Miksi ystävät katoavat kriisissä? ”Ajattelemme liian usein, että meidän pitää ratkaista toisen paha olo”, sanoo kriisiterapeutti
klo 15:40 | 19.11.2018
Kun elämässä tapahtuu jotakin järkyttävää, ystävät saattavat hävitä ympäriltä. Se kertoo rohkeuden puutteesta ja siitä, että lohduttaja asettaa itselleen liian suuria vaatimuksia, sanoo kriisityöntekijä.Lue koko juttu
Suuri osuus on myös pelolla. Ystävät pelkäävät, että sama asia voisi tapahtua myös heille (kuten voikin). Ei haluta ajatella sitä, joten jätetään kärsivä henkilö yksin selviämään. Lähes kaikki tekevät niin.
Minut on jätetty yksin. En tiedä mitä siitä ajattelisi. Painotetaan nykyään liikaa sitä että pitäisi olla jotenkin hyödyksi muille ja jos sitä ei ole niin ole aika turha.
Jos kaveri ottaan yhteyttä kerran puolessa vuodessa niin vaikea vastata olleensa päivystyksessä tai sängyn pohjalla. En laita viestiä ollenkaan.
Toisaalta myös yksipuolisuus saa ystävät kaikkoamaan. Minun ystäväni menetti lapsensa ja minä olen kokenut saman. Aina puhuttiin hänen menetyksestään, ei koskaan minun vaikka monesti itse ilmaisin tarvetta puhua. Minun on oltava sinua varten, sinilta ei taas voi odottaa samaa. Voin kertoa, ystävyys kuihtuu.
On olemassa ihmisiä, jotka eivät pysty vastavuoroiseen ihmissuhteeseen ikinä, vaan olettavat, että heitä tuetaan ja kuunnellaan tauotta, eletään heidän ehdoillaan - oli vastapuolella kuinka vaikea elämäntilanne tahansa. On kohtuutonta kuormittaa toista omilla, pienillä arkipäivän ongelmillaan, jos esim. ystävän lähiomainen on juuri kuollut. Missä empatia ja välittäminen? Tuollainen ei ole tasa-arvoista ja aitoa ystävyyttä!
Toisaalta on myös ihmisiä, jotka kaikkoavat heti, jos toisella on vaikea elämäntilanne ja eivät pysty edes väliaikaisesti hyväksymään, että toinen tarvitsee nyt enemmän tukea. Niin tai näin, viime kädessä ystävyydessä pitäisi toteutua pitkällä aikavälillä vastavuoroisuuden periaate. Itsekkyys ei kuuluu ystävyyteen.
Olen kanssasi samaa mieltä, vastavuoroisuutta ystävyyteen.
Tiedän myös kriisissä kamppailevia ihmisiä, joista tulee hädän hetkellä todella veemäisiä ja inhottavia. Voin olla yhteydessä ja tukena, jos jättäisi vain sen vittuilun pois.
Mutta näetkö tuon oman osuutesi asiaan? Jos kaveri ottaa yhteyttä kerran puolessa vuodessa niin jospa kertoisitkin jotain tavallista etkä ajattelisi aina negatiivisimman kautta että kaveria kiinnostaisi se oletko ollut päivystyksessä vai et. Ja sinut on varmasti jätetty yksin koska vastavuoroisuutta ei ole jos et viitsi edes vastata viestiin. Silloin entinen ystäväsi saattaa ajatella ettei sinua todellakaan kiinnosta olla tekemisissä hänen kanssaan. Surullista. Ajattele myös joskus asioita niin ettei kukaan elä jatkuvassa kriisissä ja ota silloin kriisittömänä hetkenä itse yhteyttä ystäviin, saatat yllättyä.
Tässä ongelmana on, että me emme toimi isompina joukkona, kaveripiireinä, vaan ainoastaan yksilöt kohtaavat toisiaan. Me kaikki tarvitsemme useita eri ihmisiä ympärillemme, ei ainoastaan yhtä tai kahta, joiden sitten tulisi täyttää kaikki tarpeet. Ja aiheuttaahan se ihan kohtuutonta painetta olla toiselle kaikki kaikessa, se aiheuttaa myös sitä, että sitä apuakaan ei uskalla ja kehtaa pyytää edes tarvittaessa kun on vaan se yksi ihminen jolta pyytää. Ratkaisuna voisi yrittää kehittää enemmän sosiaalisia kokoontumisia, paikkoja joissa tavata ja tutustua uusiin ihmisiin ilman painetta joutua liian likeisiin suhteisiin tahtomattaan. Ennen naapurusto piti yhtä, sukulaiset ja lapsuudenystävät yms. Nykyään ihmiset muuttavat jatkuvasti paikasta toiseen milloin mistäkin syystä ja ihmissuhteet hajoavat omaan mahdottomuuteensa. Missä ihmiset voisivat kokoontua yhteen, ei juomisen (baarit) tai näpertelyn (ompeluseurat, kirjallisuuspiirit), sukupuolen (lenkkisaunat, naisten/miesten harrastukset), ei iän, (vanhempi-lapsi -tekemiset, johon mennään lapsen, ei aikuisen takia)? Tarvitaan paikkoja, joissa voivat eri ikäiset ja eri sukupuolen edustajat viettää vapaa-aikaa ja tutustua luontevasti toisiinsa, ihan kaikki vauvasta vaariin. Siellä syntyvät ystävyyssyhteet erilaisten ihmisten välille ja koska porukkaa on paljon, niin voi kysyä neuvoja ja jutella omista asioistaan ja saada useita erilaisia näkökulmia ja neuvoja elämäänsä ja pulmiinsa. Lapsille tämänkaltainen toiminta olisi todella tärkeätä, sillä olisi hyvä että pienestä pitäen hekin tottuisivat juttelemaan ja kommunikoimaan muiden kuin vanhempiensa tai virkaa tekevien eli opettajien ja päiväkodin henkilöstön kanssa. Vanhuksilla on myös paljon annettavaa ja elämänkokemusta.
