Huutojaosta toipuminen vei yli 10 vuotta – liikuntatunnit voivat viedä liikunnan ilon aikuiseltakin

Huutojaosta toipuminen vei yli 10 vuotta – liikuntatunnit voivat viedä liikunnan ilon aikuiseltakin

Alakoululaisena oman vuoron odottaminen liikuntatunnilla pelotti: jokaisen piti tehdä venytykset ja kuperkeikat vuorotellen, muiden katsoessa. Suorituksesta sai arvosanan ja opettaja kertoi numeron kaikkien kuullen.

Tätä mieltä: Kun kapteenit valitsivat liikuntatunneilla joukkueita, jäin aina viimeisten joukkoon. Kukaan ei opettanut, että myös me kankeammat ja kömpelömmät voimme nauttia liikunnasta ihan oikeasti, kirjoittaa Anna Pihlajaniemi.Lue koko juttu

Sivut

Kommentit (22)

Vierailija

Minulla on ristiriitaisia muistoja koululiikunnasta. Tykkäsin monista lajeista (paitsi lentopallosta), mutten ollut kovin hyvä niissä. Siksi harmitti kun tiesin että olen joukkueelleni riippakivi enkä pääse paljoa pelaamaankaan (ellei opettaja pakottanut vaihtoja), vaikka olisin halunnut. Ainoat lajit missä minut valittiin ekana joukkueeseen olivat sähly ja jääpallo, molemmat siksi että olin tankki puolustaja joka ei pelännyt vastaan tulevan hyökkääjän palloa tai mailaa.

Ensimmäiset 4 vuotta olin niin pienessä koulussa että koko koulu oli samoilla liikuntatunneilla, koska muuten ei olisi ollut tarpeeksi ihmisiä tekemään mitään. Silloin numeroilla ei ollut niin väliä, vaan se hullun kiilto silmissä ja verenmaku suussa varattiin vuosittaiseen koko koulun (ja vanhempien) hiihtokilpailuun. Ei silloin välitetty lasten suksissa mistään kelinmukaisista voiteluista eikä luistelusuksista kai oltu kuultukaan, joten se oli enempi kiinni sisusta ja vitutuksesta ja tuurista että kuka voitti jos kukaan.

Hiihto (jota muuten harrastettiin perheen kanssa kohtalaisesti kun hiihtoseuran 20 km latu meni kodin läheltä) oli koko koulun ajan inhokkilaji silloin kun siinä piti pärjätä, varsinkin isompaan kouluun siirtyessä, kun se oli varuskuntakylässä, jonka pururata ja ladut oli tietenkin tehty varusmiehiä silmällä pitäen, ei pieniä koululaisia.

Ja 5-6 luokilla meitä opettanut opettaja oli pikkuisen latvasta laho tosiuskovainen - kahden tunnin liikkatunneista ensimmäinen saattoi mennä siihen että hän saarnasi meille jumalan sanaa tavalla jota kukaan kuuntelijoista ei ymmärtänyt tai välittänyt. Oli myös uskonnonopettaja. Sai kuulemma potkut vähän sen jälkeen kun pääsin peruskoulusta, ilmeisesti tarpeeksi monta valitusta kertyi. Hänen kanssaan opin tosissani vihaamaan koululiikuntaa. Kaikki piti tehdä tosissaan, hauskaa ei ollut paitsi silloin kun oli sijainen, ja ihan kaikki vaikutti liikunnan numeroon, yleensä alentavasti. Tosin sain silloin kasin seiskan sijaan, kun osasin Isä Meidän rukouksen ulkoa.

Yläasteelle siirryttäessä opettaja vaihtui, inhimillisempään, joka yleensä jakoi joukkueet itse ja tahallaan rikkoi klikit niin että jokaisessa joukkueessa oli sekä parempia että huonompia oppilaita, samoin kuin suositumpia ja vähemmän suosittuja. Oma kammotuksensa olikin sitten pukukoppi. Opin vaihtamaan vaatteet noin 40 sekunnissa, eikä minua olisi saanut suihkuun edes aseella uhaten sen jälkeen kun pyyhkeeni varastettiin ja minun piti märkänä ja nakuna vettä valuen kävellä liikunnanopettajan toimistoon pyytämään varapyyhettä.

Paljon, paljon traumoja, liikunta ei ollut kivaa ja käsitettä hyötyliikunta ei vielä tunnettu. Kyllähän minäkin liikuin noihin aikoihin paljon, mutta kun en HARRASTANUT liikuntaa, ei sitä mielletty liikunnaksi ollenkaan. Ja kun ne oli vaan ne sekunnit ja metrit ja kilogrammat ja kilometrit jotka vaikutti numeroon (kuulemma siksi että numero olisi vertailukelpoinen maanlaajuisesti), kukaan joka ei juuri niitä lajeja treenannut ei juurikaan loistanut todistuksellaan. Taisi se päästötodistuksessa olla kuitenkin kasi seiskan sijaan.

Juurikin noiden kokemusten vuoksi en ole kuntosalille tai ryhmäliikuntaan uskaltanut, vaikka järki sanoo ettei aikuiset naura toisille tai edes kiinnitä huomiota siihen mitä teet. Onko olemassa jotain Liikuntapelkoiset ry:tä tai muuta vastaavaa?

Vierailija

Urheilimme ja voimistelimme veljeni kanssa kaikki vapaa-ajat, kun isämme rakensi meille rekkitangot ja raivasi pienen urheilukentänkin. Koulumatkat (3 km) kuljimme aina kävellen tai pyörillä. Talvella hiihdimme niin paljon kuin mahdollista ja kävimme luistelemassa matkojen päässä. Hiihtokorttikin oli usein lähes täynnä merkintöjä. Näin 60-70-luvulla. Silti voimistelu- ja urheilunumeromme oli koko ajan 6 tai 7, vaikka olin urheilutuloksissa usein luokan kärkipäässä. Emme kait sitten olleet tarpeeksi reippaita ja agressiivisia jumppatunneilla kuten muut. Vai annettiinko numerot sitten pärstäkertoimen mukaan siihen aikaan, kun numerot pysyivät aina vakiona, pärjäsipä miten hyvänsä.

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla

Sivut

Suosituimmat

Uusimmat

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Suosituimmat