Tänään oli tarkoitus kirjoitella blogiin jotain kivaa, kevyttä perjantaijuttua. Sellaista ei nyt irtoa, olen pahoillani. Tänään ei ollut ihan huippupäivä.

Tällä viikolla oli kaksi pientä tuokiota, jotka pysäyttivät minut.

Maanantai

Tulin töistä kotiin taas liian myöhään (koska en päässyt työpaikalle aamulla tarpeeksi ajoissa ja päivän hommat oli tehtävä valmiiksi). 

Kuopus pelasi videokonsolilla ja esikoisen huoneesta kuului pulputus: kavereita kylässä. Ihana mahdollisuus omaan aikaan, eikö totta?

Minusta taas tuntui hetken tyhjältä. Tuli mieleeni toinen ilta 11 vuoden takaa:

Esikoinen oli parivuotias taapero, kuopusta ei ollut vielä olemassakaan.

Tyttö oli noihin aikoihin isänsä hoidossa kotona, sillä isä oli hoitovapaalla. Parhaassa hoidossa siis, hänellä ei ollut mitään hätää.

Silti tytöllä oli ollut ikävä minua. Kyyneleet olivat tahrineet posket, kun hän oli itkenyt äitiä.

Heti, kun sain takin yltä, lämpöinen pallero työntyi syliini, eikä päästänyt irti koko iltana. Lopulta hän nukahti pitäen minua kädestä.

Muutama ajatus alkoi kalvamaan minua, kun ajattelin tuota vuosien takaista iltaa tällä viikolla, katsellessani itsenäisten koululaisteni touhuja.

  • Silloin minua vielä kaivattiin kotiin.
  • Jo silloin tulin myöhään kotiin töistä.
  • Jos silloin olisin tullut ajoissa töistä, kaivattaisiinko seuraani nyt enemmän?

Torstai

Kävin lounaalla rakkaan ystäväni kanssa myöhemmin tällä viikolla. Hän on osa-aikaisella hoitovapaalla esikoisensa kanssa.

Tuli puhetta ammatillisista haaveista ja tulevaisuuden näkymistä. Lahjakas, kunnianhimoinen ystäväni haluaisi haasteita - mahdollisuuden kasvaa, kehittyä ja hyödyntää osaamistaan täysimääräisesti.

Yritin varovasti sanoa, että olisiko kuitenkin hyvä haikailla ammatillisia haasteita vasta vähän myöhemmin, sitten kun hänen taaperonsa on vähän isompi. Tulimme molemmat siihen lopputulokseen, että olisi mahtavaa, jos Suomessa olisi enemmän kiinnostavia, haastavia osa-aikatöitä. Sellaisia ei vain oikein ole tarjolla.

En viitsinyt sanoa ystävälle sitä asiaa, jonka tajusin, kun tulin kotiin maanantaina, eivätkä koululaiset oikeastaan minua huomanneetkaan.

Minulla on ollut yli 12 vuotta ikävä lapsiani. Aina, kun olen ollut työelämässä, enkä perhevapailla.

Joku lukija kommentoi viime kuun puolella blogiini:

"Kuulostaa että elämäsi on melkoista suorittamista - täällä blogissa ainakin kuultaa kiire, pakko ja riittämättömyyden tunteet."

Vastasin, että suorittamisesta en tiedä. Eikö suorittaminen ole sitä, että joku toimii vasten todellista tahtoaan, jotta saisi muilta hyväksyntää?

En minä varsinaisesti hyväksyntää saadakseni elä näin. Minulla vain on vuorokaudessa liian vähän tunteja, koska käyn kaukana töissä. Töissä on käytävä, jotta voimme asua, syödä, elää, harrastaa. Lähempää en ole koulutusta ja kokemustani vastaavaa työtä löytänyt.

Kun vuorokaudessa on liian vähän tunteja, tulee kiire. Kiire tulee, kun haluaa mahduttaa elämäänsä jotain muutakin kuin vain nukkumista ja töissä käymistä.

Riittämättömyyden tunteet kyllä elämääni hallitsevat. Tuntuu, että vuorokauden jokainen tunti on korvamerkitty jollekin, ja aina on aikavarkaissa.

Jos haluaisi tehdä työnsä hyvin, sille pitäisi antaa ekstra-energiaa ja aikaa. Jos haluaisi antaa perheelle enemmän aikaa ja huomiota, pitäisi lyhentää työpäiviä.

Jos haluaa harrastaa jotain omaa, se aika on pois perheeltä. Mikäli nipistää omaa aikaa yöunista, terveys pettää.

