Uraäidin Ruuhkavuodet
Pian on taas aika, kun lasten harrastukset loppuvat kevätlukukauden osalta. Sitten aletaan kesällä keskustella, missä syksyllä kuljetaan: jatkuuko taitoluistelu, näytelmäkerho, liikuntakerho, pianotunnit.... 
11-vuotiaaksi Hipu on harrastanut jo monenmoista: vauva- ja taaperomuskaria, muskarissa kanteleensoittoa, myöhemmin kuorolaulua, balettia, lasten joogaa, hip hoppia, yleisurheilua, ratsastusta, partiota, uimista, suunnistusta... Viulutunneillakin tyttö kävi pari vuotta, mutta ei lopulta ihastunut siihen. (Hyvä niin. Viulu on vaikea instrumentti ja maailmassa on ihan tarpeeksi huonoja viulisteja.)
Hessun kanssa olemme olleet vähän laiskempia. Poika on 8-vuotiaaksi mennessä käynyt vauvamuskarissa, futiskoulussa, kokeillut lasten joogaa, yleisurheilua, partiota ja tänä keväänä käynyt näytelmäkerhossa. Muut harrastukset ovat jääneet mutta viimeistä hän kuulemma haluaisi jatkaa.
Itse soitin viulua kaikkiaan kymmenen vuotta. Aloitin soittamisen viisivuotiaana Satu meni saunaan -debyytillä, jolla aukenivat ovet musiikkikouluun. Käytännössä harrastus loppui 15-vuotiaana, kun lähdin vaihto-oppilaaksi Australiaan. Siinä välissä ehdin suorittaa viulusta musiikkikoulun oppimäärän eli 3/3-tutkinnon. Kävin myös teoria-, säveltapailu- ja orkesteritunneilla. Lisäksi suoritin pianonsoitosta 2/3-kurssitutkinnon.
Viulu on edelleen minulla, kotelossaan sängyn alla. Pieni Lintu -blogissa on kuluvan viikon Makrotex-haasteen aiheena aarre. Viulu on minun aarteeni. 
Soittimeni on käsintehty ja yli 30 vuoden ikäinen. Sen ääni on ihanan pehmoinen ja täyteläinen. Vaikka soitan nykyään enää harvoin, vain muutaman kerran vuodessa sukujuhlissa, tulee tuosta vanhasta ystävästä parhaimmillaan hiveleviä, samettisia säveliä. Vaikka pelimannin taidot olisivat ruosteessa, hyvä soitin voi pelastaa paljon.

Uraäidin Ruuhkavuodet
Minä olen meidän perheessä siis musiikkikoulun käynyt, mutta muut perheenjäsenet ovat soittajia. Mies, joka on opetellut itse soittamaan useaa eri instrumenttia, tarttuu vähän väliä kitaraan ja näppäilee muutaman soinnun tai istahtaa esim. lasten iltatoimien aikaan pianon ääreen. Myös Hipu käy pianotunnilla ja aivan kehottamatta tapailee monta kertaa päivässä soittoläksyjään. He soittavat omaksi ilokseen.
Miksi minä en enää soita? Arki on tietysti liian kiireistä. Mutta lisäksi en koskaan oppinut soittelemaan huvikseni. Minä aina harjoittelin, soitin tavoitehakuisesti. Olin niin kova suorittamaan, että jossain vaiheessa haaveilin jopa ammattimuusikon urasta. Nykyään olen onnellinen, että se ei ollut minun tieni.
Silti on sääli, että soittamisesta tuli minulle suorittamista. Olenkin hieman kriittinen sitä kohtaan, että suomalaislapset harrastavat niin tosissaan. Oma laji pitää valita jo melkein heti, kun on kuivaksi oppinut. 
Hipu aloitti ratsastuksen 3-vuotiaana. Eräs työkaverini sanoi siitä kuullessaan: "No jopas tytöstä tulee hyvä, kun on noin varhain aloittanut!" Hämmästyin sen kuullessani. Itse ajattelin, että ratsastaminen on mukavaa ulkoilua ja opettaa oman kehon hallintaa, tasapainoa sekä yhteistyötä ison eläimen kanssa. Samoin kuulemma futista tai jääkiekkoa on nykyään turhaa aloittaa enää ekaluokan jälkeen, koska samanikäiset ovat ehtineet jo kauas edelle.
Miksi lasten harrastamisen pitää olla niin totista? Ei läheskään kaikista voi tulla ammattimuusikoita tai kilpaurheilijoita. Miksi ei ole yleisempää harrastella vain rennolla asenteella, omaksi ilokseen ja muiden kiusaksi?
P.S. Ethän unohda osallistua blogini synttäriarvontaan! Palkintoina kosmetiikkaa ja hiustenhoitotuotteita. Arvonta päättyy sunnuntaina 26.4. klo 20.
------
I've played the violin for altogether 10 years. I started when I was 5 and had the hobby untill I was 15. Nevertheless I hardly ever played out of pure joy. Instead I practised.

