Lukijan kirje: ”Tuntuu katkeralta, kun sisarukseni eivät ole kiinnostuneita lapsistani”

Missä eno? Lukija suree sitä, etteivät välit sukulaisiin ole niin läheiset kuin hän toivoisi.

”Kun sisarusteni lapset olivat pieniä, pyrin auttamaan lastenhoidossa ja tarjoamaan lapsille mukavia kokemuksia. Jotenkin silloin ajattelin, että jos itse joskus saan lapsia, sisarukseni toimisivat samoin. Toisin kävi. Toivoinko liikoja?” lukijamme kirjoittaa.Lue koko juttu

Lukijan kirje: ”Tuntuu katkeralta, kun sisarukseni eivät ole kiinnostuneita lapsistani”

Sivut

Kommentit (29)

Vierailija

Odottamattomuus on ainoa vastaus ihmissuhteissa. Koskaan ei kannata odottaa toiselta mitään, vaan antaa ilolla ja pyyttettömästi, ja ottaa ilolla vastaan sen, mitä on tullakseen. 

Itsekin aiemmin vastaavia tunteita läpikäyneenä lopulta totesin, että jos itse olin ilolla halunnut olla tämän lapsen kanssa ja se toi minulle ja lapselle iloa, se on täysin riittävästi.

Jokaisella ihmisellä on omat tiensä, eikä voi olettaa että he elävät samoin kun minä halusin elää. Löydä itse ilo omista tärkeistä jutuistasi, niin kuin varmasti olet tehnytkin ja unohda odotukset. Vilpitön elämänilo nousee ropisten (itsellä ainakin kun sain ikävät tunteet käsiteltyä).

  • ylös 39
  • alas 0
Avulias

Todellakin. Olen itse ollut aina se joka paikan avulias Aatu. Hoitanut sisarusten, naapureiden lapsia, vanhuksia ym. Mitään vastavuoroista apua ei ole tullut. Opiksi ottaneena teen vain palveluksia, joista saan hyvän mielen palkakseni, enkä muuta enää odota. Itsensä katkeroittaminen on huono idea, eivät he ole ymmärtäneet vastavuoroisuuden toivetta.

  • ylös 27
  • alas 3
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija

Luulen, että kyse on siitä, että sisaruksesi ovat jo saaneet lapsista kyllikseen. Jos on ruuhkavuodet tai on juuri päässyt ruuhkavuosista seesteisemmille vesille, ei välttämättä jaksa olla kauhean innostunut muista lapsista - läheisistäkään. Se on surullista, ja huomaan sen itsessänikin. Nuorempana hemmottelin kummilapsiani ja naapurin lapsia olemalla heidän kanssaan ja muistamalla pieninä ja isoina merkkipäivinä. Omien lasten myötä ei riitä enää kapasiteettia muistaa muita lapsia.

  • ylös 21
  • alas 1
Vierailija

Edellinen jatkaa: olisivatkohan sisarusten vanhemmat lapset kiinnostuneita viettämään aikaa pienempien serkkujensa kanssa?

  • ylös 14
  • alas 0
Rompe

Et ole yksin, täällä saman kokemuksen jakava. Olen isosisko, joka sai lapsensa myöhään, kun nuoremmat sisarukset saivat omansa nuorina. Isosiskona huolenpito sisaruksista vaihtui heidän lapsiinsa, mutta ei koskaan muodostunut vastavuoroiseksi. Hyvää pidettiin velvollisuutenani, eikä sisarukseni sitä koskaan arvostanut. Vuosia jaksoin odottaa, mutta luovutin sisarusteni suhteen. Säälin heitä: lapseni ovat ihania, ja jos niihin ei halua tutustua, niin oma on menetyksensä. Lapsilleni sisarukseni ovat vieraita ja sellaiseksi jäävät; menetettyä aikaa ei saa takaisin. Siskoni ja veljeni ihmettelevät, miksi en halua olla enää heidän kanssaan tekemisissä. Miksi haluaisin? Maailma on täynnä tyhjiä sanoja, teot puhuvat. Keskityn mieluummin ihmisiin, joiden arvomaailma on sellainen, jonka voi opettaa ja jakaa lapsilleni. Kaikesta ei tarvitse olla yhtä mieltä ja aina tulee vastaan asioita, joista ollaan eri mieltä. Mutta jos perusarvot ovat terveitä, asiat selviävät. On parempi, että he jakavat maailmankuvansa kaltaistensa seurassa, ehkä siinä oppiikin jotain. Olisi kamalaa, jos omat lapset ajattelisivat, että minulle on ok , että heitä kohdellaan  huonosti/kaltoin. 

