Lukijan kirje: Pienet lapseni eivät kiinnostaneet isovanhempia, joten turha kysellä nyt teinejä kylään
klo 15:15 | 19.11.2018
Kun lapseni olivat pieniä, isovanhemmat eivät olleet heistä kiinnostuneita. Nyt he kyselevät teini-ikään ehtineitä lapsia kylään, mutta lapsia ei kiinnosta.Lue koko juttu
Surullinen juttu. Onneksi ainakin toiset isovanhemmat ovat läheisiä lapsille, ja he näille!
Surullisen tuttua. Puoluson vanhemmat eivät olleet pienten lastemme kanssa. Ehkä kerran tai kaksi lapset olivat yökylässä. Lasten piti olla vain yhdessä huoneessa leikkimässä. Etteivät sotke. Isovanhemmat eivät halanneet.
Nyt kun lapset jo melkein aikuisia ja seura kelpaisi, ei lapset innostu. Käyvät vierailulla ns "virallisilla kutsuilla.
Toisille isovanhemmille lapset soittavat ja vierailevar itse spontaanisti. Noihin isovanhempiin on luonteva suhde.
Minun isäni sanoi 7- ja 8-vuotiaista kaksikielisistä lapsistani, ettei halua olla heidän kanssaan tekemisissä, ennenkuin osaavat keskustella kunnolla suomeksi. Että kyllä tällaisiakin ihmisiä vielä löytyy.
Lapset ovat siis enimmäkseen ruotsinkielisiä, mutta muiden suomenkielisten sukulaistensa kanssa heillä ei ole keskusteluongelmaa.
Ei teinejä kiinnosta yleensäkään paljon aikuisten seura. Vaikka olisi oltukin paljon yhdessä pienempänä. Sitähän se kasvu on, vanhemmat (ja isovanhemmat) muuttuvat vähitellen tarpeettomiksi.
Sitä saa, mitä tilaa. Niin se on myös kaikissa ihmissuhteissa. Myös isovanhemmuudessa.
Ei voi tietenkään tietää, miksi kyseiset isovanhemmat nuorempana jättivät lapsenlapsensa huomiotta. Mutta pienetkin lapset vaistoavat, ovatko he tervetulleita.
Itse olen liiankin innostunut lapsenlapsistani. En ole heidän kanssaan jatkuvasti, mutta paljon. Olen tietoisesti ajatellut, että nyt on kylvettävä, jos haluan, että he joskus vanhempana puolestaan viitsisivät viettää aikaa kanssani.
Sitä todellakin saa, mitä tilaa. On aikamoinen aukko ymmärryksessä, jos ei tajua että ihmissuhde on rakennettava. On tultava todelliseksi ihmiseksi pienen elämässä ollakseen sitä hänelle myös myöhemmin. Itse olen ottanut suurena mahdollisuutena, rikkautena ja lahjana joka hetken, jonka saan olla lastenlasten kanssa. Ja muidenkin pienten sukulaislasten kanssa. Jos ei näitä olisi näikin monta, olisin hankkiutunut tukimummoksi.
Rohkenen olla eri mieltä. Ihan kokemukseen perustuen. Oma lapseni kävi isovanhemmilla läpi nuoruutensa ja aikuisena piti huolen että myös omat lapsensa oppivat tuntemaan isoisoäidin (isoisä oli jo kuollut). Taukoja voi olla mutta ihminen, joka on rakkaaksi tullut, ei koskaan unohdu.En ole koskaan kokenut vanhempiani tarpeettomiksi eikä oma lapseni ole ainakaan vielä niin "kasvanut" (lähentelee 40v), että äiti olisi käynyt merkityksettömäksi! Emme roiku toisissamme emmekä utele toisen asioita, mutta yhteyttä pidetään.
Antaisin kyllä anteeksi vanhemmilleni ja yrittäisin keksiä tavan, miten rakentaa siltaa sinun, lastesi ja isovanhempien välille. Yhteisiä onnellisia vuosia voi olla vielä monta edessä tai vain hetki enää.
Ne isovanhemmat eivät elä ikuisesti joten toivoisin armollisuutta heitä kohtaan siinäkin tapauksessa vaikka he eivät olisi aiemmin ymmärtäneet itse olla aktiivisia. Luulenpa että tuosta saisi aika lailla takaisin enk´ä tarkoita rahamielessä vaan aivan muutoin.
