Lukijan kirje: En pääse yli koiramme kuolemasta
klo 13:29 | 30.10.2019
”Tiesin, että koiran kuolema olisi kova paikka. Mutta en arvannut, miten paljon sitä surisin”, lukijamme kirjoittaa.Lue koko juttu
Sisältö jatkuu mainoksen alla
”Tiesin, että koiran kuolema olisi kova paikka. Mutta en arvannut, miten paljon sitä surisin”, lukijamme kirjoittaa.Lue koko juttu
Täällä kirjottaa toinen saman kokenut. Ihan ensiksi haluaisin sanoa, että ole lempeä itsellesi. Varmasti olet pitänyt parasta mahdollista huolta ystävästäsi ja sillä oli luonasi ihana elämä. Jouduin itse luopumaan 2,5 vuotta sitten vanhasta koirastani ja aikaa on todella tarvittu, että asian kanssa oppii elämään. Anna itsellesi lupa surra rauhassa. Sydämestäni toivon voimia sinulle ja kaikkea hyvää tulevaan.
Minulla oli samoja tuntemuksia yli 10 vuotta sitten, jolloin jouduin luopumaan rakkaasta vanhasta kissasta.
Jouduimme lopettamaan 15-vuotiaan kissamme loppukeväästä ja se oli kauhein päivä ikinä. En ikinä olisi halunnut joutua sitä tekemään, mutta hän oli sairas. Sen päivän aikana ja varmaan noin viikon ajan sen jälkeen saatoin yhtäkkiä purskahtaa itkemään muisteltuani kissaamme. Nyt ikävä on alkanut jo helpottamaan ja kesällä löysin markkinoilta kissakorvikset, joissa on sydämet. Ne muistuttavat rakkaasta kissastamme vielä vuosia.
Eikös se ole ihan tutkittu juttu, että monet surevat lemmikin menetystä yhtä paljon kuin muun perheenjäsenen kuolemaa. Koira voi olla jopa läheisempi kuin ihminen, koska sen rakkaus tuntuu omistajasta pyyteettömältä. Se ei hauku kuten ihmiset.
Minulta kuoli 2 koiraa viime keväänä. Heti perään sain syöpädiagnoosin. Viime vuosina olen menettänyt myös 2 parasta ystävääni. Ainoa läheiseni on muistisairas eikä elä ihan tätä päivää. Tuntuu että elämässä ei ole enää mitään entisestä elämästäni jäljellä. Minulla heikkeni fyysinen toimintakyky jo aiemman sairauden vuoksi. Tuntuu että olen menettänyt kaiken minkä vuoksi elää. En usko tulevaisuuteen. Elämä ei tunnu miltään ilman lemmikkiä ja uutta en voi ottaa sairauteni vuoksi, minulla ei ole enää kykyä hoitaa lemmikkiä eikä varaakaan. Viimeiset vuodet yritin kaikkeni hoitaa sairaita koiriani ja siihen kului varani ja mielenterveytenikin. En pystyisi enää ikinä astumaan eläinlääkäriin, niin pahoja muistoja minulla sieltä on.
Pahinta on että joudun syövän vuoksi elämään hyvin rajoitettua elämää ja olemaan yksin täällä kotona missä kaikki muistuttaa koirista. Olen varma että esim. reissut, ihmisten tapaaminen ja liikunta auttaisivat hieman mutta ei ole vielä mahdollista. Rauhoittavia lääkkeitä joudun käyttämään. Kuulun psykiatrisen avun piiriin mutta en koe että sieltä saisin mitään apua, paitsi nuo rauhoittavat.
Itse suhtaudun eutanasiaan myönteisesti ja olen iloinen että se voidaan eläimille tehdä. Olen itse kärsinyt kestämätöntä fyysistä kipua ja silloin todella toivoo että olisi kuollut.
Ei mikään muu auta kuin aika.Sinulla on vielä niin lyhyt aika koiranne kuolemasta.Nyt on itkun ja surun aika ja sen on annettava tulla.Pikkuhiljaa itkut vähenee ja pystyt muistelemaan lemmikkiänne haikean lempein ajatuksin.Minä olen monta kissaa ja yhden koiran itkenyt silmäni turvoksiin.Voimia surun keskelle.
Menetin myös 15-vuotiaan koiramme kaksi kuukautta sitten. Muistelen ja mietin hyvin samanlaisia asioita, kuin sinä Pertin menettänyt. Saatan huomata kädelläni "rapsuttavani ilmaa" ajatellessani miltä minusta tuntuikaan silittää rakasta koiraani kaulan alta.
Otin koiran aiemmassa parisuhteessani, kaksikymppisenä,lapsettomana. Parisuhde oli väkivaltainen ja koimme hyvin paljon asioita koirani kanssa yhdessä. Ikävä häntä on kova.
Suurin palvelus minkä karvakaverille voit tehdä on päästää hänet pois, kun aika on...
Koiramme tuntee meidät, elää tunteemme ja elämämme ja varmasti annoit hälle parhaan mahdollisen elämän. Ne rakastavat meitä pyyteettömästi, vaikka välillä purkaisimme niihin pahaa oloa.
En tiedä miten pääsisit siitä surusta yli. Tiedän vain, että tuo sama on itsellä edessä muutaman vuoden päästä. Koirani kuolemaa olen jo etukäteen itkenyt ja tiedän, että se ei kuitenkaan vähennä sitä itkua, kun luopumisen aika on.
Voimia sinne.
Menetin vasta rakkaan kissani joka oli jo 15v.Hän oli huonossa kunnossa,ja ajattelin monta kertaa,että toivottavasti hän saa kuolla luonnollisen kuoleman,ettei tarvi viedä lopetettavaksi.Sitten koitti se viimeinen aamu,jolloin löysin kissan halvaantuneena lattialta makaamasta...otin hellästi syliini,hän eli vielä,silmät olivat auki,mutta hyvin rauhallisen oloinen...aiemmin hän ei paljoa sylissä viihtynyt.Lähdin viemään eläinlääkäriin jossa oli aamulla päivystäjä paikalla...jätin kissan autoon ja lähdin kysymään voiko hän auttaa kun kissani oli halvaantunut yöllä.Hän vastasi olevansa puhelimessa,ja pyysi istumaan odotushuoneeseen jossa ei ollut ketään muita.Hain kissan autosta ja istuimme odottamaan..minuutit olivat pitkiä..silmät muuttuivat oudon näköisiksi,hengitys huononi,alkoi kouristella,pissat valuivat pitkin kylkeäni..itkin niin että silmissä sumeni,,en osaa sanoa kauanko siellä istuin.Olin lähtiessäni käärinyt kissani pyyhkeeseen.Pidin häntä lähellä niin kuin pikkulasta,ja puhuin rauhoittavasti,silittelin..siihen hän sitten kuoli..lähdin pois..ajoin autollani kissa tiukasti sylissäni vanhalla kissan kotitalolle,jonne myöhemmin hautasin hänet...ajattelin että toiveeni toteutui,hän sai lähteä luonnollisesti.