  • ylös 10
  • alas 6
Vierailija

Uskon olevan melko yleistä, että nämä asiat eivät mene vastavuoroisesti ja tasan. Itsekin tunnistan pienen harmituksen siitä, että omilla lapsillani ei ole suvussa eikä ystävissä oikeastaan ketään extra-aikuisia, jotka olisivat heistä innoissaan - varsinkin kun omassa lapsuudessani meillä kotona pyöri lähes päivittäin tekemisistäni kiinnostuneita läsnäolevia ihmisiä äidin puolen suvusta. Valitettavasti sekä minun että mieheni vanhemmilla on muistisairautta ja terveet eivät jaksa omaishoidon lisäksi paljon muuta. Eivät meinaa jaksaa lapsenlapsia siis ollenkaan. (ja ihan normi lapsia ovat, ei mitään erityistarpeita tai häiriökäytöstä)

Miehen sisarukset ja oma veljeni taas asuvat kaukana tai eivät muuten halua olla kuvioissa mukana. Sukua olemme yrittäneet kutsua säännöllisesti kylään  juhlapyhinä ja muutenkin, mutta silti ovat jääneet etäisiksi meidän lapsille. Itselläni on äidin puolen suvusta parikin kummilasta, joiden kanssa olin erittäin paljon tekemisissä heidän ollessa pieniä. Mitään tämän tyyppistä tai edes sinne päin ei ole näkynyt omien lasteni kohdalla. Ei voi mitään. Asettaa nykyajan vanhemmille entistä enemmän paineita kasvatukseen, kun lapsilla on vain yksi tai kaksi aikuista elämässään eli omat vanhemmat. "Koko kylä kasvattaa" jne. on taakse jäänyttä luxusta.

  • ylös 12
  • alas 0
Vierailija

Ei kukaan voi olettaa että jos minä nyt tykkään puuhailla sisarusten lasten kanssa, niin he jäävät jotenkin velkaa ja tekevät samoin. He ovat omat muksunsa hoitaneet ja ruuhkavuodet ohi, joten en ihmettele jos ei uusi ruljanssi kiinnosta. Turhaa uhriutumista.

  • ylös 16
  • alas 16
Vierailija

Kenelläkään ei ole velvollisuutta hoitaa tai viettää aikaa muiden lapsien kanssa, oli ne sitten sukua tai ei. Ehkäpä aloittajan lapset eivät yksinkertaisesti kiinnosta heitä, ja miksi olisi pakko? He ovat omat lapsensa jo hoitaneet. Ihmeellistä valitusta.

  • ylös 14
  • alas 17
Vierailija

Ymmärrän oikein hyvin, omat lapseni jo isoja mutta sisareni lapsi vielä pieni. En millään jaksaisi lapsirumbaa yhtään, tuntuu kun olisin allerginen kiljuville kakaroille kaupassa tms. Lapset lähinnä ärsyttää enkä halua olla niiden lähellä.
Kaikki kanssakäyminen on väkinäistä ja huomaan että sisareni toivoisi enemmän mutta en vaan pysty. Näen lapsessa likaiset sormet ja räkäisen nenän, kavahdan kosketusta enkä tahdo häntä syliin enkä lähelle.
Olen ajatellut onko tämä joku vaihdevuosien tulomerkki, alkaa hylkiä lapsia jottei tulisi vauvakuumetta!

