Täällä on nyt hiljattain ollut runsaasti keskustelua tavaroiden hamstraamisesta ja karsimisesta. Laitanpa siis nyt oman lusikkanikin tähän soppaan. Eiköhän joku ole hamstraajankin näkökulmasta kiinnostunut. Sellainen kun minäkin kerran satun olemaan. Enkä suinkaan ole ainoa, vaan sukuni on täynnä muitakin vastaavalla tavalla toimivia ihmisiä. Ehkä tavaroiden  hamstraamisen viehätys on tuttua myös teille, kun tätä tekstiä aloitte lukea?

 

Tässä hiljaa omassa mielessäni pitkään pyörittelemäni ajatus teille jaettavaksi: tavaroiden hamstraamista ja karsimista voi oikeastaan verrata bulimiaan. Keräämme ensin kaikenlaista tavaraa, jotta saisimme niiden avulla jotain ikäviä ajatuksia siirrettyä syrjään. Ja kun tavaroiden hankkimisen mukana tullut euforinen vaikutus päättyy (jee, nyt minulla on tämä ja tämä, enää ei ole hätää mistään), on aika yrittää henkistä puhdistautumista ja hankkiutua ylenpalttisesta tavarasta eroon. Sillä tavoinhan ihminen osoittaa omaavansa lujan luonteen ja sen, ettei suinkaan ole tavaran vanki. Kaikillehan sattuu välillä lipsahduksia, minkäs sille voi. Kun vain tätä hamstraamista ei enää ikinä ota uusiksi, lupaa haalija itselleen. Ja pitää sanansa, aina siihen asti kunnes kaupoissa, netissä, kirpputoreilla tai jossain  muualla osuu silmään jotain mielenkiintoista. Ja sama meno jatkuu ja jatkuu, koska näinhän vain yhteiskunta toimii.

 

Mutta miten minä tähän kierteeseen oikein ajauduin? Todennäköisesti samalla tavalla kuin moni muukin. Olipa kerran vanhemmat, joilla oli itsellään sota-ajan kokeneet vanhemmat. Nämä isovanhemmat olivat tarkkoja ja niukkoja. Juuri mitään ylimääräistä ei hankittu ja vanhasta tavarasta pidettiin hyvää huolta. Kierrättäminen  mahdollisuuksien mukaan oli luontevaa nuorena ja myöhemminkin.

 

Aika kului eteenpäin ja nämä ihmiset saivat lapsia. Lapset haluttiin kouluttaa pitkälle, koska heidän toivottiin saavuttavan korkean elintason. Ja he täyttivätkin tässä suhteessa vanhempiensa toiveet. Elämä kuitenkin oli erilaista kuin ennen. Elämä oli työpaikkojen vähentyessä muuttunut kaikille aiempaa epävarmemmaksi. Enää töitä ei löytynyt siten, että meni kysymään niitä tehtaan portilta. Mutta mikä oli myös toisin, niin kaikenlaista tavaraa maailman joka kolkasta oli alkanut virrata maahan. Ja nämä tavarat olivat edullisempia kuin ennen. Elämä saattoi olla aiempaa epävarmempaa, mutta jokaisella oli varaa ostaa ainakin jotain pientä mielensä piristykseksi. Ja tänään kannatti ostaa jos halvalla sai, koska huomisesta ei kukaan tiennyt mitään. Lama saattoi pyyhkäistä kenen tahansa yli ja viedä työpaikan mennessään.

 

Ja tässä huolten täyttämässä ilmapiirissä vartuin minäkin. Saadessani pientä taskurahaa, äitini kannusti käyttämään sen johonkin. Ja se olikin järkevä vinkki, koska nuoremmat sisarukset saattoivat ajoittain tyhjentää kukkaron jos siellä jotain oli. Oltiinhan heille toki ärtyneitä, mutta monilapsisessa perheessä syyllistyä oli vaikea selvittää. Koska sisaruksia tosiaan oli useita, niin heidän välilleen syntyi muutenkin kilpailuasetelmaa. Esimerkiksi jos tarjolle laitettiin herkkuja, niin jokainen pyrki hotkimaan niitä nopeasti mahdollisimman paljon.  Muutenhan toiset olisivat saaneet paljon enemmän ja itse olisi jäänyt tyhjin käsin.

