Eilen julkistettiin ylioppilaskirjoitusten tulokset. Se tarkoittaa, että Suomessa on taas monta ylpeää vanhempaa.

Minulta kysytään usein, olenko lapsistani ylpeä.  En ole, kahdesta syystä. En uskalla enkä voi ottaa itselleni kunniaa lasten aikaansaannoksista.

  1. Olen kiitollinen, en ylpeä.

    Minua vaivaa ilmeisesti jonkinlainen suojattomuuden tunnelukko.

    Olen lapsistani onnellinen, onnellisempi kuin mistään muusta maailmassa. Silti ajattelen koko ajan, että onneni on uskomatonta ja ohikiitävää, jotain ihmeellistä, josta on syytä nauttia niin kauan kuin se on totta.

    Edellämainitun tunnelukko-teorian mukaan minunkaltaiseni henkilö "on kova huolehtimaan ja usein peloissaan ja kokee olonsa turvattomaksi. Tällainen henkilö murehtii kohtuuttomasti terveyttä, vaaroja tai onnettomuuteen joutumista, taloudenhoitoa tai kontrollin menettämistä."

    Täysin en tunnista itseäni tuosta kuvauksesta, mutta jotain osia kylläkin. Kun katselen lapsiani ajattelen usein Eila Kivikk'ahon runoa  nimeltä Muuan isämeitä

    Anna meille – tarkoitan:
    älä ota pois. Vaikeata lastesi luopua ois.
    Elämäämme helpottaa
    vaikket koskaan vois,
    tätä pientä onneamme
    älä ota pois.

    Lapset ovat vain lainassa. Niin minä ajattelen. Jos ylpeilisin lapsillani, se olisi kuin jonkin pahan manaamista esille.

    Typerää taikauskoa, tiedän. Jatkan tunnelukkoni työstämistä edelleen.

  2. En voi ottaa kunniaa lasten saavutuksista.

    Lapset ovat opettaneet minulle nöyryyttä, ehkä enemmän kuin mikään muu asia elämässä. Lapset ovat minulle täysin ansaitsematon ilo. Heidän saavutuksensa ovat ihan muiden ihmisten kuin minun ansiota.

    Äitinä kärsin jatkuvasta rittämättömyyden tunteesta. Se johtuu ahneudestani: halusin perheen mutta haluan myös uran ja näiden lisäksi haluan harrastaa, viettää omaa aikaa, olisi kivaa panostaa myös kotiin ja sosiaalisiin suhteisiin jne. jne.

    Riittämättömyyden tunne tarkoittaa jatkuvaa ajankäytön pohtimista. (Tässä saattaa olla taustalla vaativuuden tunnelukko.)

    Kun aikaa on vain rajallinen määrä, sitä ei millään riitä yhtä lailla kaikkeen. Kun kaikki aika on korvamerkitty jollekin, oma aika on aina pois jostain. Niinpä elämäni on prorisoimista. Tällaista:

  • Lähdenkö salille aamulla ennen töihinlähtöä? Se tekisi hyvää, mutta silloin pääsisin töihin vasta myöhään... Ja silloin joutuisin ajamaan ruuhka-aikaan työpaikalle, eli käyttämään työmatkaan kauemman aikaa, mikä on pois perheeltä.
  • Tapaisinko kaverin töiden jälkeen? Jos tapaisin, se aika on pois perheen yhteisestä ajasta, ja mies joutuisi taas laittamaan päivällisen. Ja kuka silloin käyttää koiran lenkillä?
  • Minun tekisi mieli mainoksessa näkemääni uutta mekkoa. Ajaisinko läheiseen ostoskeskukseen sovittamaan sitä ja käyttäisin reissuun toista tuntia? Entä jos kuopus juuri silloin haluaisi pomppia kanssani trampoliinilla tai esikoinen tarvitsisi apua geometrian läksyissä? Ostaisinko sittenkin mekon sovittamatta sitä, muutamalla klikkauksella netistä ja pahimmassa tapauksessa käyttäisin toista tuntia aikaa sen palauttamiseen?
  • Surffaisinko tänä iltana somessa vai raivaisinko tiskipöydän? Ensimmäisestä rentoudun, jälkimmäisestä en. Toisaalta jälkimmäisestä mies voisi ilahtua, ensimmäisestä ei.

Jos joku voisi olla ylpeä lapsistamme ja ottaa kunniaa heidän saavutuksistaan, se olisi mieheni. Hän ei ole yhtä ahne elämälle, vaan osaa paremmin asettaa oikeat asiat tärkeysjärjestykseen. Eikä hän taida kantaa turhasta omantunnontuskia..

Kirjailija Jari Tervoa mukaellen olen usein sanonut (vaikka Tervon alkuperäisessä sanonnassa sukupuolet olivat toisin päin): 

Meillä isä on maailman paras ja äitikin yrittää parhaansa.

Äitiys on lahja. Nöyryyden lisäksi se opettaa hetkessä elämistä. Minä olen tällä opintomatkalla vasta puolitiessä. Onneksi matka jatkuu...