My kids are now 8 and 11. They've tried several different hobbies, which I find alright.
These days my daughter enjoys playing the piano. She plays many times per day without anyone telling her to do that. Also my husband plays often many instruments because he likes playing.

Children's hobbies in Finland are quite serious business these days. I wonder why it is so rare to do something just for fun, not aiming at being professional one day?
Strict goal orientation may kill pleasure and joy of having a hobby.

P.S. Please take part in the lottery which is organised to celebrate the 6 months birthday of my blog. There's time until Sunday the 26th April at 8pm.

Uräidin Ruuhkavuodet myös / Follow my blog also at:
Blogger | Facebook | Twitter | Instragram | Bloglovin, | Blogilista |  Blogipolkuvlog @Vlogia.

 

Kommentit (56)

Viulun muotoilu on silmiä hivelevää.

Harrastamisesta on tullut tavoitteellista, kaiken on oltava suorittamista, puhdas tekemisen ilo ja ihan vaan huvikseen tekeminen on kadonnut jonnekin. Tuttu juttu itsellenikin menneiltä vuosilta, onneksi nykyään olen armollisempia itselleni.

Kiitos kovasti.. ihanasti rohkaisit Se on upeeta kun oot tehnyt kappaleen, kyllä se lahja sinulla on, ehkä se tarvitsee pulputakseen..aikaa. Vuosien mittaan oon huomannut että saadakseen jotain "luoduksi " tarvii tyhjää " aikaa =) jotta luovuus pääsee valloilleen.. aina se ei onnistu

Minua niin kovasti harmittaa, etten suostunut papan oppilaaksi ... -hän olisi opettanut viulunsoittoa :) Minä keskityin vain sähköuruilla ja pianolla soittamiseen.

Kaunis viulu! Minä aina hämmästelen, kuinka kukaan osaa löytää viulusta oikeita säveliä! Suuresti siis arvostan kaikkia, jotka saavat siitä ulos kaunista musiikkia. :)

Mahtavaa että soitat ja teet vielä omia laulujakin - ihan huippua! Minä en koskaan oikein oppinut säveltämään, kun soittaminen oli tuollaista suorittamista... Yhden kappaleen taisin aikoinaan kyhätä kasaan.

Kiitos =) Kyllä viulunsoittotaitoa toki kannattaisi pitää yllä, menihän siihen lukemattomia tunteja noiden kymmenen vuoden aikana, kun harrastin soittamista. Jollain kummalla tavalla viulunsoittotaito on säilynyt, vaikka pianonsoitosta en enää muista mitään.

On totta että tuollainen tavoitehakuinen harrastaminen voi yksipuolistaa harrastusvalikoimaa kun pitää harrastaa vain yhtä lajia, jos haluaa olla siinä hyvä.
Kyllä minä vielä joskus vetreytän soittotaitoni. Nykyarjessani ei vain ole sellaista hetkeä, joka soveltuisi luontevasti viuluharjoituksiin...