Nyt en keksi mitään vinkkilistaa, mitä minä tai blogini lukijat tästä vuodatuksesta voisimme oppia. En odota mitään elämänhallintavinkkejä sinultakaan, hyvä lukija. On hyvin hankalaa neuvoa, miten toisen ihmisen kannattaisi elää elämäänsä.

No, kaksi pointtia nyt kuitenkin tulee mieleen:

  1. Jokaisen työssäkäyvän vanhemman kannattaisi hyödyntää mahdollisuus osa-aikatyöhön niin kauan kuin se on mahdollista. 
  2. Montaa asiaa voi sitten vanhainkodin kiikkutuolissa katua, mutta perheelle annettua aikaa ei koskaan. 

Kirjoitan tätä vuodatusta matkalla töistä kotiin bussissa, joka lähti reilusti myöhässä. Edellinen bussivuoro peruttiin. Onneksi nyt on perjantai ja edessä viikonloppu.

Onnellista viikonloppua - viettäkäämme se rakkaimpien seurasta nauttien!

Blogi muualla somessa:
Facebook | Twitter Instragram | Pinterest | Bloglovin | Blogipolku | Blogit.fi  | YouTube | Snapchat @ruuhkavuodet

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Kommentit (11)

Uraäiti minäkin
1/11 | 

Tutun tuntuisia ajatuksia mutta ei kannata velloa syyllisyydessä. Lapsesi ovat varmasti saaneet riittävän hyvää huolenpitoa vaikka ei aina sinulta. Ja tilanne on ihan normaali - tuonikäisille vain kaverit kuuluukin olla tärkeitä. Joten nauti omista hetkistä.

am
2/11 | 

"Montaa asiaa voi sitten vanhainkodin kiikkutuolissa katua, mutta perheelle annettua aikaa ei koskaan. " Tämä on niin totta. Kiitos ajatuksia herättelevistä kirjoituksista. Nämä hyvinkin ajankohtaisia minulle. Minulla vauva ja 10v koululainen.

Vierailija
3/11 | 

Tuttuja ajatuksia ja tunteita. Sen haluaisin lisätä tähän, että lyhennetystä työajasta on mahdollista sopia työnantajan kanssa myös sen jälkeen, kun viralliset hoitovapaat on pidetty. Tämä edellyttää tietysti työnantajan yhteistyökykyä. Tätä mahdollisuutta ei usein tulla ajatelleeksi, vaikka ihan muutama viikkotunti voi tehdä oman kokemukseni mukaan ihmeitä, juuri siinä arjen hallinnassa, itsensä jakamisessa lapsille ja työlle. Työ vie tavattoman suuren osan päivästä!

Omenainen
4/11 | 

Olen samaa mieltä, että lapsesi ovat saaneet riittävästi huolenpitoa. Lapset ovat vain isoja ja mielessäsi kaipaat lasten aikaisempia vaiheita. Koet kaihoa pikkulapsiaikoja kohtaan ja samalla surutyötä lasten kasvamisesta ja itsenäisyydestä. Tahmakäsinen taapero tarvitsee jatkuvasti aikuista, alakoululaiset eivät tarvitse jatkuvasti enää vanhempiaan.
Olen tehnyt itse osa-aikaista työtä yli 9 vuotta ja välillä taas tuntuu, että olen syrjäytynyt ammatillisesti. Olen saanut paljon huonoa palautetta osa-aikaisesta työstä, mutta valintani on ollut osa-aikaisuus, ehkä toisaalta kadun sitä, että en ole tehnyt enempää töitä. Aviomieheni on tehnyt enemmän töitä ja hänen uransa on suuremmassa nosteessa. Olen ymmärtänyt, että miehesi on ollut paljon lasten kanssa.
Minusta kaikki eivät voi heittäytyä kotiäideiksi ja lasten on parempi saada työssäkäyvän äidin rooli. On helpompaa, jos toinen vanhemmista tekee vähemmän töitä ja lyhyempiä päiviä
Olen toisaalta sitä mieltä, että olet suorittaja. Minäkin olen suorittaja, mutta yritän pyristellä suorittamista vastaan. Elä hetkessä, ole läsnä kun olet paikalla. Olet viikolla töissä, mutta viikonloppuisin olet kuitenkin kotona. Älä tee turhia hankkeita, syö eineksiä ja jätä siivoamatta. Jätä joulukortit lähettämättä, jätä pyykit viikkamatta. Saan itse lisäaikaa omiin mieluisiin tekemisiin, jättämällä kaiken ylimääräisen kotisälän tekemättä.

