Tämä on vaikea aihe käsiteltäväksi, koska tämä on minulle niin kipeä. Kirjoitan silti, koska tätä aihetta ei tarpeeksi käsitellä vanhempien eron tai erot kokeneiden lasten näkökulmasta. Minun vanhempani erosivat ollessani ala-asteen viimeisellä luokalla. Ero vaikutti tietysti koko perheeseen, mutta sen ovat varmasti kaikki perheessä kokeneet omalla tavallaan. Sisarukseni ovat minua nuorempia, joten ainakaan kaikki heistä eivät muista vanhempiani pariskuntana niin hyvin kuin minä. Esikoisena muistan enemmän perheestämme enemmän yhdessä tehtyjä mukavia asioita ja riitoja, koska olin vanhempieni avioeron aikoihin melkein teini-ikäinen.

 

Vanhempieni ero ei ollut minulle mikään yllätys. He riitelivät paljon. Heillä ei ollut juurikaan yhteistä aikaa. En muista kokeneeni heidän suhdettaan kovinkaan romanttiseksi, koska he eivät suudelleet tai halailleet toisiaan ainakaan meidän lasten nähden tai puhuneet toisilleen hellästi. En oikeastaan lapsena tajunnut miksi he sattuivat olemaan yhdessä. Paitsi että olihan heillä tietysti useampi lapsi, joista toki täytyi huolehtia.

 

Kuullessani vanhempieni avioerosta olin helpottunut: vihdoin vanhempieni riidat loppuisivat. Niin silloin kuvittelin, mutta niin ei käynyt. Avioeron jälkeen vanhemmat yhä riitelivät paljon monista asioista. Ja valittivat toisistaan lapsilleen. Todella paljon. Tunsin itseni välillä todella huonoksi, kun kuulin niin paljon negatiivista puhetta kummastakin vanhemmastani. Se tuntui pahalta, koska molemmat vahvemmat olivat minulle tärkeitä. Ja en päässyt eroon siitä ajatuksesta, että jos molemmissa vanhemmissani oli niin paljon huonoja puolia, niin miten huono ihminen minä, sekoitus heistä kahdesta, mahdoinkaan oikein olla?

 

Ja vanhempieni avioero oli toki iso muutos perhe-elämälle muutenkin. Isäni asui töidensä vuoksi kaukana ja avioeron yhteydessä sovittiin, että me lapset jäisimme asumaan äidin luokse ja tapasimme isää kerran kuussa yhden viikonlopun ajan. Se tuntui minusta liian vähältä, joten jossain vaiheessa ilmoitin haluavani muuttaa isän luokse. Muut sisarukset jäivät edelleen äidille asumaan. Isän luota pääsin käymään äidin luona muutamana viikonloppuna kuussa ja lisäksi tapasin sisaruksiani myös silloin, kun he olivat kerran kuussa isällä käymässä.

 

Periaatteessa isän luokse muuttaminen oli hyvä idea. Sainhan nyt viettää huomattavasti enemmän aikaa yhdessä isäni kanssa kuin mitä olisin muuten saanut. Mutta välejä äitiin se heikensi pysyvästi. Äiti ei koskaan eläessään täysin antanut minulle anteeksi sitä, että olin muuttanut isän luokse. Äiti koki minut jollain tavalla kiittämättömänä lapsena, koska olin "hylännyt" hänet isän takia. Ja isä taas kiinnitti lähes kaiken huomionsa minuun, koska ei muiden sisarusten elämää pystynyt yhtä aktiivisesti seuraamaan heidän asuessaan kauempana.