Minunkin mielestäni tuo hengailu kavereiden kanssa on itse asiassa tosi tärkeää erityisesti koska siinä yhteydessä nautitaan usein raikasta ulkoilmaa. Sen vuoksi en ole aina jaksanut naputtaa, vaikka poika on lintsannut viikonloppuharrastuksistaan, vaikka tyhmähän se on...

Kaunis viulu ja varmasti ihana aarre. Nyt vain viulu kauniiseen käteen ja perheelle yhteinen viulunsoitto hetki :)

Jotain kummallista tässä Suomen järjestelmässä on, kun niin hirveän nuorena pitäisi jo valita laji ja sitoutua treenaamaan 4-5 kertaa viikossa. Osa lapsista harrastaa todella paljon - kyllästyvätkö koko touhuun murrosiässä? Osa ei liiku läheskään tarpeeksi. Kultainen keskitie puuttuu. Meillä on innokas palloilija, kahta lajia ja treenejä vähintään viidet viikossa ja pelit&turnaukset päälle. Homma toimii, kun lapsen oma motivaatio on kova. Nuorempana ei ollut, niin ei pakotettu.
Tunnistan itseni tuosta suorittamisesta. Soitin pianoa lapsena, mutta se oli todella suorittamista eikä soittamisen iloa. Niinpä jäi se harrastus. Nyt huomaan, että pienemmässä pojassa asuu musiikki, joten pianon hankinta on pohdinnassa :)

Kaunis esine tuo viulusi. Olen kanssasi samaa mieltä niin huonoista viulisteista, kuin lasten harrastuksista. Miksi harrastaa pitää vakavasti ammattilaisuuteen tähdäten? Missä on harrastamisen leikkimielisyys ja ilo? Olen itse äärimmäisen tyytyväinen oman lapsen partioharrastukseen. Se on vielä ollut iloista olemista ja tekemistä muiden kanssa. Se on kasvattanut lapsesta nuoren joka kokee velvollisuudekseen jatkaa ja antaa siten iloa muille itseään pienemmille. Nyt suoritetaan ryhmänohjaaja kurssia ja haaveillaan omasta laumasta ensi syksynä. Meilläkin on ehditty kokeilla vaikka mitä tanssista painiin ja yleisurheilusta kitaransoittoon. Liikuntaa saadaan vieläkin salibandyn harrasteryhmässä sekä ulkona kavereiden kanssa jalkapalloa pelatessa.

Kauniit kuvat viulusta. Nykyaikana on liian paljon hajottavia asioita. On varmaankin vaikeaa saada lapsi keskittymään johonkin pitkäjänteisyyttä vaativaan harrastukseen. Lasten harrastukset ovat aika paljon vanhempien päätäväisyyden varassa.

Samaa mieltä kanssasi lasten harrastusten totisuudesta, miksi monessa lajissa pitää pyrkiä tahkomaan hampaat irvessä monta kertaa viikossa + pelit/turnaukset päälle.. Lasten harrastusten pitäisi olla omaehtoista mukavaa, iloista tekemistä.
Kaunis soitin!

Kaunis viulu. Selvästi aarre :).
Lasten harrastusten liika tavoitteellisuus on melkein lempiaiheitani ;). En voi ymmärtää, miksi lähes joka lajissa on päämäärätietoinen tavoitteellisuus mukana alusta lähtien. Minusta tärkein tavoite pitäisi on harrastamisen ilo ja kokeilun vapaus. Oma lapsi harrastaa yhtä urheilulajia tavoitteellisemmalla tyylillä (ilman omaa suurta tavoitetta) ja toiseen kivaan lajiin on löytynyt höntsyhenkinen porukka seurakunnnan järjestämänä. Ja niin kuin tuossa edellä mainittiin, partio on ollut kaikin puolin tosi kiva ja tervehenkinen harrastus.