Vierailija
5/11 | 

Tuttua niin tuttua. Olin syksyn osittaisella hoitovapaalla, luulin saavani mielenkiintoisen ja haastavan projektin jonka myötä aloin taas kokopäiväiseksi. Vähän turhaan. Onneksi on vielä pari vuotta aikaa tehdä osittaista hoitovapaata jos tahtoo. Riittämättömyyden tunne on läsnä koko ajan, johonkin väistämättä pyllistää kun aikaa on niin rajallisesti. Pitäisi osata priorisoida paremmin ja hyväksyä ettei nyt ole kaikkeen aikaa. Näin itse koen.

Vierailija
6/11 | 

Tuttua pohdintaa osittain. Meidän kaikki lapset ovat lähteneet hoitoon noin puolitoistavuotiaina, sen jälkeen kun olemme puolison kanssa molemmat olleet aikamme kotona. En kuitenkaan ole koskaan tuntenut asiasta huonoa omatuntoa tai ajatellut, että olisi pitänyt toimia toisin. Siihen on varmaan syynä se, ettei työ ole koskaan päässyt haukkaamaan vuorokausistani liian suurta osaa.

Työ ja ammatti ovat merkittävä osa identiteettiäni, mutta tein jo nuorena yhden lapsen äitinä kaksi arvovalintaa, jotka ovat osoittautuneet onnellisuutta ja tasapainoa lisääviksi:

1) En ole lähtenyt töihin kauas kotoa. Ja kääntäen: kodin sijainti on aikoinaan ollut ykkösprioriteetti ja se on valittu siten, että potentiaaliset työt ovat lähellä.

2) En ole antanut työn ylittää tiettyä prosenttiosuutta elämäni kokonaisuudesta. Se on tarkoittanut sitä, että olen sanonut monelle tehtävälle "ei kiitos", hakeutunut töihin, jotka ovat kiinnostavia ja antoisia, mutta eivät liian vaativia, sellaisiin, joissa on hyvät joustot, vaikka palkka olisi pienempi. Olen tyytynyt maltillisempaan urakehitykseen ja sitä kautta myös maltillisempaan elintasoon.

Nyt, pian nelikymppisenä kolmen eri-ikäisen lapsen äitinä en voisi olla tyytyväisempi valintoihini. Todellakin koen, että olen saanut "kaiken". Salaisuushan on juuri siinä, että saa "vähän kaikkea" ja nauttii joka siemauksesta. En ole ollut sataprosenttisesti äiti enkä ole elänyt yksinomaan työlleni tai juossut kieli vyön alla stressiin läkähtymäisilläni. Elämä on ollut juuri sopiva coctail minulle tärkeitä asioita.

Eihän se sitä tarkoita, ettenkö olisi joutunut luopumaan. Tyytymään. Tekemään kompromisseja. Juuri sitä olen joutunut tekemään. Lapset ovat eläneet päiväkotiarkea. Minä en ole tarttunut kaikkein kiinnostavimpiin työmahdollisuuksiin. Omasta ajasta, urheilusta, parisuhdeajasta ja ystävien tapaamisesta joutuu aina nipistämään.

Tällä ajalla, joka minulla on, priorisoin työn ja perheen. Niihin aikani riittää hyvin. Muut jutut ovat sitten mausteina elämässä. Tällä hetkellä. Lapset kasvavat ja asiat muuttuvat. Kymmenen vuoden päästä voin halutessani painaa töitä erilaiseen tahtiin...tai käyttää vapautuneen ajan vaikka itseeni. Nyt olen onnellinen näin.

Tsemppiä arkeen ja elämän isoihin pohdintoihin, Aino!

Vierailija
7/11 | 

Vitkuttelin hoitovapaalla lähes täyden ajan, työelämässä teen osa-aikaista. Ihan parasta, lapsuus on lyhyt.

Vierailija
8/11 | 

Tuttuja tunteita. Itse elän myös joka toinen viikko erossa kahdesta ensimmäisestä lapsestani. Työpäivä kestää keskimäärin yhdeksän tuntia, työmatka yhteensä noin 3 tuntia. Näen kuopustani liian vähän, ja hänelle on muodostunut "äitisuhde" isän kanssa. En ole pysähtynyt tai himmannut uralla, koska siihen ei ole aikaa eikä rahaa, perhe on elätettävä.

