Kohtelenko lapsiani tasapuolisesti? Tämän kysymyksen kanssa olen joutunut viime aikoina painiskelemaan. Välillä nimittäin tuntuu, että 10-vuotias esikoiseni Hipu saa pikkuveljeään isomman osan huomiostani ja siitä vähästä ajasta, jonka arkisin vietän lasten kanssa.

En haluaisi, että asiat olisivat noin. Miten tähän on tultu?
Tuntuu, että Hipu tarvitsee minua nykyään enemmän ja eri tavalla kuin ennen, Tyttöjen loma Turkissa oli todellista laatuaikaa.

Niin se vain on: arjessa Hipu tarvitsee ja saa tätä nykyä enemmän huomiotani. Meillä on enemmän yhteisiä juttuja. Onko se väärin? Mitä voisin tehdä toisin? Rakastan pientä poikaani aivan yhtä paljon kuin isoa tyttöäni mutta poika vaatii ja saa tällä hetkellä vähemmän huomiota.

Olen kuullut, että joissain perheissä kumpikin vanhempi viettää säännöllisesti kahdenkeskistä laatuaikaa kunkin lapsen kanssa sen lisäksi että vanhemmat viettävät kahdenkeskistä parisuhdeaikaa. Olen monesti miettinyt, miten se on mahdollista perheissä, joissa on enemmän kuin kaksi lasta? Onko noiden perheiden vuorokaudessa enemmän tunteja kuin meillä?

Tuntuu että itse olen koko ajan aikavarkaissa, aika on aina joltain pois. Ei ole ikinä tarpeeksi omaa aikaa, ei sitä parisuhdeaikaa, perheen yhteistä aikaa saatikka sitten kunkin lapsen kahdenkeskistä äiti-tytär- tai äiti-poika-aikaa.

Miten sinä käytännössä huomioit molemmat lapset tasapuolisesti?

---
Recently I've felt guilty because I feel that I don't treat my children equally. I seem to spend much more time nowadays with my 10 year old daughter than my 7 year old son. We've ended up in a situation like this because she needs me more of my attention and he seems to be happy with less attention. Nevertheless I know that it's not right. If you have any best practices on this issue, please don't hesitate to share them!

Uräidin Ruuhkavuodet myös / Follow my blog also at:

Kommentit (15)

Toki esikoinen on erityisasemassa, koska hänen kanssaan monet asiat eletään ensimmäistä kertaa. Toisaalta musta tuntuu, että ainakin meidän kuopukselta vaaditaan vähemmän kuin tytöltä samanikäisenä. Lisäksi poika saa aikaisemmin kaikenlaista, minkä tyttö on saanut vasta vanhempana: esim. pelata tiettyjä pelejä, yökyläillä kaverilla jne.
Pyrkimys mulla on tasapuolisuuteen ja ongelma tiedostettuna. Mutta miten ja millä keinoilla, siinäpä kysymys. Jäisinkö arki-iltaisin mieluummin pojan kanssa pelaamaan kuin menisin tytön kanssa lenkille? Kannattaisiko meidän vaihtaa viikonloppuisin kuskia tytön harrastuksiin (tähän isännällä on sananen sanottavana, hän ei ole vapaaehtoinen autokuski lauantaisin...)
En tiedä. Mutta askel ja asia kerrallaan on edettävä luulisin. Ainakin osaan nyt kiinnittää asiaan huomiota useammin.

Ihana lukea että tyttäresi käy lenkillä kanssasi, hän luottaa oikeasti sinuun ja tukeutuu. Nykyään aika harvoin kuulee tuollaista, äidit ovat enemmänkin vihollisia kuin ystäviä jo kymmenen vuotiaillekin.