Uskon, että 60- luvun nuoret, eivät halua olla isovanhempia, vaan yhä vaan nuoria. Kun tahti hidastuu, alkaa olla tylsää ja toivotaan lapsenlapsia teini-ikäisinä kylään, viihdykkeeksi. Teinieni-ikäiset lapseni ovat ihan ookoo väleissä molempiin isovanhempiin. Huolimatta isovanhempien nuivasta suhtautumiesta pikkulapsiaikana, olen halunnut säilyttää heidän hyvät välit isovanhempiin. Ainoa, joka todella kärsii olen minä, ensin lapsuuteni huolettomien ikiteini vanhempieni kotitalousapulaisena ja nyt itsekkäiden isovanhempien ja omien lasteni sillanrakentajana.
Meillä menee toisin päin: isovanhemmat viisveisaavat teinipojastamme, ainoastaan puolisoni sisarusten pienet tytöt kiinnostavat. Anoppi on kyllä sen sortin ”feministi”, että suvun ainoa poika on muutenkin vähemmän tärkeä kuin ihanat, ihanat, i h a n a t tytöt. Aika ällöttävää semmoinen suosiminen, vaikka itse nainen olenkin.
Minun vanhempani eivät ole olleet lapsenlapsistaan kiinnostuneita. Eivät ole montaakaan kertaa minun kotonani vierailleet emmekä ole olleet heille tervetulleita. Pikkuhiljaa minun innokkuuteni "pitää yllä isovanhempien ja lastenlasten suhteita yllä" hiipui. Oli uskomattoman loukkaavaa tajuta, että vanhempiani ei lasteni kuulumiset kiinnostaneet. Edes rippijuhliin eivät tulleet. Tänä syksynä äitini kyseli, voitaisiinko tulla kylään. Kun en luvannut, hän suuttui ja on pitänyt mykkäkoulua sen jälkeen. En jaksa enää pomppia hänen toiveidensa mukaan. Lapseni ovat läheisiä mieheni vanhempien kanssa eivätkä osaa kaivata heitä, jotka eivät oikein koskaan elämässä ole mukana olleetkaan. Harmi vanhempieni puolesta, sillä he eivät ole oppineet tuntemaan ihania tyyppejä, lapsiani.
En ymmärrä ajattelua, että hoidan lapsenlapsia, että minua hoidettaisiin. Mummot ja vaarit ovat omat lapset hoitaneet. Nykyvanhemmat vaativat vanhempiensa panosta lasten hoidossa. Isovanhempi tulee töistä kotiin ja lapsenlapset tuodaan hoitoon. Eli työpäivä venyy tosi pitkäksi. Isovanhempia voi käyttää hoitajina joskus, mutta ei säännöllisesti. Mummojen ja vaarien tulisi saada nauttia lapsenlapsistaan, mutta heitä ei tulisi käyttää työvoimana.
Kun lapset olivat pieniä, he viettivät paljon aikaa (molempien) isovanhempien kanssa. Erosimme lasten ollessa kouluiässä ja exän vanhemmat eivät kauheasti halunneet olla lasteni kanssa tekemisissä. (Ei tosin exäkään ole kuin "pakolliset" tapaamiset ja elarit hoitanut.) Nyt lapset ovat jo nuoria aikuisia ja isovanhemmat haluaisivat nähdä enemmän; mutta eipä nuorisoo kiinnosta- niin metsä vastaa kun sinne huudetaan.. Toiseen mummuun on kyllä hyvät välit ja käydään katsomassa; nyt jo seuraavan sukupolven kanssa :)
Minä en ymmärrä koko lapsenlapsihössötystä. Itse hoidin omat lapseni, ei olisi tullut mieleenkään viedä heidät isovanhempien riesaksi. He olivat huippuihania tyyppejä, ja elivät täysillä omaa elämäänsä, kun omat lapset olivat lentäneet pesästä. ❤️ Niin teemme mekin mieheni kanssa,rakastamme lastenlapsiamme, mutta emme missään tapauksessa ryhdy hoitamaan heitä sen enempää kuin velvoittaisimme heitä hoitamaan meitäkään. Tulevat tai eivät tule käymään, rakkautta ei voi ostaa eikä pakottaa!
