Ensinnäkin, nyt ovat isot ja sydämelliset onnittelut paikallaan  kaikille nyt eri oppilaitoksista valmistuneille! Oli tutkinto mikä vain, niin sen eteen on nähty paljon vaivaa ja nyt on juhlan aika. 

 

Tämä valmistuneiden juhlapäivä saa minut nostalgiseksi, joten palaan aikaan 12 vuoden taakse. Silloinkin keväällä 2004 eräs tyttö juhli ylioppilaaksi pääsyään. Ja reilusti juhlikin, sillä hänellä oli jopa kahdet ylioppilasjuhlat. Toiset olivat äidin luona ja toiset isän luona, sillä molemmat vanhemmat halusivat erikseen juhlia lapsensa valmistumista.

 

Mitä tyttö tästä kaikesta oikein ajatteli? Hän oli ärtynyt. Hän oli yrittänyt kovasti selittää vanhemmilleen, että ellei juhlia järjestettäisi yhdessä, niin ne voisi jättää kokonaan sikseen. Hän ei kahden riitaisen ihmisen omaa show'ta jaksaisi taas katsella, sitähän se oli ollut jo ennen vanhempien eroa ja vuosia, vuosia sen jälkeenkin. Tämän pitäisi olla tytön oma juhla.

 

Vanhemmat olivat asiasta eri mieltä. Olihan ylioppilaaksi pääsy iso juttu ja molemmat vanhemmat olivat lastaan olleet opiskeluun kannustamassa. Niinpä kahdet juhlat pidettiin, kahtena eri päivänä ja kahdella eri paikkakunnalla. Tyttö tunsi hävinneensä väittelyn.

 

Taas äiti ja isä olivat kahmineet koko jutun itselleen. Vaihtoehtojen puutteessa tyttö kuitenkin kilisteli kuohuviiniä ja leikkasi kakkua molemmissa sukujuhlissa. Eikä mennyt iltajuhliin, koska peräkkäisenä päivänä olevien juhlien välillä aika meni paikkakunnalta toiselle matkustamiseen. Itsekseen tyttö ajatteli, että eipä ylioppilaaksi valmistuminen kovin hääppöiseltä tuntunut.

 

Ja miten tytön tarina siitä jatkui? Vuosia myöhemminkin ylioppilasjutut ärsyttivät häntä eikä hän juhlien jälkeen tahtonut enää lakkiaan käyttää. Eikä käyttänytkään, ei ainoakaan vappuna. Se muistutti liikaa siitä, miltä elämä voimakastahtoisten vanhempien luona oli tuntunut ja miten vaikea omaa henkistä tilaa oli löytää.

 

Mutta aika kului ja tyttö huomasi jossain vaiheessa sen, ettei hän enää ollutkaan nuori. Elämä töineen, opintoineen ja seurustelusuhteineen olikin mennyt kuin huomaamatta eteenpäin. Tytöstäkin oli tullut pienen lapsen vanhempi. Vähitellen hän huomasi kokevansa itseään selvästi nuoremmat 2-kymppiset tai sitä nuoremmat ihmiset hyvin elämäniloisina ja suloisina heihin jossain törmätessään. Miten mahdollisuuksia tehdä lähes mitä tahansa tuntuu olevan heillä niin paljon, kun taas keski-ikää lähestyessä jotkut valinnat on jo tehty eikä aikaa voi kelata taaksepäin.

 

Ajan kuluessa tytön vihaisuus hänen mielestään ikävästi järjestettyjä ylioppilasjuhlia kohtaan alkoi sulaa pois. Hän alkoi ymmärtää sen, miten ylpeänä isä olikaan kaupungin hienointa kakkua mennyt tilaamaan ja miten rakkaudella äiti nuorempien sisaruksien kanssa olikaan hapankorppurullia tonnikalatäytteellä rullaillut. Ei se ollutkaan siksi, koska hyvät suoritukset ja hyvä ylioppilastodistus olivat vanhemmista tuntuneet niin tärkeiltä. Ei, se oli siksi, että he kaikki rakastivat häntä paljon ja halusivat siksi juhlia hänen kanssaan. Vaikkeivat sitä ääneen olleetkaan osanneet sanoa.