Meillä kun on vain yksi lapsi, en osaa sanoa muuhun mitään. Mutta sen tiedän että vähemmän huomiota saanut saattaa vanhemmiten siitä mainita, näin ainakin läheiseni perheessä ;)

Noh, molemmista lapsista en tiedä, ku näitä on kolme :D Tosin ovat vähän nuorempia vielä. Mutta joo, kuopuksen kanssa menee aika imettäessä, tosikoinen on nyt kaipaillut syliä ja esikoinen jää sit väkisin vähemmälle huomiolle. Mutta yritetään kyllä huomioda sitäkin: kysellä kuulumisia, leikkiä/ pelata, pyytää syliin, jne. :) Saa nähdä miten näitä sais tasapuolisesti tulevaisuudessa kohdeltua ja huomioitua. Esikoinen tosiaan on se koetinkivi ja joutuu/joutunut eniten meidän vanhempien virheistä kärsimään. Ja tietyllä tavalla se syyllisyys taas ajaa siihen, että koittaa paikkailla sitä muulla tavoin - enemmän kuin taas noita kahta nuorempaa.

Meillä on kanssa kolme lasta, ja jännästi aikaa tuntuu kyllä riittävän kaikille. Jokaisen kanssa olen välillä kahdestaan kotona ja välillä kahdestaan jossain menossa. Mies samoin.
Meillä nämä ovat pääasiassa ihan arjessa tapahtuvia menemisiä (aina joku aikuinen-lapsi-parivaljakko lähtee kauppaan, luistelemaan, harrastukseen, kirjastoon, minne milloinkin, tai sitten jää kahdestaan kotiin), mutta olen minä lyhyitä reissujakin tehnyt kunkin lapsen kanssa erikseen, aina vähän tilanteesta ja reissun luonteesta riippuen. Mieskin tuossa äskettäin teki parin päivän matkan esikoisen kanssa kaksin, kun minulla ja nuoremmilla oli muuta.

Ehkä hauskinta aikaa oli kuopuksen vauvavuosi, jolloin olin tietenkin välillä kotona kahdestaan kuopuksen kanssa, välillä kahdestaan esikoisen kanssa, kun hän pääsi aikaisin koulusta ja vauva nukkui pitkiä päiväunia - ja välillä taas vauvan aamupäiväunien aikaan kahdestaan keskimmäisen kanssa, kun hän oli vain pari päivää viikossa hoidossa ja muut päivät kotona. Ne olivat kyllä ihania aikoja. Ja kun mies jäi vuorostaan hoitovapaalle, saivat lapset kukin vuorollaan isi-aikaa.

Sanoisin, että meillä vallitsee noin ylipäänsä aika hyvä tasapuolisuus lasten kesken, isohkoista ikäeroista huolimatta ja sukupuolesta riippumatta. Välillä olen kuullut, että etenkin jos on kaksi kovin samanikäistä lasta perheessä, niin tämä tasapuolisuusasia voi jopa aiheuttaa kunnon mustasukkaisuusdraamoja. (Tai vaihtoehtoisesti sellaista hiljaista apeutta.) Me on onneksi ainakin toistaiseksi vältytty sellaiselta

Tuo ajankäyttö on juuri se kysymys, josta kaipaisin muiden kokemuksia ja vinkkejä. Kun tuntuu, että meillä ei niitä ylimääräisiä, jaettavia hetkiä ole. Ei aamuissa, päivissä tai iloissa.
Tulen kotiin yleensä vasta päivällisen jälkeen ja koko päivän istuttuani menen mielelläni ulos erityisesti, jos on lenkkikaveri tarjolla. Niihin aikoihin kuopus on jo leikkinyt kaverinsa kanssa pihalla ja perheen miehet käyttävät ilta-ajan mieluumimn telkkarin tai pleikkarin edessä kuin pihalla.
Viikonloppuisin voisi toki aikaa järjestää. Nyt kun yksi harrastus tippui pojalta pois, on hän viikonloppuisin välillä kyselemässä tekemistä.
Tavallaan lohdullisinta on kuulla, että sullakaan ei ole valmiita vastauksia. Ja sulla on vielä 2-vuotias vaatimassa oman huomionsa! Hatunnosto - musta ei ikinä riittäisi noin monelle taholle, kahdessa koululaisessakin on ihan tarpeeksi tekemistä ja ajateltavaa. Tsemppiä!

