Eilen Palkaskeron huipulla muistin taas miltä tuntuu, kun aika pysähtyy. 

Sitä ennen jyrkkää polkua tarpoessani yllätin itseni ihmettelemästä, mitä minä siellä oikein teen. Samaa hämmästelin jo toissa päivänä matkalla Suomen Perhostutkijain Seuran kesäleirille Muonioon, kun ajoimme tuntitolkulla kuoppaisia asfalttiteitä läpi maaseudun.

Onko mitään järkeä raahata koira tunturiin? Onko siellä mäkäräisiä paljon vai vielä enemmän?

Lapsiakin on jo vähän ikävä... Olisikohan reissuun kuitenkin voinut lähteä koko perheellä?

Tutustuimme lähiympäristöön heti tuloiltana. Yöllä Lapin auringon sävy on vaaleanpunainen.
Tutustuimme lähiympäristöön heti tuloiltana. Yöllä Lapin auringon sävy on vaaleanpunainen.

Auringonkehä oli kauneimmillaan puoli kahdelta yöllä.
Auringonkehä oli kauneimmillaan puoli kahdelta yöllä.

Olen viime vuosina matkaillut yllättävän paljon tuntureilla kun ajattelee, että en oikeastaan ole mikään eränkävijä. Lomailimme koko perheellä Norjassa kolme vuotta sitten, juhannuksen 2014 vietimme Kilpisjärvellä (jossa osallistuimme mm. Saanan juhannushiihtoon!) ja nyt olemme Pallaksella.

Syy eräelämään on mieheni, joka on todellinen luontoihminen. Minäkin tosin tykkään nykyään vuosi vuodelta enemmän metsässä samoilusta mutta en tiedä, olisinko jaksanut vääntäytyä yhtenäkään kesänä Lappiin asti ilman häntä.

Minullehan kesässä tärkeintä kuitenkin on helle, uiminen ja hiekka varpaiden välissä. (Sitä paitsi inhoan hyttysiä.)

Hyvässä seurassa on mukavaa retkeillä. Koiramme Napsukin jaksoi reitin hienosti - mäkäräiset vain vähän vaivasivat sitä...
Hyvässä seurassa on mukavaa retkeillä. Koiramme Napsukin jaksoi reitin hienosti - mäkäräiset vain vähän vaivasivat sitä...

Palkaskeron huipulle kulkijat ovat kasanneet kiviä keoksi, vaikka kansallispuiston luontoon ei saisi jättää jälkiä.
Palkaskeron huipulle kulkijat ovat kasanneet kiviä keoksi, vaikka kansallispuiston luontoon ei saisi jättää jälkiä.

Aloitimme eilen ensimmäisen retkipäivän Pallastunturin rengasreitillä, 7 kilometrin mittaisella Palkaskeronkierroksella. Reitti on määritelty keskivaikeaksi.

Palkaskeron polku lähtee Pallastunturin luontokeskukselta kohti itää ja nousee tunturiin vanhan poroaidan kautta. Luontokeskuksen ja huipun välillä on noin 240 metrin korkeusero.

Saanan ja Norjan tuntureiden jälkeen Palkaskero voisi tuntua vain pikkunyppylältä, mutta kaunista siellä totisesti oli. Kahdessa vuodessa olin ehtinyt unohtaa monta asiaa tunturin lumosta. Olin esimerkiksi unohtanut:

  • Miten raskasta laelle nouseminen voi olla. Ajattelen aina etukäteen, että tunturissa patikoiminenhan on vain sellaista kevyttä tepastelua. 
  • Miten raikasta ilma ylhäällä onkaan. 
  • Kuinka karua kasvillisuus on korkealla, ja kuinka kauas sieltä näkee.
  • Miten rauhallista erämassa voi olla. (Näimme matkalla yhteensä vain neljä ihmistä: kaksi kaukaa ja toiset kaksi sadan metrin päästä.)
  • Miten vähäpätöisiltä monet arkiset pulmat tuntuvat, kun kulkee hiljaa Lapin suuren taivaan alla.

Näkymä majapaikkamme laiturilta, Sieppijärven rannalta.
Näkymä majapaikkamme laiturilta, Sieppijärven rannalta.

Tunturin jäkälien seassa ja rosoisilla kivillä kasvaa kaikkea kaunista.
Tunturin jäkälien seassa ja rosoisilla kivillä kasvaa kaikkea kaunista.

Toissa vuonna Kilpisjävellä ehdin jo vannoa, että en tule sinne uudestaan. Juhannuspäivän aamuna nimittäin mökkimme terassille oli satanut keko lunta - ja saman päivän iltana teimme kymmenen kilometrin retken Saanalle! 

Eilen kansallispuistossa, Palkaskeron kivisellä kupeella, olin kiitollinen miehelleni, että hän sai minut taas Lappiin. Reitin varrelta avautui huikaiseva näköala tunturijonon laidalle ja Pallasjärvelle. Sinne meidän täytyy vielä mennä! Ja voisihan siellä Kilpisjärvelläkin käväistä, eihän se kaukana ole...

Oletko sinä patikoinut tuntureilla? Mikä on lempikohteesi?


Palkaskeron reitin loppupäässä on mielenkiintoinen Orava Avenue-niminen ympäristötaidenäyttely. Mats Wikströmin patsaat kuvaavat maailmanuskontoja ja luomakunnan ykseyttä. Hämmästyin aika lailla, kun yhtäkkiä polun varrella näin meditoivan oravan!
Palkaskeron reitin loppupäässä on mielenkiintoinen Orava Avenue-niminen ympäristötaidenäyttely. Mats Wikströmin patsaat kuvaavat maailmanuskontoja ja luomakunnan ykseyttä. Hämmästyin aika lailla, kun yhtäkkiä polun varrella näin meditoivan oravan!

Uräidin Ruuhkavuodet myös:
Facebook | Twitter Instragram | Pinterest | Bloglovin | Blogipolku | Blogit.fi  | Google+ | YouTube | Snapchat & Periscope: @ruuhkavuodet

Kommentit (4)

Teija H

Kyllä Lappi ja etenkin Kilpisjärvi houkuttelee. Kotiuduimme juuri eilen reissusta ja kilometrejä kertyi auton mittariin reilut 4000. Tänä vuonna vietimme juhannuksen Kilpisjärven lumisilla tuntureilla ja patikoimme Saanalle. Muutama vuosi sitten olimmme siellä juhannuksen jälkeen ja silloin valloitimme Mallan ja patikoimme Mallan luonnonpuistossa kolmenvaltakunnanrajalle. Olemme myös käyneet Norjan kauniila jylhillä vuonoilla ja se oli elämys jota ei unohda koskaan, maisemat aivan erilaisia kuin Suomen lapissa.

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Seuraa 

Blogissa Aino-äiti ja Venla-tytär yrittävät pysyä sovussa itsensä, toistensa ja ympäröivän maailman kanssa. 42-vuotias Aino on joogaopettaja ja viestintäkonsultti. 13-vuotias Venla on Kirkkonummen kuntalähettiläs, joka näyttelee, laulaa ja kirjoittaa.
Hyvinvointia, kauneutta, kasvisruokaa, eettistä kuluttamista, työtä ja haaveita – sitä kaikkea sisältää keski-ikäisen ja teinin elämänmakuinen lifestyle-blogi.

Kiinnostaako sinua kaupallinen yhteistyö tämän blogin kanssa? Ota yhteys Sanoma Lifestylen mediamyyntiin!
Bloggaajaan saat yhteyden tästä.

Seuraa blogia tästä.

Blogiarkisto

2017
2016
2015

Kategoriat

Instagram