  • ylös 16
  • alas 12
Susannah

Miksi pitää olettaa, että tottakai toinen tekee vastapalveluksen? Jos sellaista odottaa niin kannattaa avata suunsa, kirjoittajan sisarushan ei ole pyytänyt apua, vaan olet itse sitä tarjonnut OLETTAMALLA, että saat sitä itsekin joskus.

  • ylös 14
  • alas 6
Naeel

Kertoja mainitsee sisarustensa lasten "olevan jo isoja". Voisiko olla niin, että hoidettuaan jo verrattain nuorella iällä saamansa lapsikatraan isoon ikään saakka kertojan sisaruksia kiinnostaa vaihteeksi elää omaa, aikuista parisuhdearkea eikä ottaa uusintakierrosta pikkulapsiarjesta? Kertoja antaa myös vaikutelman siitä, että hän on aikanaan puuhannut sisarustensa lasten kanssa vapaasta valinnastaan, ei kutsuttuna apuna. Lisäksi riveiltä hohtaa "minä ajattelin ja kuvittelin, mutta perisuomalaisena en koskaan kysynyt suoraan enkä lausunut ääneen" -asenne, joka on Suomessa valitettavan yleinen mieliharmin ja loukkaantumisten lähde.

Ymmärrän kertojan sisaruksia hyvin. Monella on ajatus, että sukulaiset (ja varsinkin isovanhemmat) ovat loputtomiin saatavilla oleva, ilmainen lastenhoitopalvelu ja että lasten kanssa puuhaaminen on aina ja kaikille mielekästä ja tervetullutta. Ei se niin mene. Kertojankin lapset ovat ainutlaatuisia ja erityisiä vain vanhemmilleen ja itselleen, muille he ovat ihan samanlaisia, tuikitavallisia ihmisiä kuin maailman kaikki muutkin ihmiset.

Kertojan kannattaa katkeroitumisen sijaan avata suunsa ja keskustella tuntemuksistaan sisarustensa kanssa, suoraan ja henkilökohtaisesti.

  • ylös 18
  • alas 3
Vierailija

Avulias kirjoitti:
Todellakin. Olen itse ollut aina se joka paikan avulias Aatu. Hoitanut sisarusten, naapureiden lapsia, vanhuksia ym. Mitään vastavuoroista apua ei ole tullut. Opiksi ottaneena teen vain palveluksia, joista saan hyvän mielen palkakseni, enkä muuta enää odota. Itsensä katkeroittaminen on huono idea, eivät he ole ymmärtäneet vastavuoroisuuden toivetta.
Sama täällä.Kun antaa pirulle pikkurillin ,vievät koko kämenen.Ei kannata katkeroitua.Elä ihan omaa elämää,luo ihmisuhteita joissa on vuorovaikutus.Eikö niitä ole nykyisin äiti lapsi kerhoja? Samassa asemassa olevia F,B foorumeita.Joista voisi löytää aitoja ystäviä ja syntyy myös lämin vuorovaikutus.Jossa tarvittaessa vuorotellen hoidatte toistenne lapsia,Oma tytäreni kärsi raskauden ajan masenus ja sen jälkeinen.Joten pienet 2kpl oli minulla todella paljon.Kun aikanaan odotti kolmatta lasta.Olin herran jumala,olen vanha en jaksa yö valvomisia vauvan kanssa,En huutoa osta semperiä ,se on parempaa kuin tutteli.Tai raivosi lidin vaipat huonot,Osta ties mitä.Mutta olin se maksaja pieni eläkeläisenä.Joten syy katkasta välit ja hoitaa homma niin etten lapsen lapsiakan saanut nähdä.Mutta olen aukaisut ussia ovia.En katkeroitunut ihania ystäviä harastuskin on ja vihdoin eläkeeni riitää minulle itselleni.Autajana aina olin se maksaja. oli kyse sukulaisista tai ystävistä.Löin todella luukut heille kiinni.