Asia voi olla myös toisinpäin. Miniäni jätti minut ulkopuolelle, en edes tiennyt milloin lapset on syntyneet.
Asumme kuitenkin samassa kaupungissa. Poikani kävi salaa lasten kanssa luonani, mutta kerrat oli tosi harvinaisia. Kysyin miniältäni, miksi asia on näin? Vastaus oli: sinun aikasi äitinä on ohi, ja (poikani) on HÄNEN miehensä, eikä minua tarvita, koska miniän vanhemmat hoiti aina lapsia!
Ikäväkseni olin ensimmäinen joka ihmetteli hänen käytöksen muutosta? Pyysin poikaani viemään hänet lääkäriin,(arvelin vaihdevuosia), ei, ei ollut, vaan pitkälle edennyt alzheimerin-tauti. No, jotain hyvääkin: hän ei muista enää, ettei voinut sietää minua!
On myös paljon isovanhempia, jotka ovat ruokkineet, ja piikoneet, rakentaneet talot, ja varastot, lapsenlapset on nakattu hoitoon kuin päiväkotiin paitsi että heitä pois haettaessa on istuttu valmiiseen ruokapöytään, tai on kiidetty lastenlasten kotiin säännöllisesti hoitamaan (eikä esim kriisin - ero, vakavampi sairaus kuin lapsen flunssa, takia satunnaisesti) ja samalla siivottu ja leivottu, ja rakennettu, mutta ei kävijöitä silti ole, koska heille isovanhemmat ovat itsestäänselvyys.
Joillakin isovanhemmilla käydään vaikka ei olisi hoidettu, yhtään, vain sen miellyttävän maaseutuympäristön vuoksi.
Tai isovanhempi saattaa olla yksin hoitokodissaan, vaikka olisi asunut maatalossa saman katon alla lapsenlapsiaan hoitaen ja ruokkien koko vanhuselämänsö hoitokotiin saakka. Joko lapsilla ja lapsenlapsilla on oma elämä niin henkisesti raskasta tai kriisejä, että he eivät pysty, tai heille ei mikään riitä, tehdään niin paljon lapsia että heissä hommaa tai kerätään niin paljon omaisuutta. Tai suvun vanhinta ei koskaan opittu tai opetettu arvostamaan patriarkaatissa, jossa vain mies tai vanhin poika perijänä oli arvokas, eikä lapsenlapsi joka maatalon perinyt, näe siinä mitään kummallista, että hän ei mummoaan käy katsomassa kuin äitienpäivänä eikä aina silloinkaan.
Muutenkin ajatus, että on hoidettava lapsenlapsia, jotta nämä käyvät, on jotenkin jopa kylmäävä, onko suhde perustunut rakkauteen vai onko ihmissuhde kauppaa, kaupankäyntiä.
Teinilapsi voi olla opiskelija, joka elää velaksi, eikä opiskelu nykyään takaa työpaikkaa. Jotenkin pidän itsekkäänä ihmistä, joka vain tilanteessa odottaisi toisen laittavan vähäiset lainarahansa matkaan,häntä katsomaan, sen sijaan että nuori söisi terveellisesti. Opiskelijoillahan on nykyään esim masennusta paljon enemmän kuin 20 - 30 vuotta sitten.
Minusta ihmissuhde ei ole kauppaa. Suurin osa isovanhemmista toivoo lapsilleen ja lapsenlapsilleen hyvää. Osa uhraa itsensä ja rahansa ja aikansa eikä kävijöitä ole myöhemmin, osa jopa kiristää lapsia ja lapsenlapsia ja kävijöitä on koska kunnioitusta itselle on aina vaadittu.
Tottakai aito rakkaus pientä lasta kohtaan on hieno asia, mutta jos isovanhemmat kärsivät kuolemanpelosta, työstävät vaikka niinkin myöhään oman lapsuutensa traumoja tai omia vanhempiaan ym niin kyllä he ovat täysin vapaita niin tekemään.
Pointti oli että eivät asiat ole mustavalkoisia, että kävijöistä näkee ihmisyyden laadun tai edes isovanhemmuuden.