Aurinkoista kesän jatkoa kaikille teille ylpeille vanhemmille sekä myös meille muille, jotka emme syystä tai toisesta osaa olla lapsistamme ylpeitä!

Uräidin Ruuhkavuodet myös:
Facebook | Twitter Instragram | Pinterest | Bloglovin | Blogipolku | Blogit.fi  | Google+ | YouTube | Snapchat & Periscope: @ruuhkavuodet

Kommentit (14)

Outi Krimou

Tiedätkö mistä minä olen ylpeä?
Siitä, että olen saanut kaksi minulle täydellistä lasta. He eivät varmasti ole täydellisiä kaikille, mutta minulle ovat. Se mitä lapset saavuttavat, on täysin heidän käsissään. Minä voin vain luoda tilanteita, joilla auttaa heitä ne saavuttamaan.
Aurinkoista viikkoa sinulle <3

Vierailija

Minä kyllä olen ylpeä lapsistani. On hienoa nähdä minkälaisiksi he ovat kasvaneet ja kehittyneet. He ovat minulle suuri lahja - annettu joksikin aikaa. Tiedän että he pian lähtevät, ja tiedän että roolini heidän kasvussaan on vain sivurooli. Mutta silti - olen kiitollinen heistä. 

Olen aina ajatellut, että lapsessa on alusta lähtien kaikki. Vauvat syntyvät maailmaan valmiina ottamaan vastaan kaiken hyvän ja kehittymään sen avulla hyviksi ihmisiksi. Vanhempien tehtävä on antaa siihen mahdollisuus.

En tiedä yhtään lasta, jonka hyvät ominaisuudet voisi lukea vanhempien ansioksi. Sen sijaan tiedän monia lapsia, joiden ongelmista ainakin osa on vanhemmista lähtöisin. 

Aino Pajukangas
Liittynyt9.9.2015

Kiitos kommentistasi! Vaikuttaa siltä että olemme yhtä mieltä mutta vain ilmaisemme ajatuksiamme eri käsitteillä. Minäkin nimen omaan olen kiitollinen lapsistani ja ajattelen että lapset ovat lahja. En vain käytä tunteestani ilmaisua "olla ylpeä".

Kirjoitan blogia 13-vuotiaan tyttäreni kanssa: Sulassa sovussa

Blogimme myös somessa:
Facebook Instragram Pinterest YouTube | blogit.fi | Bloglovin

Vierailija

Minäkin jäin tuota miettimään ja sanoisin, että olen hetkittäin lapsistani ylpeä ja hetkittäin voi olla tilanne, että en ole sitä ollenkaan... Onnellinen ja kiitollinen lapsista olen niinäkin haastavinakin hetkinä. Olla ylpeä ehkä tosiaan kalskahtaa vähän negatiiviselta, mutta päädyin siihen että on eriasia olla ylpeä tai ylpeillä (joka sitten taas mielestäni on negatiivinen juttu). Minulla on myös tunne, että itse lapsena kaipasin sitä, että joskun oltaisiin oltu minusta ihan ylpeitä -tai varmasti oltiinkin, mutta 80-luvulla maalla sitä ei sopinut näyttää/sanoa niin suoraan.

MaijaHelenaK

Ja edellä olevan kommentin takana siis Maija. Ja lisäyksenä vielä luulemukseni, että tänä päivänä tuo ylpeys/onnellisuus/kiitollisuus (mikä termi sitten kullekin on) osataan ja uskalletaan lapsille näyttää

Aino Pajukangas
Liittynyt9.9.2015

Hyvin tiivistit aikojen muuttumisen. Juuri noin se taitaa olla: vielä meidän nuoruudessamme ei ollut ihan sopivaa sanoa että olisi ylpeä lapsestaan. Silloin taisi olla muukin myönteisen palautteen antaminen huomattavasti harvinaisempaa. Minä olen tuon "koulukunnan kasvatti", siksi yhdistän käsitteeseen ylpeä jotain negatiivista.

Kirjoitan blogia 13-vuotiaan tyttäreni kanssa: Sulassa sovussa

Blogimme myös somessa:
Facebook Instragram Pinterest YouTube | blogit.fi | Bloglovin

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Seuraa 

Blogissa Aino-äiti ja Venla-tytär yrittävät pysyä sovussa itsensä, toistensa ja ympäröivän maailman kanssa. 42-vuotias Aino on joogaopettaja ja viestintäkonsultti. 13-vuotias Venla on Kirkkonummen kuntalähettiläs, joka näyttelee, laulaa ja kirjoittaa.
Hyvinvointia, kauneutta, kasvisruokaa, eettistä kuluttamista, työtä ja haaveita – sitä kaikkea sisältää keski-ikäisen ja teinin elämänmakuinen lifestyle-blogi.

Kiinnostaako sinua kaupallinen yhteistyö tämän blogin kanssa? Ota yhteys Sanoma Lifestylen mediamyyntiin!
Bloggaajaan saat yhteyden tästä.

Seuraa blogia tästä.

Blogiarkisto

2017
2016
2015

Kategoriat

Instagram