Viimeinen oljenkorsi

Varma syksyn merkki on flunssa. Meillä hän on majaillut nyt jo yli kuukauden. Tuli pyytämättä ja ilman ennakkoilmoitusta, valtasi talon, on kova määräilemään mitä voimme tehdä ja missä voimme käydä. Tämä kuokkavieras tahtoo majailla meidän kanssa yleensä sängyssä tai sohvalla peiton alla telkkaria katsellen ja samalla torkkuen. Hän myös vaatii meitä ulkoiluttamaan häntä vähän väliä lääkärissä ja apteekissa. Muihin paikkoihin tai huvituksiin häntä ei juuri huvita lähteä. Olemme siis viettäneet kuluneen kuukauden hyvin pitkälti kotosalla. Olemme yrittäneet olla taktisia ja välillä vain häivymme pois töihin ja kouluun, toivoen, että vieras tylsistyisi ja vaihtaisi majapaikkaa. Sitkeä ja jääräpäinen tapaus, ei tajua lähteä. 

Vieras myös määrää kestityksen. Hänen vuokseen meillä on kulunut suuret määrät mm. kurkkukarkkeja, Strepsilsejä, särkylääkkeitä, allergialääkkeitä, nenäsumutteita, antibiootteja, valkosipulia ja hunajateetä. Koska nämä keinot eivät ole hetkauttaneet häntä mihinkään suuntaan, olemme ottaneet asteittain käyttöön järeämpiä aseita. Parhaat neuvot flunssan häätöön tulevat tietenkin mummolta. Ensin kokeilimme sipulijalkakylpyä. Lämpimässä vedessä oli toki miellyttävää lillutella kylmiä jalkaparkoja, mutta ainut vaikutus taisi olla viikoksi asuntoon leijailemaan jäänyt lihasopan haju, joka ei lähtenyt tuulettamallakaan pois.  

Kikka kakkosena mummo suositteli Sarvikuono-kannua. Olin toki kuullut tästä hoitomodosta aiemminkin ja pelkkää hyvää, mutta veden kaataminen nenään ei kuulosta luonnolliselta. Tilanne vaati Rättänää, eli mustikkakukkoa. Pyöräytin paistoksen uuniin ja motivoin tyttärenkin nenäkannukokeeseen mukaan Rättänän voimalla.

Aluksi vesi nenässä kirveli otsalohkossa saakka. Hölmö kun olen, jatkoin hoitoa, vaikka jokainen solu minussa huusi, että lopeta nyt hyvä nainen, kun tuntuu pahalta. Lopulta kuitenkin alkoi tuntua jopa hyvältä. Tytär oli myös hyvin epäluuloinen ja oli varma, että aion hukuttaa hänet ja naamioida raakalaismaisen tekoni Sarvikuonon hyökkäykseksi. Vaikka hoito oli hänestäkin epämiellyttävä ja luonnottoman tuntuinen, urheati hän lirutteli koko kannullisen toisesta sieraimesta sisään ja toisesta ulos. 

Hoidon jälkeen tuntui loppuillan siltä, kuin olisi käynyt uimassa ja nenään mennyt vahingossa vettä. Aamulla kuitenkin heräsimme tyttären kanssa ensi kertaa kuukauten tilanteeseen, jossa pystyimme hengittämään nenän kautta. Wuhuu!

Illalla uudestaan ja toivomme todellakin, että pitkäaikainen vieraamme nostaisi jo vihdoin ahterinsa meidän sohvaltamme ja vaihtaisi maisemaa. Mahdollisimman kauas mielellään. 

Kommentit (0)

Seuraa 

Voimarunoja kuvien kera. Pyrkimys pysähtyä ihan vain hengittelemään ja katsomaan ympärille avoimin mielin, nähdä elämän kauneus. Kannustaa luottamaan itseensä ja omiin kykyihin, tekemään unelmista totta <3