Tyypillinen arki-ilta: ikkunan takana hämärtää jo. Tietokoneen näyttö hohtaa hiljaisessa toimistossa, minä naputan raporttia. Mieheni on hakenut lapset koulusta, käynyt kaupassa, nyt he syövät lihapullia ja perunamuusia. Raportista on vielä viimeinen kappale tekemättä. Voin kuvitella kuinka 10-vuotias tyttäreni selittää tällä hetkellä innoissaan isälleen välitunnillla tapahtunutta selkkausta, ja ruoan jälkeen isä menee 7-vuotiaan poikani kanssa rakentamaan legoautoa.

Mitä minä teen töissä, kun muut kunnon äidit ovat tähän aikaan olleet jo pitkään perheensä luona? Se on hyvä kysymys.
Arkena en käytännössä ikinä tule kotiin ennen iltakuutta. Minulla on pitkä työmatka ja teen paljon töitä - olen aina tehnyt, yli viisitoista vuotta. Työ minulle tärkeä asia, enimmäkseen siksi että nautin siitä. Olen harvinaisen onnekas kun olen löytänyt työn, jossa olen hyvä. Voin hyödyntää lahjojani ja oppia koko ajan uutta. Kokea onnistumisen elämyksiä ja tuntea, että osaamistani arvostetaan. Tuntea sitä kuuluisaa työn imua, flowta!
Toisinaan teen pitkiä päiviä myös velvollisuudentunnosta. Toimin hyvin itsenäisessä asemassa eli pystyn itse aikatauluttamaan suurimman osan tehtävistäni. Mutta en vieläkään, kaikkien näiden vuosien jälkeen ole oppinut tekemään realistisia aikatauluja. Niinpä löydän itseni usein kököttämästä toimistolla, koska olen luvannut tehdä jotain mahdottomassa aikataulussa.
Miksi hankkia lapsia, jos ei halua olla niiden kanssa? Tai jos haluaa jotain muuta enemmän kuin olla perheensä kanssa? Millaisen tunnelukon poissaoleva vanhempi jättää lasten psyykeen? Rakastan perhettäni, rakastan työtäni. Onko puolet pelkkiä sanoja? Rakkaushan on tekoja: sitä että arjessa osoittaa mikä on tärkeää. Näitä ajatuksia pyörittelen päässäni usein.

Yritän lohduttaa itseäni sillä, että ei ole huono asia, jos lapset saavat esimerkin työstään pitävästä aikuisesta. Se ehkä kannustaa heitä etsimään rohkeasti elämässään sitä omaa juttuaan - työtä, joka on kivaa ja josta vielä maksetaan! Lohdutan itseäni myös sillä, että pääsääntöisesti en enää tuo töitä iltaisin kotiin. Kotiin päästyäni laitan sähköpostin synkronoinnin pois päältä ja olen läsnä.

Useimmiten lohdutan itseäni sillä, että lapsilla on maailman paras, läsnäoleva, turvallinen isä ja paljon rakastavia sukulaisia ja ystäviä. Monien psykologien mukaan riittää, että lapsella on elämässään edes yksi turvallinen aikuinen. Meidän lapsilla niitä on monta.

Kotimatkalla moottoritie on tyhjä, tähän aikaan ei enää tarvitse ohitella muita kotiin kiiruhtavia työmatkalaisia. Eteisessä ehdin hädin tuskin riisua takkia, kun pulputus jo täyttää ilman. "Kato äiti, tää on tila-auto. Tossa on takaluukku, täällä on penkit kuudelle." Monen päivän mittainen legourakka on saatu päätökseen!

Mies lähtee treeneihin, otamme lasten kanssa iltapalaksi kaakaota. Juttua riittää ruokapöytään asti. "Ja voitsä kuvitella, sit se tyyppi alkoi ihan rageen, kun meidän luokan tytöt sanoi sille että..."

Harjaan pojan hampaat ja etsiskelen tytön kadonneita jumppatrikoita. Iltasaduksi luemme Herra Hakkaraista.

Seuraava työpäivä onkin etätyöpäivä kotikonttorilla. Saan naputella konetta sekä puhua puhelinpalavereita kotisohvalla villasukat jalassa, ja ehdin hakea pojan ajoissa iltapäivähoidosta.

En ole täydellinen äiti vaan kaukana siitä. Sen sijaan yritän olla riittävän hyvä. Yritän parhaani, että minusta riittäisi kaikille tässä elämäntilanteessa, jossa on niin paljon tekemistä ja niin vähän aikaa. Toivottavasti se jatkossakin riittää kaikille: niin lapsille, puolisolle kuin työnantajallekin. Ja minulle itsellenikin.

---------
Postaus on osa Kaksplus-blogiyhteisön Ei niin täydelliset blogiäidit postausten sarjaa. Käy tutustumassa myös muiden mahtavien naisten oivaltaviin ja herkkiin postauksiin!

Muistathan osallistua ihanan lastenkirjan arvontaan aikaisemmassa postauksessani - aikaa on maanantaihin 16.2. klo 21 asti! 

-------
This blogpost describes my typical weekday evening. I work quite late. Even though my children are only 7 and 10 I almost never come home before 6 pm. 
I work a lot because I love my work. Sometimes I also get stuck in the office thanks to unrealistic schedules. I've been in the business for a long time but I'm still not good at creating realistic timetables. 
However, by the time when I leave the office the highway is empty. This is an important thing because I have to drive a long way to work. 
In the evenings I  spend time with my children. I also enjoy a lot the possibility to work regularly in the home office.
Work life balance is not a simple question. I try to be enough for all the parties: my children, my husband and my employer. And myself, too. 