Käsittääkseni Etelä-Euroopassa edelleen väki käy toreilla ja keskustoissa baareissa ja ravintoloissa koko suvun ja perheen voimin ja naapureita, työkavereita ja ystäviä tavataan korttelin kahviloissa ja baareissa lasillisella kukin oman aikataulunsa mukaan. Samassa korttelissa ollaan tuttuja, tervehditään ja kysellään kuulumisia. Ollaan myös uskollisia sille omalle kantapaikalle, sekin säilyy kun on asiakkaita.
Mitä me keksimme?
Miten tämä kaikki liittyy alkuperäiseen juttuun, jossa ystäviä oli ihan tarpeeksi siihen kriisiin saakka.
Siten, että käsityksemme ystävyyssuhteista pohautuu idealismille, jos joku on paras kaveri niin hänen pitäisi olla paras kaveri koko elämän ja tukea, oli oma tilanne sitten mikä hyvänsä. Lopulta me olemme kaikki yksin, ystävyys ja myös rakkaus ei velvoita antamaan kaikkeaan omalla kustannuksella. Isommassa yhteisössä, jossa suhteilta ei odoteta sitä vakavuutta ja bestisleimaa, on helpompaa sopia avusta ja kanssakäymisestä. Rapsuta minun selkääni niin rapsutan sinun, toimii. Mutta se ei toimi, että ripustaudumme johonkin ikuiseen kaveripiiriin, joka on aikanaan syntynyt opiskelun, työelämän, harrastuksien tai naapuruuden kautta. Ihmiset muuttavat, vaihtavat työpaikkaa jne. Kannattaa hyväksyä tämä tosiasia, ja verkostoitua useamman ihmisen kanssa ilman että odottaa mitään läheistä ja sitovaa kanssakäymistä. Jopa parisuhteen muodostus on hankalaa, kun pitäisi tehdä nopeita päätöksiä ja sitoutua ilman että saa rauhassa tutustua toiseen isommassa ryhmässä muun kanssakäymisen ohessa.
Itse perhettä kohdanneessa kriisissä koin ihanimmaksi asiaksi ystävän, joka tuli käymään ja toisen, joka toi ovelle ison kasan leipää. Läsnäolo ja läheisyys sekä konkreettinen apu, ne olivat tärkeimmät asiat. Nämä teot olivat ja ovat edelleen sydäntä lämmittäviä ja voimaannuttavia. Ne olivat tärkeämpiä kuin puhelut tai tekstiviestit. Ikävintä oli täysi huomioimattomuus tai kommentit omasta ikävästä tilanteesta, joka ei ollut verrattavissa perhettämme koskevaan tilanteeseen. Ikävää oli jotua myös lohduttamaan ja tsemppaamaan muita, vaikka itse oli kriisin keskellä usean lapsen kanssa.
Monet ihmiset pelkäävät tilannetta senkin vuoksi, etteivät tiedä, mitä sanoa. Minusta ei tarvitse sanoa mitään erityistä. ”Otan osaa”, ”olen pahoillani”, ”miten voit”, ”voinko auttaa” ym. Ovat ihan hyviä. Omasta kokemuksestani sanoisin, että kaikkein pahinta on, jos toinen käyttäytyy kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan. Myös jossakin kommentissa mainittu konkreettinen apu eri tavoin on todella iso asia.
Huomasin, että en osannut suhtautua,kun oma ystäväni joutui luopumaan lapsestaan, joka vietiin perheessä ilmaantuneiden ongelmien vuoksi sijoituskotiin. Jos olisin ollut taitava, olisin ehkä voinut auttaa ystävääni jotenkin, että perheen kriisi ei olisi ajautunut siihen pisteeseen, että sijaiskoti oli lapselle ainoa vaihtoehto, tai että ainakin olisin voinut tukea ystävääni, että hän olisi päässyt tilanteesta helpommin takaisin tolpilleen. Varmaan jotenkin syyllistinkin ystävääni, että hän tahallaan antoi asioiden ajautua tuollaiseen pisteeseen, vaikka hänhän olisi tarvinnut asiantuntija-apua jo paljon aiemmin, ettei perhetilanne olisi päässyt kehittymään noin kaoottiseksi. Ei ystävän apu olisi tosiaan edes riittänyt, mutta olisi siitä jotain hyötyä varmasti ollut. Itseltäni kuoli lapsi samoihin aikoihin, ja tämän ystäväni kanssa yhteydenpito loppui silloin kokonaan, koska emme kumpikaan osanneet asettua tukemaan toistamme omien ongelmiemme vuoksi. Kun on itsellä vaikeaa, ei ole voimia auttaa muita, vaikka tahtoa olisi.
