Lukijan kirje: Ainoana lapsena olen kaivannut sisaruksia ja siksi halusin monta lasta

Lukijan kirje: Ainoana lapsena olen kaivannut sisaruksia ja siksi halusin monta lasta

Minä ja mieheni olemme molemmat ainoita lapsia. Meidän lapsillamme ei ole siksi ainuttakaan tätiä, setää tai serkkua.Lue koko juttu

Kommentit (5)

Vierailija

Näkökulma tuokin. Itse monilapsisesta perheestä tulevana näen asian toisin. Vaillejääminen (riittävästä vanhemmuudesta, materiasta, harrastusmahdollisuuksista, matkoista), sisaruskateus ja riidat voivat aiheuttaa sen että sisarukset eivät ole läheisiä lapsuudessa eikä aikuisuudessakaan. Tai sitten arvomaailma, luonne ja kiinnostuksenkohteet ovat täysin erilaiset. Ystävät ovat monesti läheisempiä kuin omat sisarukset. Ystäviltä saa tukea myös silloin kun omat vanhemmat sairastavat ja kuolevat.

Vierailija

Ei vanhemman pidä toteuttaa omia lapsuuden sisarushaaveitaan lastensa kautta!
Anoppini ajatteli juuri kuten aloittaja ja hankki suuren liudan lapsia, valikoi joukosta suosikkinsa ja inhokkinsa, ja peluuttaa aikuisia lapsiaan edelleen toisiaan vastaan — mieheni onneton lapsuus ja vaikeat kokemukset suuren perheen laiminlyötynä esikoisena taas johtivat siihen, että meillä lapsiluku jäi minun toiveistani huolimatta yhteen. Molemmat heistä toimivat minun mielestäni aika itsekkäästi.

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija

Tosi moniulotteinen aihe. Itse olen ainoa lapsi ja jollain tavalla suren suvun pienuutta. Mies on isosta perheestä, mutta ei halua olla läheisissä tekemisissä heidän kanssaan. Silti heillä on siellä takana on joku ihmeellinen side, jota en ikinä pääse ymmärtämään. Osittain kyllä koen, että olen sen suojassa itsekin, jos todellinen hätä tulee. Mutta sellaistahan ei tule, suvulle kerrotaan viimeksi, jos alkaa paskasti mennä.

elämänkaari

Itse olen kiitollinen, että on sisaruksia. Sisaruksen kuolema lähensi kyllä vielä jäjellä oleviin entisestään. Voihan se oikein hyvä pitkäaikainen ystävä olla jopa läheisempi toisille, kuin oma sisko tai veli. Ei se ole niin yksiselitteistä.

Vanhin sisar

Itse olen suuresta perheestä, vanhin lapsi. Koko elämäni olen kadehtinut ainoita lapsia, jotka ovat saneet huomiota ja rakkautta ajnjoita on arvostettu. Lapsena aina haaveilin, että joku ottaisi minut kasvatikseen tai ottolapseksi. Minä olen kohdannut vain vaatimuksia jä aliarviointia. Olen kokenut syöneeni armoleipää kotona ja ollut aina se, jolla on vain velvollisuuksia ei oikeuksia. Lapsuudesta ei ole kotoa mitään mukavia muistoja. Lasten epätasa-arvoinen kohtelu perheessä on johtanut myös siihen, että nyt jo vanhuutta lähestyvänsä, minulla on papereiden mukaan sisaruksia, käytännössä ei. Olen ollut se, joka auttaa, neuvoo ja palvele, mutta muuten en ole olemassa. Nyt olen siitäkin saanut jo kauan sitten tarpeekseni. Olen kuitenkin sisaruksistani korkeimmin koulutettu ja pärjännyt elämässäni todella hyvin. Aviomieheni on ollut ollut paitsi rakastettuni myös rakkaudellaan, huolenpidollaan ja kärsivällisyydellään korjannut todella paljon sitä, mitä lapsena olen jäänyt paitsi. Siiitä olen hänelle todellla kiitollinen. Itse lapsettomana olen tehnyt testamentin, jonka mukaan kaikki menee hyväntekeväisyyteen ja olen sulkenut kaikki sisarukseni jälkeläisineen pois. En halua tavata heitä ketään enkä halua heitä edes hautajaisiinikaan.
Siitä olen todella kiitollinen myös, että sukuni on ollut suuri ja välit hyvät ja siellä olen kokenut välittämistä ja lämpöä, jota kotona ei ole ollut. Se on myös näyttänyt, että elämä ja kohtalot ovat moninaisia.

Suosituimmat

Uusimmat

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Uusimmat

Suosituimmat