Lukijan kirje: Miksi ihmiset arvostelevat toisten elämää?

Monet ihmisten mielipiteet kannattaa jättää omaan arvoonsa. Älä provosoidu. Pikemminkin provosoi ja vedä reilusti yli.

Kun tulee esiin, ettei teillä ole lapsia, kuvaile kuinka valtavan ihanaa on saada elää ja matkustella vapaasti ilman huolta lapsista. Sillä totuushan on, että kateudesta ainakin osa kulmien kohottelusta ja kritiikistä johtuu. Elämä pienten lasten kanssa on aikamoista sirkusta ja siinä tilanteessa lapsivapaa taivaan lintu tuntuu pelkästään epäoikeudenmukaiselta.

Keskity sinä nauttimaan omasta elämästäsi, kun kerran olet siihen tyytyväinen.

Nykyään liian moni arvostelee toisia ihan mistä tahansa syystä. Etenkin naiset rakastavat valittamista ja huolia ja murheita, lapsista puhumalla voi valittaa sydämensä kyllyydestä maailman pahuutta ikäänkuin lapsen puolesta. Tämän tiedän äitinä, minulle valitetaan mm. rattijuopoista, pedofiileistä, liukkaasta tiestä ja koko maailman ongelmista ja minun pitäisi valittaa mukana. Ellen valita mukana, niin tadaa, olen sitten huono äiti, joka ei edes lapsestaan välitä... 

Vihaan tätä asennetta, että kaikkia ja kaikkea pitäisi syvällisesti ymmärtää, se odotus johtaa ainoastaan ja vaan suurempaan kuiluun ihmisten välillä. Kun kohtaan erilaisia ihmisiä, en edes yritä ymmärtää heitä, vaan hyväksyn heidät ja yritän löytää jotain yhteistä, jotta löytäisimme sympatiaa. Jotain, johon samaistua, musiikkimaku, ruoka, asuminen, vaatteet, politiikka, filosofia jne.  onhan näitä kiinnostavia asioita vaikka kuinka paljon. 

Arvelen, että tämä käsitys siitä, että toisen ymmärtäminen on empaattista ja siksi hyvää, on mennyt ihan poskelleen. Toista ei voi ymmärtää kovin syvällisesti vaikka kyseessä olisi se oma lapsi, tai puoliso tai muuten hyvin läheinen. Saati, että ymmärtäisi vieraampaa ihmistä, kuten työkaveria tai naapuria. Tässä riittäisi sympatia, etsitään jotain yhteistä ja samaistutaan sen verran, eroavaisuuksien puiminen säästetään niille todella läheisille, joiden kanssa ollaan sukua tai jopa asutaan samassa asunnossa. 

Ja tahdikkuus, toisen yksityisyyden kunnioittaminen, tietty etäisyys ihmisten välillä, mihin se on jäänyt? Ennen teititeltiin toisia sen merkkinä, ettei oltu läheisiä, nyt välillä tuntuu että ei ole mitään keinoa osoittaa muille halua pitää etäisyyttä. Ei kaikkien tarvitse olla ystäviä, ei kaikkien tarvitse udella yksityisasioita, saati kommentoida ja ruikuttaa kun ei "ymmärrä" muita. 

Muita arvostelemalla arvostelija itse pyrkii selittämään itselleen omia valintojaan paremmiksi kuin ne ovatkaan. Toista ihmistä alaspainamalla sitä ikäänkuin kohoaa pään verran toisen yläpuolelle. Tämä tarve on pitkälti uutuudenpelkoa ja sitä, ettei uskalla elää omannäköistä elämää. Sitten kun lähipiirissä onkin henkilö, joka elää elämäänsä juuri niinkuin itse parhaaksi näkee, se aiheuttaa stressiä. Siinä vaiheessa on ihmisellä kaksi vaihtoehtoa, joko hyväksyä että itse ei ole uskaltanut elää täysin rinnoin/tehnyt virheitä elämässä tai sitten se toinen vaihtoehto, eli toisen ihmisen mollaaminen ja arvosteleminen. Voila! Minkä suurin osa valitsee? Ei ainakaan itsekriittistä rakentavaa ajatusmallia... Ei kannata kenenkään huolehtia siittä mitä muut ajattelevat. Jokainen on oikeutettu mielipiteisiin mutta ne ovat vain mielipiteitä... Ja jos oikein ahdistaa, niin kenkää semmoisille, jotka ovat oka omassa lihassa. Tätä lyhyttä elämää ei ole tarkoitettu tuhlattavaksi moiseen turhuuteen.

Oletko aivan varma, että työkaverit tosiaan arvostelevat? Muistelen itse miten työpaikalla oli monenlaisia ihmisiä, naimisissa, naimattomia, toisilla oli lapsia, toisilla ei jne. Jokainen sai olla sellainen kuin oli. Nuo kulmakarvojen kohottelut sun muut voivat kyllä olla ihan omasta päästä keksittyjä. Nykyään on niin monenlaisia elämäntilanteita ja perheitä, ettei ketään oikeastaan edes kiinnosta.