Nyt kun ajattelen asiaa, niin ollaanhan mekin käyty pojan kanssa kahdestaan hiihtolenkillä. Hän on oikein innostunut hiihtämisestä, toisin kuin siskonsa,
Meidän perhe matkustaa välillä pienemmissä porukoissa ihan taloudellisista syistä. Tämänikäiset lapset vievät lentokoneessa jo aikuisen paikan, eli lentoliput kahdelle maksaa vähemmän kuin neljälle tai kolmelle... Kolmen vuoden ikäerolla kyse on myös jaksamisesta: 10 (tai siis melkein 11-vuotias) jaksaa viikonloppumatkalla Lontoossa eri lailla kuin 7-vuotias.
Ei tämä helppoa ole...

Mun mielestä lasten kanssa täytyy viettää yhtä paljon aikaa kun ovat pieniä. Meilläkin on vain poikia niin en osaa tuosta niin sanoa. Matkat sun muut on tietty joka perheen oma asia miten tekevät. Itse olen vähän aina kummastellut jos vain osa perheestä lähtee!? Ehkä me vaan sitten ollaan ite vähän outoja kun tykätään tehdä asiat aina yhdessä perheenä. :) Toki kahdenkeskesiäkin juttuja tulee, tällä viikolla olen monena päivänä ollut esikoisen kanssa hiihtämässä - aamupäivän sitten viettänyt kahdestaan kuopuksen kanssa kun on ollut kipeänä pois koulusta.

Mun omat vanhemmat on aina olleet tosi tarkkoja että meitä neljää sisarusta ollaan kohdeltu tasapuolisesti, vielä vaikka olemme kaikki aikuisia. Haluavat rahallisestikin auttaa kaikkia aina eikä vain osaa. Jokaiselle lapsenlapselle isälläni on ollut tärkeä aina antaa sama summa rahaa. Meille kaikille neljälle on järjestetty yhtä suuret valmistujaiset riippumatta onko valmistunut amiksesta tai lukiosta. Tuo kaikki on tullut varmaan siitä kun omat isovanhempani ehkä suosivat meidän perheen poikia enemmän, äiti ja isä ei tykännyt siitä ja halusivat että kotona kaikki saa saman arvoisen kohtelun ja huomion. Itselle on jäänyt mukavana muistona isän kanssa kahdestaan tehdyt hiihtoretket merenjäällä jne. Äitin kanssa meitä on tietenkin aina yhdistänyt käsityöharrastus.

7-vuotias on pieni ja kaipaa äitiä siinä missä isääkin. Ei ne jutut isoja tarvi olla. Muutama kiva lautapelihetki tai muuta mukavaa. Niin ettei ala muodostumaan kateellisuuksia. Lapsi ei ehkä näytä sitä, mutta voi tuntea surua silti sisällään jos sisko saa enemmän äitiaikaa. Kaikki positiivinen huomio kasvattaa lapsen itsetuntoa! :)

Tsemppiä! :)

Meillä ekaluokkalainen poika muistuttaa teidän poikaa. Samoin 10v tytön kanssa on näitä iltahetkiä kun mietitään yhdessä maailmanmenoa. Ja hauska tuo potter ja Lontoo, mä olen tytölle luvannut potter-museomatkan ensi talvelle! Mulla ei siis kysymykseesi ole vastausta ja meillä on vielä 2-vuotiaskin... Mutta yritän annostella päivistä ja illoista lapsille yhtälaisia hetkiä. Mies tosin käy pojan kanssa jalkapallo- ja jääkiekko-otteluissa ja minä tytön kanssa konserteissa. Mutta kahdenkesken matkoja meillä ei ole ollut..

Tasapuolisuuteen pitäisi minustakin pyrkiä. Toisaalta lapsilla on eri vaiheissa myös erilaisia tarpeita. Pienillä ihan jo fyysisen hoidon kautta enenmmän tarpeita kuin isommilla lapsilla. Toisaalta esikoisen kanssa tulee luontaisesti paneuduttua kaikenlaisiin asioihin ehkä suuremmalla kiinnostuksella ja intensiteetillä, kun asiat tulevat eteen ensimmäistä kertaa. Oli kyse sitten koulusta tai mahdollisuudesta mennä K7-leffaan. Itse huomaan, että keskimmäisen lapsen kohdalla minun pitää tietoisesti terästäytyä. Oikein järjestää sitä yhteistä tekemistä. Esikoisen ja pienimmän kanssa se kahdenkeskinen laatuaika syntyy enemmän luonnostaan.