Ajattelen asian niin, että lapseni rakastavat minua sellaisena kuin olen, älykkäänä, vahvana uraäitinä, joka on täysillä läsnä silloin kun on. Tästä on myös keskusteltu, ja näin teinini asian ilmaisee. Omia tunteita prosessoin aika usein, mutta alan hahmottaa sen, että suru on osa ihmisen elämää. Kärsimys on vääjämätöntä, mutta onnellisuus on silti mahdollista.

En jättäisi uraa tekemättä. Enkä lapsia - paitsi ehkä ilmastonmuutoksen ja maailmanpolitiikan takia ;).

C
9/11 | 

Mä uskon, että olet viettänyt lastesi kanssa hyvin aikaa.
Mä olen lasten kanssa paljon enemmän kuin mieheni ja siksi seuraani ei yleensä kaivata. Olen aika itsestäänselvyys. Tekisin enemmän töitä, jos voisin. Tykkään töistäni. Mutta mieheni on paljon työmatkoilla ja kotimaassakin ollessaan tekee pidempää päivää, koska aikaerot muihin maihin. Mä hoidan lasten haut hoidosta ja kuljetukset treeneihin. Edellä mainitusta syystä en koskaan voi esim tavata kavereita töiden jälkeen. Työrästejä riittää. Sellaista se on. Olen oppinut hyväksymään keskeneräisyyden.

Kumpikin on ollut hoidossa reilu vuoden ikäisistä. En kadu sitä. Uskon, että olen parempi ja onnellisempi äiti, kun käyn töissä.

Kata/Edustusrouvan päiväkirja
10/11 | 

Minä olen ollut kotiäitinä nyt kohta yhdeksän vuotta. Taloudellisesti siihen on ollut tilaisuus, ja käytännössä se on mielestäni ollut ainoa varteenotettava vaihtoehto meidän tilanteessamme: kuljemme miehen työn mukana maailmalla ja olemme viimeiset kymmenen vuotta vaihtaneet maata 3-4 vuoden välein. Meillä on kolme lasta ja olen hyvin kiitollinen siitä, että olen saanut olla kotona heidän varhaislapsuutensa.

En silti usko, että omatkaan lapseni erityisesti tulevat kaipaamaan minun seuraani siinä vaiheessa kun kasvavat teini-ikäisiksi. Siinä vaiheessa lapsilla on omat juttunsa ja kaverinsa. Minä ajattelen, että on ennen kaikkea hyvä merkki, että lapsesi eivät paukkaa seuraasi heti kun tulet töistä kotiin: se kertonee minusta ennemminkin juurikin siitä, että he ovat kyllä saaneet ja saavat tarpeeksi aikaasi!

Ura vai elämä
11/11 | 

Muutaman vuoden päästä kun lapsesi lentävät pesästä, tulet kaipaamaan näitäkin aikoja ja mahdollisuuksia olla heidän kanssaan. Kasvatuksen ammattilaiset tietävät, että murrosikä on toinen mahdollisuus antaa lapselle läheisyyttä ja turvaa, minkä voimin he muodostavat oman, toivottavasti positiivisen, minäkäsityksensä.
Meiltä töistä kuoli kollega joku vuosi sitten. Työt ja vastuut oli jaettu vartttunti henkilökunnalle pidetyn tiedotus- ja "suru"tilaisuuden jälkeen. Siinä se arvostus työnantajalta oli.
Totta, työelämä vie ja vaatii liikaa. Mutta mietipä, miten jaksaisit aikasi nyt, jos tietäisit vuoden päästä olevasi kuolinvuoteellasi! Olisiko se työ ja ura niin tärkeitä vai se yhdessä vietetty aika? Ei sinulle ole kukaan luvannut, että ne "kiikkustuolipäivät" ikinä tulevat!

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Seuraa 

Blogissa Aino-äiti ja Venla-tytär yrittävät pysyä sovussa itsensä, toistensa ja ympäröivän maailman kanssa. 42-vuotias Aino on joogaopettaja ja viestinnän ammattilainen. 14-vuotias Venla on Kirkkonummen kuntalähettiläs, joka näyttelee, laulaa ja kirjoittaa.
Hyvinvointia, kauneutta, kasvisruokaa, eettistä kuluttamista, työtä ja haaveita – sitä kaikkea sisältää äidin ja tyttären elämänmakuinen lifestyle-blogi.

Bloggaajiin saat yhteyden tästä. Seuraa blogia tästä.

Hae blogista

Blogiarkisto

2018
2017
2016
2015

Kategoriat