Koululiikunta, tuo paljon parjattu ja arka asia - tai myös innon ja onnistumisten lähde. Moni ei halua edes puhua koko aiheesta, toinen taas muistelee hyvällä jumppamaikkaa, joka valoi uskoa nuoreen, nousevaan sporttitähteen.

Luin kiinnostuneena Ylen uutisen  väitöstutkimuksesta, joka käsittelee erilaisia liikkujatyyppejä. Niitä on seitsemän:

  1. uurastaja
  2. kilpailija
  3. elämysliikkuja
  4. tuottaja
  5. liikunnan kolhima
  6. terveyden korostaja ja
  7. liikunnan suurkuluttaja

Jutussa nousee esille liikunnanopettajien vastuu ihmisen liikunnallisesta kehityksestä. Tutkimuksen mukaan opettajien pitäisi muistaa elämyksellinen monipuolisuus liikunnassa, ja opettajan pitäisi tuntea myös oma tyyppinsä. Kun opettaja tiedostaa, millainen tyyppi itse on liikkujana, hän näkee selvemmin, millaista liikuntaa suosii opetuksessaan.

Minuun koululiikunta vaikutti lähtemättömästi. Se tappoi minusta haluan liikkua moneksi vuodeksi. Olin aina hiihtokisoissa viimeinen, aerobic-tunnilla kömpelö norsu, pesiskentällä se hyypiö, jota kukaan ei halunnut joukkueeseen....

Olen seurannut huolestuneena, tuleeko omille lapsille samanlaisia kokemuksia. Onneksi nyky-koulussa liikunta kuulemma on onneksi vähemmän kilpailuhenkistä ja suorituskeskeistä.
 

Taustani perusteella on ihme, että nyt nelikymppisenä haluaisin liikkua joka päivä, jos se vain olisi mahdollista. Kuntoilu on minulle hirmu tärkeä henkireikä. Keino päästä irti töistä. Palanen omaa aikaa.

Jutun mukaan väitöstutkimuksen kuvaama tyypittely ei kerro sitä, kuinka paljon ihminen liikkuu. Kaikki tyypit voivat liikkua todella paljon tai hyvin vähän. Liikuntalaji, tilanne ja tapahtuman laatu ratkaisevat, kiinnostuvatko he liikunnasta.

Sisäinen liikkujatyyppi voi myös muuttua kokemusten kautta! Näin minulle on käynyt.

En juurikaan harrastanut liikuntaa ennen lasten syntymää mutta sen jälkeen, kolmenkympin rajapyykin ohitettuani, olen juossut yhden kokonaisen maratonin ja useamman puolikkaan, hikoillut tuntitolkulla joogasalilla ja tiputtanut kuntosalilla rasvaprosenttiani alle turvallisten rajojen. Minä - koulun liikuntatuntien mätämuna!

Näin liikunnan kolhimasta on tullut suurkuluttaja.

Millaisia muistoja sinulla on koululiikunnasta? Mihin tyyppiin ajattelet itse kuuluvasi?

Kommentit (3)

Periaatteen Nainen (www.periaa...

Allekirjoitan nämä muistot. Vielä ala-asteella oli toivoa, kun harrastin kilpauintia (ja olin liikunnanopettajan rekrytoimana tietyssä seurassa) mutta kun teini-iässä alkoivat muut asiat kiinnostaa, niittasivat yläasteen liikunnanopettajat urheiluinnon lopullisesti. En voi käsittää miten monta vuosikymmentä se pesiskentällä seisoskelu, coopperit ja pakkohiihto ovat voineet pilata liikunnan ilon (joka on nykyään yksi suurimmista iloistani!) monilta suomalaislapsilta. Harmittaa että itseltäni meni hukkaan suunnilleen vuodet 13-25 ennen kuin löysin liikkumisen riemun, ja vähän syyttelen tästä kyllä umpisurkeaa liikunnanopettajaa yläasteelta...

C

Täällä ainakin yksi Liikunnan kolhima :D Mä olin koululiikunnassa just se kaikista surkein, kömpelöin ja hitain. Olin se, jolle annettiin armosta se huonoin numero, mitä vain pystyi antamaan. Vihasin liikuntatuntien suorituskeskeisyyttä, syynättiin aina jotain samperin taulukoita. Olit huono, jos aikasi tai toistosi eivät olleet sitä, mitä taulukko sanoi. Tein hommat hitaammin kuin muut, joten olin huono. Jos kestin kauemmin kuin muut, siinä ei ollut mitään hyvää (kukaan toinen luokaltani ei uinut 2 kilsaa putkeen). Mä olisin halunnut liikkua ja oppia liikkumaan ilman, että sitä koko ajan mollattiin. Olen aina ollut hyvä uimaan, en ehkä kovin nopea, mutta kestävä. Hyvällä opetuksella olisin ehkä saanut nopeudenkin paremmaksi. Ala-asteen opettaja kiinnitti huomiota tähän ja sain yksityisopetusta uintitekniikasta. Hän nosti itsetuntoani pitkäksi aikaa. 

Vasta nyt aikuisena kolmenkympin rajapyykin jälkeen olen oppinut sivuuttamaan kilpailun muita vastaan, olemaan välittämättä siitä. Minun ei tarvitse voittaa ketään muuta kuin itseni, tehdä paremmin kuin tein eilen. Olen myös löytänyt rohkeuden liikkua omalla tavallani; muut menevät zumbaamaan tai joogasalille, mun ei tarvitse tuntea huonommuutta siitä, etteivät ne kiinnosta. Mieluiten äijäilen itsepuolustuslajeissa.

Vierailija

Myös minun liikunnaniloni löytyi vasta yliopistossa, reilu parikymppisenä, kun sai vain liikkua. Kukaan ei kyylännyt suoritusta tai arvioinut minua, enkä joutunut häpeämään sitä, että minut valittiin pesisjoukkueeseen viimeisenä. Liikuntatunnit koulussa olivat kamalia. Nyt omat lapseni ovat alakoulussa ja riippuen opettajan ammattitaidosta, tuo kapteenijako näyttää vieläkin elävän epäpätevien tai eläkeikää lähestyvien opejen tunneilla. Muutoin koulussa liikuntatunneilla haetaan liikunnaniloa, onneksi.

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Seuraa 

Blogissa Aino-äiti ja Venla-tytär yrittävät pysyä sovussa itsensä, toistensa ja ympäröivän maailman kanssa. 42-vuotias Aino on joogaopettaja ja viestintäkonsultti. 13-vuotias Venla on Kirkkonummen kuntalähettiläs, joka näyttelee, laulaa ja kirjoittaa.
Hyvinvointia, kauneutta, kasvisruokaa, eettistä kuluttamista, työtä ja haaveita – sitä kaikkea sisältää keski-ikäisen ja teinin elämänmakuinen lifestyle-blogi.

Kiinnostaako sinua kaupallinen yhteistyö tämän blogin kanssa? Ota yhteys Sanoma Lifestylen mediamyyntiin!
Bloggaajaan saat yhteyden tästä.

Seuraa blogia tästä.

Blogiarkisto

2017
2016
2015

Kategoriat

Instagram