Meillä poika on omalla laillaan erityisasemassa, koska hän on kuopus. Vaikka hän onkin jo "iso" ekaluokkalainen, saa hän olla enemmän vauva. Luulen, että häneltä vaaditaan vähemmän kuin tytöltä samanikäisenä. Lisäksi poika saa aikaisemmin kaikenlaista, minkä tyttö on saanut vasta vanhempana: esim. pelata tiettyjä pelejä, yökyläillä kaverilla jne. Jos nämä kaikki otetaan huomioon en tiedä, onko lopputulos tasapuolisempi.

Mustakin on tosi spesiaalia, että tyttö hakeutuu seuraani. Monelle muulle samanikäiselle käsitääkseni äiti on viimeinen tyyppi, jonka kanssa haluaisi liikkua julkisesti. Esikoisen vauva-aika oli raskasta ja uhmatkin voimakkaita, hän on aina ollut voimakastahtoinen ja temperamenttinen. Siksi olen hirvitellyt jo etukäteen tulevaa murrosikää ja mahdollista kapinointia. Ja sitä taustaa vasten on niin ihmeellistä, että vielä tässä esimurrosiässä tulemme niin hyvin toimeen.
Kuopus on aina ollut jotenkin helpompi. Suoraviivaisempi ja tasaisempi. Tosin kyllä hänkin osaa tarpeensa ilmaista, on aina osannut, ihan vauvasta saakka.
Saas nähdä minne terapeutin tuolille nuo vielä päätyvät... Toisaalta sitä sanotaan, että mikään sukupolvi ei voi kasvattaa täysin traumatonta uutta sukupolvea.

Myös minulla äidinrakkaus on aina ilmennyt fyysisellä tavalla. Siksi on ihanaa, että molemmat lapset edelleen mielellään tulevat syliin - tyttökin, vaikka on jo melkein minun pituiseni!
Minäkin kyselen kuulumiset molemmilta ja mielestäni sylittelen tasapuolisesti. Mutta leikkiä en ole oikein ikinä osannut ja pelatakin ehdin harvoin, Silloin kun olen kotona, ajaudun herkästi kotitöiden pariin sen sijaan että pelailisin lasten kanssa. En oikein osaa leikkiä, kun joka nurkasta huutaa tekemättömiä töitä.

Aika jännä - meillä on tosiaan nuo kahdenkeskiset hetket aivan kortilla. Kun minä olen lasten kanssa kotona, mies on joko matkalla töihin, töissä tai liikkumassa. Samoin päin vastoin. Arkena olen paljon vähemmän kotona kuin muut. Lapset tulevat jo iltapäivällä ja mies pian sen jälkeen. Minä en yleensä koskaan pääse kotiin ennen iltakuutta.
Viikonloppuisin toinen vanhempi on silloin pojan kanssa kahdestaan kotona, kun toinen kuljettaa tyttöä harrastuksiin (ellei poika ole kaverin kanssa leikkimässä). Tänä keväänä se kuljettaja olen tosiaan ollut minä, mies ei ole siihen hommaan vapaaehtoinen.
Meillä ei vauvavuonna noita pitkiä päiväunia nukuttu mutta myöhemmin taaperoaikana oli joitain kahdenkeskisiä hetkiä esikoisen kanssa. Poika nukkui päiväunia yleensä silloin, kun tyttö oli kerhossa.
En tiedä, onko meillä havaittavissa tuollaista hiljaista apeutta. Laitoin äsken kuumeisen pojan nukkumaan ja hän pyysi isää unikaveriksi. Mutta kun kysyin erikseen, saisinko minä tulla isän sijaan, hän antoi luvan.
Ehkä tämä tästä korjaantuu, askel kerrallaan.

