Lukijan kirje: Äitini ei oikeasti välitä lapsestani

Lukijan kirje: Äitini ei oikeasti välitä lapsestani

Toivoisin, että lapsellani olisi kokemus mummosta, joka välittää hänestä.Lue koko juttu

Kommentit (12)

Vierailija

Näissä on hyvä muistaa, että kirjoittajan näkemys on vain yhden puolen näkemys. Tiedän yhden äiti-tytär kaksikon, joissa kummassakin on yhtä paljon vikaa, kun sukset menee ristiin koko ajan. Omia heikkouksiaan on vaan niin vaikea nähdä. Ulkopuolisena tilannetta seuranneena totean, että yksikään äiti ei ole täydellinen. Luultavasti suurin osa kuitenkin yrittää parhaansa. Koittakaa tulla toimeen keskenänne.

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija

Minä uskon, että äitisi on pikemminkin kyvytön ilmaisemaan tunteitaan. Kaikki välittävät lapsistaan ja lapsenlapsistaan. Se miten se ilmaistaan ja kuinka usein ja palavasti, se vaihtelee.

Iän myötä vanhemmat ihmiset menettävät joskus empatiakykynsä. Se on kuulemma aivan fyysinen muutos aivoissa, sanoi kerran yksi tutkija luennollaan. En uskalla sanoa, olisiko näin äidilläsi, mutta tarkoitan, että on olemassa monia syitä, miksi ihmiset eivät osoita lämpimiä tunteita toisia kohtaan.

Elämässä eteenpäin menemisen tärkein asia on anteeksi antamisen taito ja halu. Ilman sitä katkeruus kalvaa. Anna äidillesi anteeksi, ja osoita itse häntä kohtaa ylimääräistä lämpöä, vaikket aina tuntisikaan sitä. Se on sitä arjen rakkautta.

Vierailija

Ihminen, joka ei itse ole kokenut äitiä, joka ei koskaan halaa, joka ei koskaan sano mitään hyvää sinusta, eikä koskaan kysy mitä kuuluu, ei voi yksinkertaisesti tietää miltä tuntuu kasvaa sellaisessa kodissa.

Se vaattii todella paljon työtä (itsellä 40 vuotta ja työ on kesken), että ylipäätään oppii ymmärtämään että on merkityksellinen ihmisenä. Että minulla on väliä. Minun lapsillani on väliä.

On niin helppo sanoa toisten puolesta, miten pitäisi toimia.

Vierailija

Valitettavasti myös minulla samanlainen kokemus omasta äidistäni. Hänen lapsuutensa ei ole ollut helppo ja omantunnonarvottomuus kumpuaa sieltä asti. Hän ei olisi halunnut omia lapsiaan ja hän halusi meidät pois kotoa mahdollisimman pian. Lapsenlapsia hän ei juurikaan ole halunnut nähdä ja kun olemme menneet entiselle kotipaikkakunnalle käymään, ei hänelle ole vierailumme sopinut. Hän ei ole käynyt kodissamme yli kymmeneen vuoteen, ei edes lasteni isoissa juhlissa. Kun lapseni olivat pienempiä yritin pitää suhdetta yllä, mutta hankalaa oli. Nyt en enää halua yrittää, kun saan palkaksi pahan mielen. Edes puhelimessa ei hän jaksa lasten kuulumisia kuunnella.

Vierailija

Kuulostaa kovin tutulta. Esikoiseni on jo 17-vuotias eikä äitini ole ikinä osoittanut mitään kiinnostusta lapsiini. Hän ei soita lapsille, ei pyydä kylään, ei ole koskaan pitänyt heitä sylissään tai kysellyt lasten kuulumisia, ei edes peruskoulun päästötodistus ja jatko-opintopaikan saaminen ole äitiäni kiinnostanut. On kuin lapsiani ei olisi olemassa hänelle. Hän on suoraan sanonut, ettei ole koskaan voinut sietää lapsia ja sen kyllä olemme myös sisareni kanssa saaneet kokea. Kun harvakseltaan olemme puheissa, hän vain valittaa, kuinka naapurit rikkovat talon järjestyssääntöjä tai muut asuinalueen ihmiset käyttäytyvät vastoin hänen näkemystään oikeasta käytöksestä.