Todelliset ystävät eivät katoa niinkuin todellinen rakkauskaan. Se on ollut hyväksikäyttöä. Tämä on oma henkilökohtainen kokemukseni. Yksin olemme saaneet perheeni kanssa tapella ja se varmaan jatkuu hautaan asti.
Riittää kun kuuntelee!! harjoittele kuuntelemista-se on yllättävän vaikeaa! ei tarvitse/pidä sanoa sanaakaan-jos niin halaa!!ja turvaa arjen sujuminen=ruokaa,lepoa,unta,ja peseytyminen/ei muuta tarvita:) jos kriisi pitkittyy tai syvenee hakeutukaa ammattiauttajan luokse
# Viesteihin vastaamattomuus
# Tapaamisista sopiminen, mutta
sitten ei tavatakaan
Tässä muutama kohta joihin olen
törmännyt. Vaikka miten olisi asiaa
mulla, niin vastaanottaja ei reagoi
viesteihini. Tämä kyllä koettelee mun
kärsivällisyyttäni. Toinen, jutellaan
tapaamisista alustavasti, mutta sitten
tapaamiset eivät ikinä toteudukkaan.
Tämä myös koettelee kärsivällisyyttäni.
Ja kun tapaamiset eivät toteudukkaan kumman syystä, niin ei pääse vastapuolen ajatuksista kärryille, mikä meni mönkään
ja jää itse yksikseen kuin nallinkalliolle
hieman surullisena.
Jotkut ihmiset ovat vain itsekeskeisiä
minäminä-ihmisiä. Nykyään jopa
vallitseva kulttuuri-ilmapiiri yllyttää
olemaan itsekeskeinen minäminä-ihminen.
Ne, jotka ovat tajunneet kristillisen lähimmäisenrakkaus-periaatteen, kuten
Suomen ent. Arkkipiispa Kari Mäkinen ja
nyk. Tapio Luoma sekä Helsingin ent. Arkkipiispa Irja Askola ja nyk. Teemu
Laajasalo sekä avustustyöntekijä Heikki Hursti sekä pastori ja Marttaliitto-aktiivi Marianne Heikkilä, ovat ihailtavia ihmisiä, tuovat
hymyn huulilleni ja mieleeni rauhan.
Jokainen, joka vähänkin pohdiskelee
asioitaan elämässään, eikä juokse
helppoheikkien tarjousten ja helppojen
voittojen perässä, tietävät mistä on
kyse ihmiselämässä. Me tarvitsemme
toisiamme muodossa tai toisessa, tämä
on jo perustavanlaatua sieltä vuosista 30
- 70 jKr. kun Kristinusko alkoi levittäytymään Israelin, Kreikan ja Italian kautta ympäri Eurooppaa.
Jaettu taakka on ystävyyttä. Ainakin yhtä paljon kuin jaettu ilo. Tämä perinne ei saa kadota, sillä raha ei korvaa avuliaisuutta, kahdensuuntaisia, annan ja saan.
On ääretömän vaikeaa ajatella miksi tai lähteä arvostelemaan ystävien käytös. Itse menetin kuolemalle, niin siskon,kuin veljen, kuin miesytävän, ystäviä hyviä ja pinallisia yht. 16 kpl aika janalla 2020-2021. 3 kpl.tuli soitoina.Soitotkin pikaisena kiire. Loput 13 kpl viestinä.Kovaa ja kylmää.Pelätnkö kohdata yksin asuva ihminen ,jolla mentetyksiä paljon? On helpompi mennä kiiren taakse tai laitaa kylmä T-viesti hän on kuollut silloin ja silloin..Tosin siinähän kuoli myös ne parhaat ystävät,niistäkin yksi jo joulukuu 2019.Miten käsitellä asiaa kuolemat yksin...Kävelen kävelen yksin kipua ikävää ,kaiputa ulos kehostaettei pääräjähdä. Aivo sumua on todella ja paljon. Kuntelen paljon radiota kulokeilla kassikot kanavaa,autaa minua. Kukin omalla tavallaan.Huomaan myös empantiani ei riitä niille ihmisille harvalle jotka elämässä ja ohitavat suruni. Valitamalla säryt,unetomat yöt,Ei riitä myötäelää kunella toisten säryt tai unetomat yöt..Mutta aikansa kutakin.Vuoden ajat,tuo aina odotaa jotain utta. Ei kai ihmisille enempää tuskaa aneta kuin mitä repussa jaksaa kantaa?( ps. lukihäiröni takia en näe teksti virheni anteksi ne)tia.a69v.