Hienot kuvat ja hieno aarre. Kyllä sitä kannattaisi soittaa ihan vaan huvikseen. Kun perheessänne on niin paljon soittotaitoisia, soittakaa vaikka kerran viikossa yhdessä perheorkesterina.

T. Täysin arkista

Olipa hyvä kirjoitus!:) Meillä poikia on kans kehotettu pienestä pitäen miettimään aina syksyn tullen, että jatkuuko harrastus vai ei. Moni harrastus vaatii vanhemmiltakin sekä rahallista, että ajallista panostusta, ettei viitsi vastentahtoista lasta harrastuksiin raahata. Ja jos syksyllä aloitetaan, niin kausi mennään loppuun.
Molemmat ovatkin pelanneet sekä futista, että säbää. Nuorempi on käynyt myös parkourissa. Lätkä on torpattu ajatuksena jo etukäteen (sori vaan), sillä siihen ei taitais meidän mitkään rahkeet riittää...
Itse olin aikanaan sellainen, joka aloitti monenmoista, mutta mikään harrastus ei kestänyt paria vuotta kauempaa. Eikä se edes harmita mua. Kaverit ja omaehtoinen tekeminen oli mulle tärkeämpää. Vastustan myös sitä, että on pakko olla joku harrastus. Miksi ihmeessä? Kavereiden ja sisarusten kanssa ulkoleikit ja -pelit on hyvä tapa viettää iltoja. Harvinaiseksi ne vaan käyvät nykyaikana, kun joka ilta lapset on jossain harrastamassa...:)

Meillä on erityisesti pikkupojalla jääneet harrastukset kesken. kun loppukaudella ei ole enää homma huvittanut. Se on kyllä vähän tyhmää, kun olemme usein kuitenkin maksaneet kalliit lukukausimaksut jne. Jääkiekkoa mekään emme samoista syistä edes ole harkinneet =)
Olen ajatellut että lapsen on hyvä kokeilla monenlaista harrastusta koska ottaa aikansa, ennen kuin se oma juttu löytyy. Näin ainakin kävi esikoisen kanssa. Kuopus on vielä sen verran pieni, että itse asiassa juurikin nuo pihaleikit kavereiden kanssa ajavat usein sen harrastusvuoron edelle.

Meillä näytteleminen on ollut molemmille mukava sekoitus tavoitteellisuutta (tavoitteena valmistaa oman porukan kanssa näytelmä) että porukan yhteistä, luovaa ja kivaa tekemistä. Partio jäi molemmilla sen jalkoihin. Minua vain hieman harmittaa se, että partiossa olisi ollut liikuntaa ja ulkoilua, mutta kaikkea ei voi saada... Tärkeintä on tietenkin lasten oma innostus.

Kun vain ehtisin. Arki on aika tiukkaan ohjelmoitu ja viikonloput myös, niiden lasten harrastusten vuoksi. Ja koska enää en soita tavoitteellisesti, en oikein osaa soittaa ilman tavoitteita... Ehkä minä sitten myöhemmässä elämänvaiheessa, kun on enemmän vapaa-aikaa, menen vaikka johonkin kansalaisopiston viulupiiriin...

Kaunis viulu. Viulun muodot ovat hyvin sulavat, jo ne ikään kuin soivat. Ihana harrastus.
Meidän perhe ei ole musikaalista eivät omatkaan vanhempani eivätkä sisarukset. Kulttuuriharrastukset suuntautuvat kirjallisuuteen ja taiteeseen.