Vierailija

Kyllä niitä ilkeitäkin mummoja on, ihan oikeasti. Omaa isänäitiäni ei saanut kutsua mummoksi, koska hän ei mielestään ollut sellainen. Teini-ikään ehdittyäni sain mm. kuulla, miten olen rumankaunis, miten minun pitäisi pukeutua, miten vaikutin lesbolta ja kaiken huipuksi isoäitini suvaitsi vitsin varjolla kouria minua rinnoista, koska halusi tietää "ovatkos jo tissit kasvaneet". Että niinkin ihana mummo!

Biologisten mummojen sijaan (valitettavasti äidinäitini kuoli, kun olin kuukauden ikäinen) minulla on ollut aivan huippuluokan "varamummoja", mahtavia naisia, jotka ovat olleet rakastavia, välittäviä ja kaikin tavoin ihailtavia naisia huolimatta siitä, ettei heidänkään elämänsä ollut aina siitä helpoimmasta päästä.

Aamurusko

Kuulostaa niin tutulta!
Oma lapseni on jo nuori aikuinen.
Äitini ei juurikaan ole ollut kiinnostunut hänestä koskaan. Välimatkaakin on useita satoja kilometrejä.
Nyt olen jo asian vain hyväksynyt. Kun lapseni oli pienempi, otin asian todella raskaasti. Varsinkin kun siskoni ja hänen lapsensa sai kaiken huomion.
Äitini ei ole juurikaan käynyt vierailulla luonani. Isot juhlat, joita on ollut ihan muutama, on kyllä tullut.
Mutta... osat alkavat kääntyä. Lapseni ei juuri tunne isovanhempiaan.
Itse haluan todella osallistua lapsenlapsien elämään, kun heitä toivottavasti siunaantuu.

Vierailija

Mun äitini oli myös tunnekylmä ihminen ja lapsenlapsistaan hän kiinnostui vasta sitten kun he oliva jo aikuisia ja saivat omia lapsia.Se oli vähän myöhistä jo silloin.Isäpuoleni kyllä kävi ja hömpötti mun lasten kanssa vaariksi halusi itseään kutsuttavankin.Kiitos hänelle,edesmenneitä jo molemmat.

Surusydämessä

Minun äitini, jo edesmennyt, vihasi tyttöjä ja rakasti poikia. Muistan lapsuudestani, että isäni kuoleman jälkeen, ollessani neljävuotias, olen tyttö, alkoi minun kaltoin kohteluni. Pahoinpideltiin, alistettiin, nimiteltiin, mitätöitiin ja vietiin omanarvontunto. Äitini valjasti pahoinpitelyihin myös vanhimman veljeni. Veli yleensä piti kiinni kun äiti löi, potki ja nimitteli. Tätä siis nelivuotiaasta viisitoistavuotiaaksi. Kun veljeni meni naimisiin, alkoi äitini nimitellä ja vihata miniäänsä, joka oli fiksu, kaunis ja koulutettu tyttö. He saivat kaksi ihanaa tyttöä, joita äitini mitätöi, vihasi ja arvosteli kuolemaansa saakka. Tytöt yrittivät tutustua isoäitiinsä, mutta tämä työnsi heidät pois luotaan. Haukkui selän takana, vaikka ei lapsenlapsiaan edes tuntenut, kun ei halunnut tutustua. Molemmat veljentyttäret ovat menestyneet hyvin elämässään. Molemmat ovat ahkerasti opiskelleet itselleen hyvät ammatit ja heillä on hyvä elämä. Ironista tässä on se, että kun minä menin naimisiin ja sain pojan, niin pojasta tuli ” mummun kulta” ja minuakin äitini alkoi sietämään ehkä sen takia paremmin. En koskaan oppinut rakastamaan äitiäni, en pystynyt edes hautajaisissa itkemään. Myöhemmin itkin sitä, mitä meillä olisi voinut olla, jos hän vain olisi antanut mahdollisuuden. Äidilleni kyseenalainen kiitos myös siitä, että hän antoi veljilleni luvan kohdella ainoaa sisartaan huonosti, joka on johtanut siihen, että emme ole veljieni kanssa minkäänlaisissa väleissä. Vanhimman veljen tyttärien kanssa olen tekemisissä, nuorinta näen harvakseltaan, mutta vanhimman kanssa enemmän. Molempia rakastan ja kunnioitan. Näin jälkeenpäin ajatellen, olen tullut siihen tulokseen, että äitini oli pahimman luokan narsisti ja päälle päätteeksi katkera kuolemaansa saakka siitä, että jäi leskeksi nuorena kolmen lapsen kanssa. Taloudellista hätää ei koskaan ollut, ruokaa riitti pöytään aina. Siitä olen surullinen, että pitikö pienestä, heiveröisestä tytöstä tehdä koko perheen nyrkkeilysäkki ja syntipukki. Olen jo iällä, mutta näitä tapahtumia tulen suremaan kuolemaani saakka. Syytä en kohteluuni tule koskaan tietämään. Olen kiitollinen hyville ystäville, joita huonoina aikoina siunaantui tielleni. Uskon, että heidän ansiostaan selvisin ja ole pystynyt elämään normaalia elämää. Perheeni on minulle kaikki kaikessa,