Please don't forget to take part in the lottery which is on until Monday the 16th February in my blog. You might win a sweet children's book about the Finnish national composer Jean Sibelius.

Uräidin Ruuhkavuodet myös / Follow my blog also at:

Kommentit (6)

Minä olen pyörittänyt samoja ajatuksia paljon! Lähden töihin syyskuussa, poikani on silloin 1 v 3 kk. Mieheni jää kotia vielä siihen asti kun poika on 1v 6 kk. Olen oikeasti itkenyt jo tilannetta, jonkinlaista luopumisen tuskaa. Ei tietenkään pitäisi etukäteen surra ja miettiä. Minulla on sama tilanne, eli rakastan työtäni. Voi kun vuorokaudessa olisi 48 h! Onneksi työnantajani on "lapsiystävällinen", he palkkasivat minut raskaana ollessani. Uskon, että joustoa tulee tarpeen mukaan! Eniten minua pelottaa se, että olen töissä ja haikailen kotia ja kun olen kotona, mietin työasioita... Onko sinulle käynyt näin?

Olin itse haikea, kun menin töihin esikoisen syntymän jälkeen silloin, kun tyttö oli 1v. 3kk. Haikeus oli puhtaasti omaani, lapsella ei ollut mitään hätää koska hän oli isänsä hoidossa. Edelleen tuntuu, että kotiäitiys jäi tuolloin vähän kesken. Siksi halusin - ja sain - olla pidempään kotona kuopuksen syntymän jälkeen (melkein kaksi vuotta), vaikka ratkaisu veti meidät taloudellisesti todella tiukille.
Kun lapset olivat pienempiä, pohdin välillä kotiasioita töissä ja toin paljon enemmän töitä kotiin. Avasin läppärin lähes joka ilta lasten mentyä nukkumaan ja jatkoin työpäivää. Sittemmin olen oppinut sanomaan paremmin EI ja teen iltaisin töitä enää poikkeustapauksissa.
Olen varma, että työpaikassasi ymmärretään perheellisen elämäntilanne, jos he kerran palkkasivatkin sinut kun olit raskaana. Asioilla on tapana järjestyä - kaikki kääntyy varmasti parhain päin! Tsemppiä

Anonyymi

Kääntöpuolena ovat tietenkin aikamoiset rahahuolet. Iso perhe ja iso laina + pienet tulot on aika raskas yhdistelmä. Mutta olemme valinneet nyt näin ja yritämme sinnitellä. Toisaalta lapsille annettu aika arjessa tekee meidän kaikkien mielen hyväksi, joten ehkä tässä vielä jokunen vuosi mennään näin.

Hyvä postaus. Olen miettinyt paljon samoja asioita kyllä. Toisaalta olen itse saanut kotoa vahvan mallin siitä, miten vanhemmat tekevät omistautuneesti työtä, jota rakastavat - ja ovat silti tosi hyviä vanhempia. Ei mulla ole koskaan ollut pienintäkään epäilystä siitä, etteikö sama onnistuisi itseltänikin.

Mutta joo, kyllä se on juuri noin kuin kirjoitat: työn ja vanhemmuuden pystyy vielä hanskaamaan, mutta kaikki muu ( = parisuhde, oma aika, koti- ja pihatyöt ja muut hoidettavat asiat) tuntuvatkin sitten vaativan vuorokauteen ekstratunteja.

Minä olen tässä elämän vaiheessa, kun meillä on alakoulu- ja päiväkoti-ikäisiä lapsia, ratkaissut asian niin, että teen töitä pääasiassa arkisin klo 8.30-16, enkä ota projekteja tai vastuita, jotka vaatisivat enemmän. Välillä teen jonkun pidemmän päivän tai viikonloppukeikan, mutta pyrin pitämään ne satunnaisina. Joskus, kun on paljon hommaa, saatan avata koneen vielä iltayhdeksän jälkeen, kun lapset ovat menneet nukkumaan. Klo 16.30-21 olen pääsääntöisesti perheeni parissa, mitä nyt välillä käyn treenaamassa. Onneksi työni on sellaista, että voin tällä hetkellä valita näin. Tykkään kyllä hommistani sen verran paljon, että ehkä joskus sitten haluan omistautua työlleni enemmänkin. Mutta nyt on just hyvä tällä panostuksella. Saan työstäni tosi paljon ja tunnen oikeastaan joka päivä syvää merkityksellisyyttä ja työn imua. Mutta silti minun on tosi helppoa vetää raja työajan ja vapaa-ajan välille.

Niin, ja mies on tehnyt samankaltaisia valintoja, joten vanhemmuuden vastuut jaetaan tasan, eikä kumpikaan ole tällä hetkellä liian kuormittunut sen kummemmin työ- kuin perhe-elämästäkään. Aika kiva tilanne, nyt kun tarkemmin ajattelen.

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Seuraa 

Blogissa Aino-äiti ja Venla-tytär yrittävät pysyä sovussa itsensä, toistensa ja ympäröivän maailman kanssa. 42-vuotias Aino on joogaopettaja ja viestintäkonsultti. 13-vuotias Venla on Kirkkonummen kuntalähettiläs, joka näyttelee, laulaa ja kirjoittaa.
Hyvinvointia, kauneutta, kasvisruokaa, eettistä kuluttamista, työtä ja haaveita – sitä kaikkea sisältää keski-ikäisen ja teinin elämänmakuinen lifestyle-blogi.

Kiinnostaako sinua kaupallinen yhteistyö tämän blogin kanssa? Ota yhteys Sanoma Lifestylen mediamyyntiin!
Bloggaajaan saat yhteyden tästä.

Seuraa blogia tästä.

Blogiarkisto

2017
2016
2015

Kategoriat

Instagram