Tällainen kuva parkuvasta pikkulapsesta symboloi yhtä vanhemmuuden osa-aluetta, jossa on itselläni eniten oppimista: lapsen tarvitsevuuden, heikkouden ja avuttomuuden hyväksymistä. Ensireaktio kuvasta minulla on ajatus: "Mitäs kitiset, sinullahan on kaikki hyvin!"

Olen huomannut, että aikuiset suhtautuvat vauvan itkuun eri tavoin. Minua lasteni itku stressasi valtavasti. Koin sen häiritsevämpänä kuin joku muu, suorastaan hävettävänä. Siinä missä itse häpeilin pienokaiseni ahdistavaa rääkymistä, joku toinen saattoi kuitata sen pienenä kitinänä. Tämä alitajuinen asenne-ero saattaa vaikuttaa myös tulkintoihini vauvavuosien muistoista.

Omasta mielestäni molemmat lapseni olivat aika vaativia vauvoja. Tuntui että kumpikaan ei ollut kovinkaan kauaa tyytyväinen vaan koko ajan jotain vailla. Muistojeni mukaan molemmat enimmäkseen itkivät ensimmäiset puoli vuotta. Tällainen tietenkin herätti epäilyksiä omasta kyvystäni vanhemmuuteen. Löysin itseni usein pohtimasta, miksi en saa pidettyä vauvaani tyytyväisenä? Hoidanko lasta jotenkin väärin?

Näin jäkikäteen analysoiden voi olla, että meidän tenavat ulisivat enimmäkseen väsymystään. Molemmat nukkuivat sen ensimmäiset puoli vuotta yöt ja päivät vain parin kolmen tunnin pätkissä ja näin ollen olivat varmaan yliväsyneitä suurimman osan valveillaoloajastaan, kuten minäkin. Nälkäisiä lapsukaiset eivät olleet, minä kun imetin vauvaa joka itkuun, erityisesti esikoista, joka ei huolinut tuttia. Hänellä todennäköisesti olikin usein myös maha sekaisin, kun ruoansulatus kävi kovilla kierroksilla.

Joskus lapsemme olivat varmaan myös kyllästyneitä, heillä oli yksinkertaisesti tylsää. Molemmilla oli, ja on edelleen, aika lyhyt pinna ja voimakas tahto, eivätkä he arastele ilmoittaa mitä tahtovat - tarvittaessa äänekkäästikin. Vauvana tällainen luonteenlaatu ilmeni voimallisena älinänä.

Tässä tullaan minun heikkoon kohtaani. Välillä jo vauva-aikana ärsytti ja edelleen ärsyttää lapsen "turha marina". Jos maha on täynnä ruokaa, aika otollinen unelle, on lämmin ja kuiva ja kaikki on periaatteessa hyvin, koin vaikeaksi sietää lapsen "turhaa" kitinää. Edelleen kuopukseni, joka on vielä aika pieni, kitisee mielestäni tyhjästä, esimerkiksi jos hänellä on tylsää, ei ole mieluista tekemistä tai hän ei muuten vain saa tahtoaan läpi. Ja silloin minussa herää jotain, jonka haluaisin hallita paremmin. En jaksa kuunnella lapsen valitusta, en edes yritä selvittää hänen todellista tarvettaan vaan joko suljen korvani, menen pois tai ärähdän lapselle.

Kasvatusalan asiantuntijoilta olen ymmärtänyt, ettei näin kannattaisi toimia. Ei lapsi koskaan kitise turhaan, hänellä on aina jokin todellinen tarve, jota hän vain ei osaa ilmaista. Aikuisen tulisi auttaa lasta sanoittamaan tunteensa ja osoittaa, että kaikenlaisten tunteiden ilmaiseminen, myös negatiivisten, on sallittua ja tunteet kannattaa ilmaista eikä padota niitä sisälleen.

Helpommin sanottu kuin tehty. Olen pohtinut asiaa paljon ja yritän tosissani tunnistaa haitallisia käyttäytymismallejani mutta niiden muuttaminen on niin turkasen vaikeaa. Voi olla, että minunkin sisälläni vielä asuu pieni tyttö, joka on joutunut tukahduttamaan heikkoutensa ja avuttomuutensa ja hillitsemään tunteensa. Se pieni tyttö minun pitäisi ensin kohdata ja ottaa syliin.

Siinä sitten onkin opettelemista.

Miten sinä suhtaudut lapsen itkuun ja erityisesti sellaiseen kitinään, joka ilmenee kun "kaikki on hyvin"? Oletko onnistunut lapsen kanssa erilaisten tunteiden sanoittamisessa? Onko sinun helppoa sallia lapselle myös negatiivisten tunteiden ilmaisu?
----
I find it difficult to tolerate child's anxiety and cry when everything seems to be alright.
I still keep doing the wrong thing when my 7 year old son is whining: I reject him, get angry or go away whereas I should help him to express his true emotions. I've read stuff about parenting but it's hard to change one's habits.
Perhaps I wasn't allowed to whine when I was a little girl. I should take care of that little girl inside me first and let her express the hidden anger, I guess. But that's another story.

Uräidin Ruuhkavuodet myös / Follow my blog also at:
Blogger | Facebook | Twitter | Instragram |

Kommentit (2)

Outi

Itse olen myös sitä mieltä, että vauvat eivät kitise turhaan. Se itku on merkki vanhemmille, että vauva tarvitsee jotakin. Koululaisista en olekaan enää samaa mieltä. " Mulla ei oo mitään tekemistä " narinat on rasittavia. Tekemistä keksii aina ja aina ei tarvitse ollakaan mitään tekemistä.

Vierailija

Veit sanat suustani! Juuri tuolta minusta on tuntunut ja samat heikkoudet omassa käytöksessä löytyvät täältäkin. En ole nauttinut vauva-ajasta juurikaan vaikka sitä niin odotin. Juuri tuo jatkuva kitinä ja tyytymättömyys vaikka "kaikki on hyvin" - varsinkin kun toisten vauvat vaikuttivat niin tyytyväisiltä. Tunne että mitä minä teen väärin ja enkö osaa hoitaa lastani kun asiantuntijat sanovat että vauva ei itse turhaan. Kaikki olisi ehkä ollut helpompi hyväksyä jos joku olisi mieluummin sanonut että vauvat nyt vain itkevät ihan turhaankin..

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Seuraa 

Blogissa Aino-äiti ja Venla-tytär yrittävät pysyä sovussa itsensä, toistensa ja ympäröivän maailman kanssa. 42-vuotias Aino on joogaopettaja ja viestintäkonsultti. 13-vuotias Venla on Kirkkonummen kuntalähettiläs, joka näyttelee, laulaa ja kirjoittaa.
Hyvinvointia, kauneutta, kasvisruokaa, eettistä kuluttamista, työtä ja haaveita – sitä kaikkea sisältää keski-ikäisen ja teinin elämänmakuinen lifestyle-blogi.

Kiinnostaako sinua kaupallinen yhteistyö tämän blogin kanssa? Ota yhteys Sanoma Lifestylen mediamyyntiin!
Bloggaajaan saat yhteyden tästä.

Seuraa blogia tästä.

Blogiarkisto

2017
2016
2015

Kategoriat

Instagram