 

Nämä asiat tekivät nuoruudestani ajoittain aika raskasta. Olisin kaivannut enemmän vapautta ja huolettomuutta, en olisi todellakaan halunnut joutua kuulemaan vanhempieni ongelmista niin paljon. Ikävät puheet eivät nimittäin poistuneet mielestäni, mutta niistä huolimatta sain sinniteltyä jotenkin eteenpäin ja sain koulut käytyä. Kunnes sitten ollessani 20-vuotias minulle tapahtui jotain ikävää. Se laukaisi entistä voimakkaamman ahdistuksen enkä saanut kovinkaan hyvin nukuttua. Korkeakouluopiskelijana onneksi pääsin Ylioppilaiden terveydenhuoltosäätiön psykologille puhumaan ja hänen kauttaan myös psykologille. Aloin työstää tuoretta traumaani ja perhe-elämääni aiemmin liittynyttä ahdistusta.

 

Terapia oli minulle kuin lottovoitto. Vihdoinkin joku jaksoi kuunnella minua. Eikä koko ajan pyytänyt minua ymmärtämään vanhempiani, koska "heilläkin on ollut raskasta". Sain puhua siitä, miltä minusta oikeasti asiat ovat tuntuneet enkä joutunut koko ajan vakuuttamaan kuulijaa siitä, että "kyllä minä pärjään". Ennen terapiaa olin pelännyt hirveästi sitä, että miten oikein selviän jos jonain päivänä joudun pulaan. Terapia muutti näkemyksiäni. Aloin luottaa siihen, että kaikki ei ole vain kaiken aikaa minusta itsestäni kiinni. Aloin uskoa, että myös minä voin saada apua, eikä minun kaiken aikaa aina tarvitse olla pärjäävä ja reipas. Minusta alkoi tuntua siltä, ettei minussa olekaan mitään vikaa, vaikka kokisin jotkut asiat vaikeina ja toisinaan olen vihainen. Minullakin on oikeus kokea sellaisia tunteita. Ja se on helpottanut oloani valtavasti.

 

Enää nuoruudesta tuttu ahdistus ei seuraa minua kuin harmaa sadepilvi. Aiemmin ahdistus tuntui olevan valtavan kokoinen, pahasti sekaisin mennyt lankakerä. En tiennyt sitä, mistä päästä olisin voinut alkaa keriä sitä auki, kun omassa päässä kaikki asiat tuntuivat olevan yhtä sotkua, niin uudemmat kuin vanhemmatkin. Kunnes terapian myötä aloin paremmin ymmärtää sen, millaiset asiat minua oikein ahdistavat. Ja sen, miksi koen joitain asioita kuten koen. Miten jotkut tilanteet voivat muistuttaa joistain aiemmista tilanteista ja siksi nostaa pintaan jotain aiemmin koettuja voimakkaita tunteita.

 

Tästä mahdollisuudesta työstää kokemuksiani olen ollut äärimmäisen kiitollinen. Kiitollinen myös siksi, että omin voimin en varmasti olisi päässyt ahdistuksesta samalla tavoin eroon kuin terapian kanssa. Koska perheeni suhtautuminen terapiaan ei ole ollut erityisen rohkaiseva. Ottaessani esiin menneisyyttä koskevia asioita, kumpikin vanhemmistani vaivaantui aina suunnattoman paljon ja kysyi, miksi oikein kaivelen menneitä (tai sitten ohjasi tilanteen itsesäälin kautta aivan toiseksi: "Niin, sano nyt vain, että olen aivan hirveä ihminen--" Ja silloin olisi kai pitänyt alkaa kyselemisen sijaan alkaa kehua kaikkea sitä, mikä lapsuudenkodissa oli tämän vanhemman toiminnassa ollut itselle mieluista. Joten ei, suoraan vanhempien kanssa keskustelusta ei ollut merkittävää hyötyä minulle.)

