinen terveys. Oma piha. Ihana mies ja tytär. Mitä vielä voisi vaatia?

Mitä sitä ystävällä? Voiko niihin luottaa? Paras olla oma itsensä. Kaikki eivät ole sosiaalisia luonteeltaan. Meitä introverttejakin tarvitaan. Ainakin töissä tekemään työt kun toisten aika menee seurustellessa?!?

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Seuraa 

Talitiainen (Parus major) on Euroopassa ja Aasiassa laajalle levinnyt tiainen. Sitä tavataan yleisenä ihmisten asuinpiirien lähellä. Suomen talitiaiskannasta suurempi osa pesii nykyään metsien sijaan kulttuuriympäristöissä. Kulttuuriympäristöstä löytyvät myös aiheet talitiaisen blogiin, mutta usein viserryksen aiheena on myös ystävyys, yksinäisyys ja elämä ylipäätään, iloineen, valoineen ja joskus varjoineenkin. Talitiaisella onkin runsaasti erilaisia ääniä. Kutsuäänet ovat kirkkaita ja kuuluvia vihellyksiä. Varoitusääni on vihainen, käheä särinä. Sitä talitiaisen blogissa kuulee harvoin.

Blogiarkisto