Anonyymi

Meillä on kaksi vanhinta poikaa ja kaksi nuorinta tyttöjä.Aika usein jakaantuu niin ,että äiti ja tytöt,isä ja pojat.tytöt on pienempiä ja vaatinut enemmän hoitoa viime vuodet,kun taas poikien kanssa isä on voinut urheilla ja pääsee helpommalla,kun ovat omatoimisia jne...isä ottaa kyllä jokaisen vuoron perään kauppaan mukaan ja on käynyt esikoisen kanssa italian reissun.vanhimman tytön kanssa kävi Kanarian saarilla reissun ja poikien kanssa on käyty myös ulkomaan reissu,niin että tytöt jäi hoitoon.tämäkin sen takia,että rahaa säästyisi ja saisi itsekkin vähän lomailla..Tytöt ehtii kyllä myöhemmin myös mukaan. Onhan se vaikea välillä huomioida jokaista tasapuolisesti,varsinkin kun pojat on paljon kavereillaan tai menossa iltapäivisin. Koitan muistaa ainakin illalla nukkumaan mentäessä kysellä jokaisen kuulumiset..Esikoinen hakee hellittelyt minulta,mutta muun ennemmin isältään.Muut on vielä ainakin enemmän äidin perään.

Minä mietin välillä samaa kysymystä. Meillä ei olla tehty reissuja vain yhden lapsen kanssa koskaan vaan aina olemme olleet liikkeellä koko perheenä. Jonkin verran tehdään leffa/teatteri/harrastusreissuja vain toisen lapsen kanssa. Mutta tällä hetkellä kuopus saa enemmän huomiota, koska hän sen ottaa vaikka väkisin. Isompi mukautuu tilanteisiin ja on enemmän "huomaamaton" ja tästä tulee sitten tietenkin huono omatunto. Toisaalta sitten taas esikoinen saa enemmän asioita uutena (esim. vaatteita ja harrastusvälineitä) ja pienempi sitten "joutuu" käyttämään paljonkin isoveikan vanhoja. Tästäkin joku saattaa tuntea epäreiluuden tunnetta.

Meillä molemmat lapset ovat poikia, niin ei pääse syntymään äiti-tytär- ja isä-poika-parivaljakkoa. Muistan erään lastenpsykiatrin luennolta kun hän korosti että on tosi tärkeää ettei noin pääse käymään vaan että on myös äiti-poika ja isä-tytär-aikaa.

Minulla ei itselläni ole sisaruksia, joten omasta lapsuudestani en löydä vertailukohtia omaan arkeen, mutta varsinkin mieheni on kokenut tosi epäreiluna kohtelun omasta lapsuudesta. Mies jäi vähemmälle huomiolle ja pikkuveli sai paljon enemmän huomiota, yhteisiä matkoja jne. Ja tämä sama erittäin epätasainen huomion jakautuminen jatkuu nyt myös aikuisuudessa. Meillä käydään 2-3 kertaa vuodessa, pikkuveljen perhettä käydään tervehtimässä varmaan vähintään kerran kuussa. Epäreilua enkä itse halua omille lapsilleni noin epäreilua tilannetta aiheuttaa.

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Seuraa 

Blogissa Aino-äiti ja Venla-tytär yrittävät pysyä sovussa itsensä, toistensa ja ympäröivän maailman kanssa. 42-vuotias Aino on joogaopettaja ja viestintäkonsultti. 13-vuotias Venla on Kirkkonummen kuntalähettiläs, joka näyttelee, laulaa ja kirjoittaa.
Hyvinvointia, kauneutta, kasvisruokaa, eettistä kuluttamista, työtä ja haaveita – sitä kaikkea sisältää keski-ikäisen ja teinin elämänmakuinen lifestyle-blogi.

Kiinnostaako sinua kaupallinen yhteistyö tämän blogin kanssa? Ota yhteys Sanoma Lifestylen mediamyyntiin!
Bloggaajaan saat yhteyden tästä.

Seuraa blogia tästä.

Blogiarkisto

2017
2016
2015

Kategoriat

Instagram