 

Ja millainen rahankäyttäjä minusta on nyt aikuisena tullut, kun olen käynyt töissä ja rahan kanssa ei ole enää aivan yhtä tarkkaa kuin opiskeluaikana? Hamstraaja siksi, koska minäkin pelkään vanhempieni tapaan epävarmaa tulevaisuutta. Pelkään sitä, että tulevaisuudessa minulle on tarjolla vähemmän vaihtoehtoja kuin nyt. Pelkään sitä, että en ymmärrä tarttua hyviin tilaisuuksiin ajoissa, vaan jään miettimään asioita liian pitkään. Tavarat tuntuvat mukavan konkreettisilta verrattuna esimerkiksi eläkerahastoon. Tavaran hankkimalla saan varmasti jotain iloa jo nyt, kun taas talousjärjestelmän kehityssuuntaa vuosikymmenten aikajänteellä ei minkäänlainen guru pysty ymmärtämään. Kuka tietää, millaisella todennäköisyydellä eläkerahastosta saa mitään ulos esimerkiksi 40 vuoden päästä? Onko vapaaehtoinen lisärahasto edes silloin pystyssä?

 

Joten jään vielä miettimään säästämistä. Ja matkalla kotiin ostan yhden huulipunan lisää, koska väri on kaunis ja tarjoushinta superedullinen. Ainahan voi tehdä arjesta juhlaa tällaisellä aivsn pienellä jutulla. Kotiin saavuttuani sitten huomaan, että oikeastaan huulipuniahan onkin kotona jo todella monta. Aivan kuten myös äidilläni.

 

Sinällään pieni ostos, mutta kotona iskee syyllisyys. En tosiaankaan tarvitsisi näitä kaikkia huulipunia, mutta ei niistä osaa viitsi poiskaan heittää. Ehkä joskus kaipaan vaihtelua ja juuri nyt ei energia riitä aloittamaan turhien tavaroiden karsimista. Ehkä joskus myöhemmin, totean mielessäni ja päätän, että kyllä työssäkäyvä nainen on huulipunansa ansainnut. Onhan se osa tyylikästä arkimeikkiä. Huonomminkin rahat olisin voinut käyttää.

 

Pahempi syyllisyys on kuitenkin vasta tulossa. Se iskee päälle, ja sitä en saa selitettyä taitavasti pois. Ääni päässäni alkaa pauhata: minä ja kaikki muut kaltaiseni! Millaisen maailman jätämmekään tuleville sukupolville! Haalimme ja haalimme kaikenlaista, koska emme osaa emmekä halua hillitä itseämme. Selvitäksemme jotenkin tässä epävarmassa maailmassa teemme samalla kertaa vahingossa tulevaisuudesta koko ajan huonomman myös itsellemme.

 

Ajatus on niin vaikea, ettei minulla ole energiaa jatkaa sen pohtimista. Päätän, että minun on saatava elämääni selkeyttä, joten aion alkaa seuraavan päivänä käydä läpi vaatekaappini sisältöä ja hankkiutua pois kaikesta ylimääräisestä, toki ekologisesti melkein kaiken mahdollisen kierrättäen... Hetkeksi olo helpottaakin, kunnes taas jossain vaiheessa kauppaan mentyäni en pystykään enää määrätietoisesti vastustamaan alelaatikon houkutusta.

 

Alelaarin ääressä pohdin itsekseni, että tokihan tarvitsen runsaasti sekä edullisia pähkinöitä ja halpaa deodoranttia. Perusjuttuja joka kotiin ja onhan se mukavaa etteivät nuo tarpeen tullen lopu kesken. Ja joku muukin saattaa tuollaisia tavaroita tarvita, ehkä niistä voi tehdä vaikka jotain pikkulahjoja... Ja onhan nyt palkkapäivä! Ja ja ja... Lopulta aikani kaupassa pyörittyäni saavun taas kerran kotiin täysinäisten pussukoiden kanssa ja ihmettelen miten tässä taas kerran kävi näin. ?

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Seuraa 

Etelä-suomalainen ihmettelijä ja kahden koirapojan 3-kymppinen emäntä. Rakastan ulkoilua, valokuvaamista ja kaikkea kaunista. Pohdiskelua laidasta laitaan itseäni kiinnostavista aiheista.