Vierailija

Vastavuoroisuutta ei ole enää olemassa. Kukaan ei halua auttaa enää muita, kunhan itse saa sen mitä haluaa. Minäkin luovutin jo tämän suhteen.

M

Tähän voisi sanoa että avoimuus ja keskustelu. Voisiko sisarusten kanssa jutella että muistatteko kun oli tein lapset pieniä niin ja että toivoisin että tekin voisitte jossain välissä keksiä jotain kivaa mein lasten kanssa? Tai jos vaikka nää sisarusten lapset haluis serkkujensa kanssa jotain kivaa keksiä jos ovat jo aikuisia jos muistuttelisi mieliin mitä itse puuhailitte kun he oli pieniä, että oliko mukavaa ja haluaisitteko antaa sun lapsille samanlaisia elämyksiä ja muistoja ja kokemuksia?

  • ylös 10
  • alas 0
Vierailija

Ne ovat sinun lapsesi. Et voi olettaa muiden olevan kiinnostuneita, niin harmilliselta kuin se ehkä sinusta tuntuukin. Eivät kaikki isovanhemmatkaan ole kiinnostuneita lapsenlapsistaan ja sekin on ihan ok ja sallittua.

  • ylös 7
  • alas 11
Vierailija

”Minulla on kolme vanhempaa sisarusta. Sain itse omat lapseni verrattain vanhana”
” Sisarusteni lapset ovat jo isoja, moni heistä on muuttanut omilleen”
Erilaiset elämän tilanteet ajaa erilleen. Kirjoittaja oli nuori, eikä niinkään velvollisuudet painaneet päällä ja ollut sitä uuvuttavaa lapsiperhe arkea. Itselleni oli yllätys miten uupunut sitä oli, kun ne lapset muutti omilleen. Parina ekana vuonna en jaksanut kun käydä töissä. Ja tunnustan senkin, että se kaksi vuotta opetti että nyt on sika elää itselleen.

Vierailija

Juuri näin. Isoveljen lasten ollessa pieniä, otin yökylään, käytin joulumarkkinat, mukana laivalla, vahtimassa synttäreillä jne. Toivoin jopa töissä ylvuorot syys-ja hiihtolomien, jotta sain autettua hoidossa. Nyt oma lapseni on 4v ja veljeni perhe on hoitanut häntä tasan yhden kerran, kun olin sairaalassa... Hiukan vituttaa.

  • ylös 11
  • alas 1
Vierailija

Itselläni on läsnäolosta vähän erilainen, mutta verrannollinen kokemus. Omassa ja mieheni lapsuudenperheessä isovanhemmat olivat paljon läsnä ja myös auttoivat arjessa. Meillä taas lasten isovanhemmat ovat useammin "juhlaisovanhempia". Olen tullut tulokseen, että koska he eivät ole joutuneet pyörittämään pikkulapsiarkea yksin, heillä ei ole käsitystä siitä, mitä se tarkoittaa, eivätkä he hoksaa olla ainakaan oma-aloitteisesti arjessa mukana, joskus ehkä pyydettäessä. Voi olla, että kirjoittajan sisaruksilla on sama juttu -- he eivät hahmota, mitä tarkoittaa, jos muut aikuiset eivät ole lapsesta kiinnostuneita. Eihän se ole reilua, mutta ehkä kaikilla ei ole niin paljon empatiaa.

Vierailija

Velvollisuudet, kohteliaisuudet, toisten huomioiminen, toisten tunteiden ja jaksamisen huomioiminen, suhteiden luominen ja ylläpito läheisiin, kiinnostus läheisiin, muistojen luominen ja muu tällainen vuorovaikutteinen toiminta häviää maailmasta (Suomesta). Niillä ei ole arvoa. Sen huomaa juuri näissä tilanteissa kun pitäisi tehdä jotain vastavuoroista ja ajatella yllä olevia seikkoja, sen huomaa hääjuhlista, juhlista, talkoohengestä jne.
Minä, minun, minulle on ajan sana.

Sivut

Suosituimmat

Uusimmat

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Suosituimmat