Itse ole useasti ääneen kritisoinut sitä, että lasten pitää harrastaa niin kovin tavoitehakuisesti ja paljon yhtä lajia. Omat poikani olisivat kiinnostuneita useista harrastuksista ja lajeista. Mutta meillä ei riitä kantokyky usean harrastukseen enkä haluaisi lasteni jokaista iltaa/vapaa päivää ohjelmoida. Ihan perusfutiksessa on vähintään kahdet treenit viikossa, joista toiset jopa 1,5t ja joka viikonloppu joko harjoituspelit tai turnaus. Jos harrastaisi sekä futista että lätkää, niin kalenteri olisi aivan tukossa. Tai urheilua ja vaikka musiikkiopistossa soittamista.

Puhumattakaan siitä, että aikuisen pitäisi olla koko ajan jonnekin kuskaamassa ja perheeseen tarvittaisiin toinen auto harrastuskuljetuksia varten.

Minä olen soittanut vähemmän tavoitehakuisesti lapsena pianoa. Harmittaa, että taito on aivan rapautunut. Yksi pojista haaveilee kitaratunneista ja olen ajatellut, että pitäisikö ostaa kitaroita kaksi ja mennä itse samalla tunneille.

Pidä ihmeessä kiinni soittotaidostasi!

Viulu on ihana soitin. Pidän juuri pehmeä äänisistä viuluista ja kauniista rauhallisista kappaleista. Itse en osaa soittaa, mutta kuuntelen mielelläni.

Meilläkin käydään mietteitä ensi syksyn harrastuksista. Jatkuuko musiikkiopiston kitara-tunnit? Telinevoimistelu? Tyttöä kiinnostaa niin paljon hengailu kavereiden kanssa iltaisin. Sekin on tärkeää, mutta eiköhän ne tärkeät harrasteetkin mahdu mukaan. Poika ei edes harkitse rakkaan jalkapallon vaihtamista muuhun.

Tämä on ihan totta. Toisaalta omat lapseni ovat molemmat kyllä harvinaisen pitkäjänteistä sorttia. Ainakin tytöllä on vain vienyt aikansa löytää juuri ne omat jutut, joita itse haluaa harrastaa. Poika on sen verran pieni vielä, että edelleen etsiskelee sitä oikeaa harrastusta.

Kiitos kommentistasi! Totisen harrastamisen tavoite on varmaan seuloa ne suuret lahjakkuudet ajoissa massasta esiin, jotta heidän kykynsä kehittyvät huipputasolle jne. Meillähän Suomessa on ilmeisesti poikkeuksellisen korkeatasoinen musiikkikoulujärjestelmä. Mutta jotenkin juuri noita kurssitutkintoja yms. edelleen vierastan kokemusteni ansiosta. Mies ei halua tyttöä tutkintorumbaan, siksi hän jatkaa soittelua yksityistunneilla - omaksi ja meidän kaikkien iloksi =)

Minäkin tykkäsin partioharrastuksesta ja on hieman sääli, että tyttö päätti jättää sen koska harrastuskalenteriinkin 4-luokkalaisella mahtuu vain rajallinen määrä harrastuksia, jottei koulunkäynti kärsi. Poika taas halusi partioon siskon perässä, mutta kun sisko ei enää ollut siellä enää, ei partiokaan jaksanut kiinnostaa ;)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Seuraa 

Blogissa Aino-äiti ja Venla-tytär yrittävät pysyä sovussa itsensä, toistensa ja ympäröivän maailman kanssa. 42-vuotias Aino on joogaopettaja ja viestintäkonsultti. 13-vuotias Venla on Kirkkonummen kuntalähettiläs, joka näyttelee, laulaa ja kirjoittaa.
Hyvinvointia, kauneutta, kasvisruokaa, eettistä kuluttamista, työtä ja haaveita – sitä kaikkea sisältää keski-ikäisen ja teinin elämänmakuinen lifestyle-blogi.

Kiinnostaako sinua kaupallinen yhteistyö tämän blogin kanssa? Ota yhteys Sanoma Lifestylen mediamyyntiin!
Bloggaajaan saat yhteyden tästä.

Seuraa blogia tästä.

Blogiarkisto

2017
2016
2015

Kategoriat

Instagram