Bussi huristaa peltojen ja hevoslaitumien halki. Jokaisella pysäkillä se huokaisee hiukan ja avaa ovensa päästäen lapsen pois kyydistään, kotiinsa viileään. Sisällä bussissa on nimittäin kuuma, vaikka on vasta huhtikuu.

Kuumuus huokailee aivan kuin bussikin. Aina kun mennään varjosta aurinkoon, se hengähtää ulospäin ja päästää sisuksistaan uutta lämmintä.

Auringonsäteet kipristelevät selkääni, kun istun penkilläni sivuttain, selkä aurinkoon päin. Katselen hiljaisena, kun kaverini vieressäni näpräilee kännykkää.

Yhtäkkiä säpsähdän, kun jokin muuttuu. Mietin hetken ennen kuin keksin vastauksen: kuskin kuuntelemalla radiokanavalla vaihtui musiikki! Höristän korviani kuullakseni sanat mutten ehdi, kun kaksi edessä istuvaa luokkamme tyttöä kääntyy puhumaan minulle ja kaverilleni.

- Vähänks jos fykenope on taas poissa, ensimmäinen huokaisee. (Seuraavana päivänä meillä on fysiikkaa ja kemiaa.)

- Nii, kukahan sitäki sijaistaa, toinen puuskahtaa.

Kun kukaan ei enää sano mitään, he kääntyvät selkä meihin päin ja rupeavat puhumaan ratsastuksesta.

- Mieti jos mä saisin sen uuden hepan tälle tunnille, toinen huokaisee.

- Mä en ainkaa saa mitää hyvää, et tosi kivaa jos sä saat sen, ja mä saan jonku pukittelevan, ensimmäinen nurisee.

He jatkavat keskustelua hiljaisemmalla äänellä ja pystyn kuulemaan radiossa olevan laulun viimeiset sanat:

- Jos mä oisin tyttö vailla huolia ja murheita…  

Kaverini ajatukset näyttävät menevän hiukan samaan suuntaan.

- Mä oon ihan varma et se matikankoe menee huonosti! Mitä jos mä saan siit nelosen? Mitä jos mä jään luokalle! Jos mä oisin siin tosi hyvä nii mun ei tarvis ees kertaa yhtään!

Siinä vaiheessa on viimein minun pysäkkini ja bussi huokaa tiputtaessaan minut ulkona odottavaan kevätkylmyyden ihmemaahan.

Vaikka tuo oli vain normaali koulumatka ja melko samanlainen kuin se minkä kuljen joka päivä, ymmärsin silloin jotain omasta mielestäni tärkeää. Me ihmiset käytämme todella paljon sanaa “jos”.

“Jos” on kiinnostava sana. Sillä luvataan ja pelätään, todetaan ja epäillään.

Jos voisin lentää. Jos taivaalta sataisi karkkia.

“Jos” on ihanan puolen lisäksi myös inhottava ja pelottava. Jos teet niin tai näin, sinun käy huonosti. Jos minulle käy huonosti, minusta tulee onneton.

Eniten “jos” kuitenkin puhuu toiveista, tulevaisuuksista, mahdollisuuksista. Siitä mitä voi tapahtua. Ehkä sen takia niin monet laulut puhuvat siitä, että mitä jos.

Jos mä oon oikee, jos sä tahdot niin, jos mä oisin sun mies, jos sulla on toinen, jos olisin mun mies, jos mä oisin sä, jos menet pois. Onhan mahdollisuus hyvä laulunaihe, vaikkakin nuo jotkut taitavat kertoa jos-sanan surullisesta merkityksestä.

Olen sitä mieltä, että “jos” huijaa ihmisiä ajattelemaan mitä kaikkea he voisivat saada, mitä kaikkea voisivat olla. Se vie katseen tulevaisuuteen, pois nykyhetkestä ja kaikesta, minkä se voi tarjota.

Voisiko siis korvata sanan “jos” sanalla “kun"? Muuttaisiko se sitten asiat pahaksi vai hyväksi?

Äiti on puhunut paljon sitku- elämästä. Ryhdyn hänen kanssaan samaan kampanjaan! 

En halua miettiä mahdollisuuksia vaan käyttää ne. Kuten joku on hyvin sanonut: "Elä jokainen päivä kuin se olisi viimeisesi, joskus olet sitten oikeassa."

Jos mä oisin tyttönen vailla huolia ja murheita...olisinko onnekas? Kyllähän vastoinkäymisetkin opettavat ja auttavat, kun ne uskaltaa kohdata.

Terveisin, "Hipu" 12v. (Uraäidin tytär)

Uräidin Ruuhkavuodet myös / Follow my blog also at:
Facebook | Twitter Instragram | Pinterest | Bloglovin | Blogipolku | Blogit.fi  | Google+ | YouTube | Snapchat & Periscope: @ruuhkavuodet

Muistathan osallistua blogissa Jokanaisen Juoksukirjan arvontaan kommentoimalla arvontapostausta vappuun eli 30.4. mennessä ja kertomalla kommentissa omasta juoksuharrastuksestasi. Jätä kommentissasi sähköpostiosoite sille varattuun kenttään. Osoite ei näy muille kuin blogin ylläpitäjälle. 

Kommentit (4)

Katja_tata

Vau, mikä ajattelija tyttäresi on! Itsekin olen 29-vuotiaana melkoinen jossittelija aina välillä. Josjosjosjosjos, eikä kertaakaan kun. Tai ehkä sitku (mitä tahansa). Mutta ei kuitenkaan. Ehkä muistan huomenna elää enemmän kun-elämää ja vielä ihan ilman sitkutusta :) Kiitos tästä!

Vierailija

Olipas hieno kirjoitus Hipulta! Niin paljon täynnä merkityksellisiä asioita. Täynnä oivalluksia ja todella hienoja pohdintoja elämästä! Upea tyttö teillä!

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Seuraa 

Blogissa Aino-äiti ja Venla-tytär yrittävät pysyä sovussa itsensä, toistensa ja ympäröivän maailman kanssa. 42-vuotias Aino on joogaopettaja ja viestintäkonsultti. 13-vuotias Venla on Kirkkonummen kuntalähettiläs, joka näyttelee, laulaa ja kirjoittaa.
Hyvinvointia, kauneutta, kasvisruokaa, eettistä kuluttamista, työtä ja haaveita – sitä kaikkea sisältää keski-ikäisen ja teinin elämänmakuinen lifestyle-blogi.

Kiinnostaako sinua kaupallinen yhteistyö tämän blogin kanssa? Ota yhteys Sanoma Lifestylen mediamyyntiin!
Bloggaajaan saat yhteyden tästä.

Seuraa blogia tästä.

Blogiarkisto

2017
2016
2015

Kategoriat

Instagram