 

Miten menikin niin valtavan monta vuotta siihen, ennen kuin hän asian suostui ymmärtämään ja luopumaan katkeruudestaan. Niin monta vuotta, ennen kuin hän ymmärsi sen, miten ihaillen ja kadehtien vanhemmat ihmiset nuoria katsovat. Nuoruuden toiveikkuutta ja elämäniloa, sitä miten ollaan matkalla kaikkeen uuteen. Kun ei ole vaihtoehtona jäädä entiseenkään. Miten helppo onkaan vuosien saatossa unohtaa siihen liittyvä levottomuus ja huoli siitä, löytääkö koskaan itselleen omaa paikkaa elämässä. Asettuuko elämän vuolas virta koskaan tyynemmäksi uomaksi vai joutuuko kamppailemaan loppuelämänsä ahdistuksen kanssa? Sen vanhempi ihminen mielellään unohtaa ja katsoo vain nuoruuden raikkautta: "Tuokin on vielä edessä! Ja tuo asia! On kai sillä jokin suunnitelma?"

 

Ja niin, jonain päivänä nuoruus on ohi. Ehkä joihinkin juuri nyt kiivaasti mieltä polttaviin kysymyksiin antaa aika vastaukset, toisiin taas ei. Joka tapauksessa, jokainen askel on askel eteenpäin. Oli hyvä tai huono, niin se lisää itsetuntemusta ja auttaa ymmärtämään paremmin sen, mitä asioita kohden elämässä haluaa suuntautua.

 

Vanhemmat ihmiset, olkaa kärsivällisiä nuoruutta kohtaan. Älkää vaatiko nuoria ratkaisemaan kaikkia huomisen haasteita jo tänään. Ette pysty siihen itsekään. Elämä kyllä kantaa ihmistä. Se riittää, että tekee tänään sen minkä voi. Huomenna ovat edessä uudet haasteet ja mahdollisuudet, sellaisetkin, mitä ei vielä osaa etukäteen arvata. Voitte antaa nuorellenne rakkautta ja rohkaista häntä, mutta antakaa hänen itse valita polkunsa.

 

Ja te nuoret! Me vanhemmat ihmiset kadehdimme teitä. Ehkä saatte aikaan jotain uutta ja ihmeellistä. Ehkä te muutatte maailman. Ehditte kokea sellaisia  asioita, joita emme ehkä edes vielä osaa aavistaa. Yrittäkää kyetä antamaan se anteeksi, jos teitä liikaa yritetään painostaa jaa ohjailla. Se ei ole oikein, vaikka ohjailijan tarkoitus voikin olla hyvä. Kukaan muu nimittäin ei voi tietää sitä, mikä juuri sinulle parhaiten sopii. Aina et ehkä tiedä sitä itsekään. Päivä päivältä elämä kuitenkin kuljettaa sinua eteenpäin. Kohti kaikenlaisia uusia kokemuksia.

 

Nuorille ja vanhoille: Kaikki kokemamme asiat saattavat johtavat johonkin, eivät välttämättä heti, mutta ehkä vielä joskus myöhemmin. Me kaikki olemme koko ajan matkalla johonkin. Matkalla, joka vaatii kulkijalta paljon voimia, mutta myös antaa hienoja muistoja. Sellaisia, jotka sykähdyttävät sydäntä vielä vuosien päästäkin. Annetaan jokaisen etsiä itse oma polkunsa tällä elämänpituisella matkalla.

Kommentit (1)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Seuraa 

Etelä-suomalainen ihmettelijä ja kahden koirapojan 3-kymppinen emäntä. Rakastan ulkoilua, valokuvaamista ja kaikkea kaunista. Pohdiskelua laidasta laitaan itseäni kiinnostavista aiheista.