 

Terapia on ollut minulle mahdollisuus tarkastella lapsuuttani ja nuoruuttani turvallisella tavalla eri valossa, tällä kertaa aikuisen silmin. Olen voinut yhdessä terapeutin kanssa pohtia sitä, miten erilaiset tapahtumat ovat vaikuttaneet minuun ihmisenä. Ja jonkin verran olen yrittänyt ymmärtää sitäkin, millaisia motiiveja vanhemmillani on ollut toimiessaan joissain tilanteissa tietyllä tavalla. Se tosin menee aika tavalla arvailuksi, kun asioista ei pystytä puhumaan suoraan. Joten yritän hyväksyä sen, etten täysin enää vuosien päästä pysty tavoittamaan toisten ihmisten näkökulmaa menneisiin tapahtumiin. Ainoastaan omaan näkökulmaani ja omaan tulevaan toimintaani pystyn vaikuttamaan.

 

Eli terapian ansiosta voin nykyään paremmin. Paremmin kuin lapsena ja paremmin kuin nuorena. Enää en yhtä usein kamppaile ahdistuksen kanssa. Silti mieleeni nousee nykyään toisinaan kysymys: miksi en päässyt puhumaan näistä asioista ammattilaisten kanssa silloin, kun vielä asuin kotona? Eihän minulla lapsena ja nuorena ollut muuta vaihtoehtoa kuin yrittää sopeutua perheeni elämään, oli siihen tyytyväinen tai ei.

 

Avioero on kriisi koko perheelle, mutta lapset eivät yleensä pääse juurikaan vaikuttamaan siihen, millä tavalla se toteutetaan. Aikuiset ovat ainakin jossain määrin tottuneita huolehtimaan itsestään. Lapset taas ovat täysin riippuvaisia vanhemmistaan. Miksi heille ei anneta mahdollisuutta purkaa vanhempien avioeroon liittyviä tunteita ammattilaisten kanssa? Miksi heille ei anneta useinkaan tilaisuutta sanoa ääneen sitä, että he ovat vihaisia riiteleville vanhemmilleen? Miksi lapset pakotetaan aivan liian aikaisin ottamaan taakakseen pärjääjän rooli? Se on surullinen rooli lapselle ja aikuiselle, koska sen takaa on vaikea tuoda esiin vaikeita tunteita. Niitä tunteita, jotka ovat aivan yhtä aitoja ja tosia kuin myönteisemmätkin tunteet.

 

Tämän takia tulenkin usein vihaiseksi, kun aikuiset ihmiset kehuvat miten hienosti ja oma-aloitteisesti heidän lapsensa pärjäävät. Minusta nimittäin lapsen ei tarvitse pärjätä. Lapsen tarvitsee vain elää ja rakastaa. Itsenäinen elämä ja aikuisuuden huolet tulevat kyllä kaikille tutuiksi myöhemminkin. Ymmärrän väsyneitä vanhempia, jotka kamppailevat raskaan arjen keskellä. Yrittäkää silti ajatella lapsianne: ellette pysty säästämään heitä omilta huoliltanne, niin antakaa heille edes tilaisuus purkaa murheitaan jossakin. Mitä nuorempana oppii käsittelemään tunteitaan, sitä mutkattomampaa aikuisuus saattaa olla. Tuoreeltaan käsiteltynä surut eivät pääse kasvamaan yhtä suuriksi, kuin jos niitä yrittää itseltään tai toisilta piilotella.

 

Kommentit (1)

Arjesta Enkeleihin
Liittynyt13.3.2016

Erosin 8-9v sitten.  Nuorin pojistani oli silloin 13v ja exäni mielestä pätevä hoitamaan kolmea nuorempaa sisarustaan.  

Itse kävin silloin kaksivuorotyössä ja exäni mielestä minun olisi pitänyt etsiä päivätöitä, ettei hänen olisi pitänyt huolehtia lapsistaan.  

Ehkä joku 13v olisikin pystynyt hoitamaan sisaruksiaan, mutta ei tämä dysfasiapoika.  

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Seuraa 

Etelä-suomalainen ihmettelijä ja kahden koirapojan 3-kymppinen emäntä. Rakastan ulkoilua, valokuvaamista ja kaikkea kaunista. Pohdiskelua laidasta laitaan itseäni kiinnostavista aiheista.