Surusydämessä

Surusydämessä kirjoitti:
Minun äitini, jo edesmennyt, vihasi tyttöjä ja rakasti poikia. Muistan lapsuudestani, että isäni kuoleman jälkeen, ollessani neljävuotias, olen tyttö, alkoi minun kaltoin kohteluni. Pahoinpideltiin, alistettiin, nimiteltiin, mitätöitiin ja vietiin omanarvontunto. Äitini valjasti pahoinpitelyihin myös vanhimman veljeni. Veli yleensä piti kiinni kun äiti löi, potki ja nimitteli. Tätä siis nelivuotiaasta viisitoistavuotiaaksi. Kun veljeni meni naimisiin, alkoi äitini nimitellä ja vihata miniäänsä, joka oli fiksu, kaunis ja koulutettu tyttö. He saivat kaksi ihanaa tyttöä, joita äitini mitätöi, vihasi ja arvosteli kuolemaansa saakka. Tytöt yrittivät tutustua isoäitiinsä, mutta tämä työnsi heidät pois luotaan. Haukkui selän takana, vaikka ei lapsenlapsiaan edes tuntenut, kun ei halunnut tutustua. Molemmat veljentyttäret ovat menestyneet hyvin elämässään. Molemmat ovat ahkerasti opiskelleet itselleen hyvät ammatit ja heillä on hyvä elämä. Ironista tässä on se, että kun minä menin naimisiin ja sain pojan, niin pojasta tuli ” mummun kulta” ja minuakin äitini alkoi sietämään ehkä sen takia paremmin. En koskaan oppinut rakastamaan äitiäni, en pystynyt edes hautajaisissa itkemään. Myöhemmin itkin sitä, mitä meillä olisi voinut olla, jos hän vain olisi antanut mahdollisuuden. Äidilleni kyseenalainen kiitos myös siitä, että hän antoi veljilleni luvan kohdella ainoaa sisartaan huonosti, joka on johtanut siihen, että emme ole veljieni kanssa minkäänlaisissa väleissä. Vanhimman veljen tyttärien kanssa olen tekemisissä, nuorinta näen harvakseltaan, mutta vanhimman kanssa enemmän. Molempia rakastan ja kunnioitan. Näin jälkeenpäin ajatellen, olen tullut siihen tulokseen, että äitini oli pahimman luokan narsisti ja päälle päätteeksi katkera kuolemaansa saakka siitä, että jäi leskeksi nuorena kolmen lapsen kanssa. Taloudellista hätää ei koskaan ollut, ruokaa riitti pöytään aina. Siitä olen surullinen, että pitikö pienestä, heiveröisestä tytöstä tehdä koko perheen nyrkkeilysäkki ja syntipukki. Olen jo iällä, mutta näitä tapahtumia tulen suremaan kuolemaani saakka. Syytä en kohteluuni tule koskaan tietämään. Olen kiitollinen hyville ystäville, joita huonoina aikoina siunaantui tielleni. Uskon, että heidän ansiostaan selvisin ja ole pystynyt elämään normaalia elämää. Perheeni on minulle kaikki kaikessa,
ja rakastan perhettäni eniten tässä maailmassa.

Vierailija

Rakas Surusydämessä, Toivon sydämeni pohjasta, että olet hakenut keskustelutukea lapsuuden traumojesi käsittelyyn. Tuollaisesta selviäminen niin, että voi elää tasapainoista elämää, vaatii terapiaa. Kohdallasi kyse ei ole ollut muutamasta tukistuksesta tai luunapista (jotka nekin tietysti väärin), vaan vapauden riistosta ja suunnitelmallisesta väkivallasta. Rakasta itseäsi (sillä sen olet ansainnut) niin paljon, että hakeudu ammattilaisen puheille! 

Suosituimmat

Uusimmat

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Uusimmat

Suosituimmat