Miljoonat ihmiset käyttävät tuntikausia päivästään pelaamalla tietokonepelejä. Mutta miksi? Taustalla on pakko olla syy tai useampi, mikä saa ihmiset palaamaan aina takaisin pelin ääreen. Syyksi tarjotaan usein eskapismia eli halua päästä todellisuutta ja arjen harmautta pakoon. Se tuskin kuitenkaan riittää selitykseksi. Taustalla lienee psykologisia mekanismeja, jotka ohjaavat pelaajan käyttäytymistä. Tottahan pelaamisessa ja peleissä on eskapismin elementti. Pelaaja on sisällä vaihtoehtoisessa maailmassa, joka on usein mielikuvituksellisempi ja houkuttelevampi kuin harmaa reaalimaailma. Pelien maailmassa ei myöskään ole samanlaisia rajoituksia kuin ympäröivät fysiikan rajoittavat lait. Pelaamisen psykologia on tätäkin monimutkaisempi ilmiö.

Asiasta on tehty paljon tutkimuksia ja dataa on kerätty pitkältä ajalta. Tutkimuksia on toteutettu myös pelejä kehittävissä yrityksissä tarkoituksena selvittää ihmisen perustarpeiden täyttymistä pelaamisen kautta. Näyttäisi siltä, että pelit ja pelaaminen tyydyttävät kolme ihmisen perustarvetta. Ne ovat pätevyys, itsenäisyys ja yhtenäisyys. Jokainenhan meistä haluaa tuntea olevansa hyvä jossakin ja saada siitä tunnustusta. Ei ole kiva osata asioita yksinään komerossa. Haluamme ehdottomasti tietää osaavamme, olevamme päteviä tietyssä tilanteessa. Ihminen myös nauttii etenemisestä, kehittymisestä ja tavoitteiden saavuttamisesta. Tämän toiveen näkee kaikkialla elämässämme. Haluamme edetä urallamme, oppia uusia taitoja tai aloittaa uuden harrastuksen. Videopeleissä nämä kaikki ovat sisäänrakennettuina. Ne palkitsevat saavutusten tarvettamme erilaisilla haasteilla. Niissä on myös erilaisia palkintojärjestelmiä sisäänrakennettuina, kuten esimerkiksi PokerStarsin Stars Reward -ohjelmassa. Tämä palkkio on tietenkin taloudellinen, mutta monen pelin palkitsemisjärjestelmä muodostuu kolikoiden keräämisestä tai edistyneille pelaajille yksinomaisesti tarjolla olevasta tasosta. Nintendon Super Mario -peleissä on näitä molempia elementtejä taitavasti tarjolla, eikä pelisarja ole suotta yksi maailman suosituimmista.

Toinen pelien täyttämä psykologinen tarve on itsenäisyyden tunteen saavuttaminen. Me haluamme tulla toimeen omillamme, olla itsenäisiä. Haluamme tuntea hallitsevamme tekojamme ja erilaisia tilanteita, joita elämässä kohtaamme. Oikeassa elämässä tämä ei tietenkään ole aivan yksinkertaista. Useat asiat ovat meidän kontrolloimattomissa. Tämä tuottaa monelle turhautumisen tunteita ja se voi joskus olla kovinkin vaikeaa sietää. Pelatessa itsenäisyyden saavuttaminen on helpompaa. Otetaan esimerkiksi peli nimeltä Grand Theft Auto, jonka maailma on kovin vapaasti vellova. Pelaaja pystyy läpi koko pelin päättämään pelin etenemisestä itse. Olet oman onnesi herra, eikä kukaan estä menestystäsi. Ja mikä parasta, pelissä kolarin ajamalla et menetä mitään lopullisesti. Toisin kuin oikeassa maailmassa, jossa autokolarista selviäminen ei välttämättä olekaan niin yksinkertaista. Pelissä voi epäonnistua ja yrittää aina uudestaan, ilman sen suurempaa riskiä.

 

Yhtenäisyyden tunne on yksi maailmaa eteenpäin ajavista voimista. Ihminen haluaa tuntea olevansa merkityksellinen toisille. Haluamme vaikuttaa yhteisöömme toimillamme ja saada siitä tunnustusta. Moninpelaajapelit ja erityisesti suurten joukkojen suosimat netissä pelattavat pelit tarjoavat tätä yhtenäisyyden tunnetta. Ja ne tekevät sen aivan eri tavalla kuin oikea maailma. Palaute on suoraa ja omien toimien vaikutuksen näkee joskus sekunnin murto-osissa. Tutkimuksissa on havaittu, että ihminen kykenee kokemaan läheisyyttä myös pelien fiktiivisiin hahmoihin ja tuntemaan yhtenäisyyden tunnetta niiden kanssa vuorovaikutuksessa ollessaan. Tuntuuhan pelissä joskus, että dialogi fiktiivisen hahmon on kuin oikeasta maailmasta. Ja kaikkihan haluavat pelastaa prinsessan!

Vaikka peleillä ja pelaamisella voikin näitä psykologisia tarpeita täyttää ja tyydyttää, voi joskus käydä niin, että unohdamme pyrkiä näiden tarpeiden täyttämiseen myös oikeassa elämässä. Sen sijaan, että pyrkisimme kokemaan pätevyyden, itsenäisyyden ja yhteenkuuluvuuden tunteita, pakenemme pelin maailmaan, joka tarjoaa nämä tunteet tarjottimella. Tällöin pelaamisesta tuleekin sitä eskapismia, todellisuuden pakoilemista. Silloin sen tarkoitus on nimenomaan vältellä oikean elämän elämistä. Pelaamisella on turhankin ikävä maine ja on hyvä pitää mielessä sen monet hyvät ominaisuudet.

Näiden edellä mainittujen tarpeiden tyydyttämisen lisäksi pelaamisella on todettu olevan positiivisia vaikutuksia moniin kognitiivisiin taitoihin, mutta myös fyysisiin ominaisuuksiimme. Tuolilla istuen pelattava käden ja silmän tarkkaa koordinaatiota vaativa peli kehittää tasapainoamme, niin uskomattomalta kuin se kuulostaakin. Videopelien keksimisestä näihin päiviin ovat ne olleet pelaajille viihdettä. Viime vuosina pelaamisesta on kuitenkin tullut joillekin ammatti, jolla tienataan isommat rahat kuin monessa muussa perinteisessä ammatissa. Vanhempamme ovat saarnanneet meille, kuinka pelien parissa vietetyt tunnit ovat kerta kaikkiaan hukkaan heitettyjä. Nykymaailmassa näyttää kuitenkin siltä, etteivät ne menneetkään hukkaan. Pelit eivät ole vain hauskoja ja rentouttavia (tai no, ei pelaaja aina täysin rentoutunut ole tuntien taistelujen jälkeen), vaan ne myös muuttavat ja kehittävät maailmaamme sohvamme ulkopuolellakin. Jälleen kerran uusi ja pelottava keksintö tekee lopulta maailmasta paremman paikan. Lienee ihmiskunnan pahin vitsaus suhtautua kaikkeen uuteen varauksella.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Sisältö jatkuu mainoksen alla