Lukijan kirje: ”Vaimoni tapasi Facebookissa vanhan heilansa ja muuttui kuin teinitytöksi - eihän suhdetta voi päättää näin?”
klo 9:33 | 6.2.2023
”Meillä oli vaimoni kanssa 25 vuoden parisuhde takana, kun hän tuli eräänä päivänä luokseni ja totesi haluavansa eron. Ehjä ja hyvä perhe rikotaan hetkessä palasiksi. Siinä haukkoo henkeä kuin kala kuivalla maalla, kun toinen lähes hymyssä suin kertoo lamauttavan päätöksen”, lukijamme kertoo....Lue koko juttu
Kiitos sinulle "miespuolinen Miisa" hyvästä kirjoituksestasi. Minä koin aikanaan samat tunteet kuin sinäkin, kun minun 25 vuoden liittoni päättyi aivan samoin kuin sinullakin.
Kyllä erosta toipumiseen todellakin voi mennä vuosia, varsinkin, kun sitä ei ole osannut edes aavistaa.
Myös minä koin, että jopa toisen kuolema olisi ollut helpompaa ymmärtää kuin äkillinen, ennakoimaton ero.
Kukaan tilanteen ulkopuolinen ei voi tietää, kuinka kovaa se sattuu. Eteenpäin on vain jaksettava, päivä ja askel kerrallaan. On hyvä antaa itselleen myös aikaa surra ja toipua.
Toivotan sydämestäni kummallekin Miisalle hyvää jatkoa.
Hei Miisa... Koin täsmälleen saman kohtalon... prikulleen samoilla vuosillakin. Exäni tapasi Facebookissa nuoruuden rakastettunsa ja avioerohan siitä seurasi. Henkinen ja fyysinen terveys meni... talous romahti. Oli sykähdyttävää lukea tarinasi.
Olen käynyt läpi ensin eron ja toinen avioliitto päättyi puolison kuolemaan. Menetys kuoleman kautta ei missään tilanteessa ole mieluisampi vaihtoehto ja siitä ei todellakaan pääse yli helpommin.
Siskoni jakoi tämän minulle, tunnisti minut tästä. Tuo lause "kuin sukulaissetä lapsille". Samaa kuvausta käytin itsestäni vielä syksyllä, kun meidän ero oli tuore. Kuin täti, jolla ei ole enää sanaa kasvatusasioihin tai mihinkään. Samaistun kovin.
Mutta minä olin lopulta se joka lähti. Mies ei halunnut suhteensa paljastuttua erota minusta. Yritettiin kyllä (liian monta vuotta). Yhdessä ei vain voinut jatkaa, kun luottamusta ei ollut.
Kun olin lähtöpäätökseni tehnyt, ponnistelin paljon, jotta sain lasten luottamuksen itseeni palaamaan. Lapsillehan tunne on myös se, että heidät hylätään. Teinikin tuntee syvästi, vaikka ei sitä näytä. Pitkä joululoma paikkasi välejämme paljon ja olen siitä joka solullani kiitollinen. Ero lapsista on ollut välillä jäytävää.
"Eihän suhdetta voi päättää näin" herättää minussa paljon tunteita. Miten suhteen kuuluisi päättyä? Meidän suhde ei päättynyt siihen puolison pettämiseen, näennäisesti ainakaan, vaan minä olin se joka jätti. Mutta olisiko sen pitänyt päättyä jo silloin aiemmin? Minä olisin halunnut erota, mutta mies ei halunnut juuri "rikkoa hyvää ja eheää perhettä". Mutta kyllä se rikki meni, kun hän petti. Mikään ei enää loksahtanut kohdilleen, kun luottamuksen pohja oli pois.
Jos kumppani ei olisikaan lähtenyt, olisiko elämä yhdessä enää onnellista? Meillä ei ainakaan.
Ei taida useinkaan olla eroamista ystävinä. Minun kohdalla mies on hyvin katkera, vaikka minä tein eroaikeet selväksi vuosien ajan.
Identifioidun nyt tahtomattani jättäjäksi ja siksi joka "rikkoi perheen", vaikka olen ennen kaikkea petetty. Se on välillä todella ristiriitaista ja raskasta. Vanhimmat lapset ymmärtävät tilanteen ja ovat helpottuneita erosta. Mutta ero on kaikkea muuta kuin selvä, kun taloudellisesti yhteisillä asioilla voi toista näköjään riepottaa kovastikin.
Jatkaisin mielelläni keskustelua kanssasi, miespuolinen Miisa. Arvelen, että helpottaisi molempia jakaa tästä jättäjä-jätetty -dynamiikasta ja etähuoltajuudesta ajatuksia.
Mielestäni hyvään parisuhteeseen ei pysty tulemaan väliin eli jotain ongelmia tai tunteiden vähyyttä on aina takana, kun ero tulee, vaikka sitten jonkun kolmannen osapuolen aktivoimana. Kannattaa katsoa peiliin ja ottaa oma vastuu siitä, oliko suhde kuitenkaan riittävän hyvä ennen eroa, oliko asiasta keskusteltu, oliko yhteyttä enää jne. Sieltä tulee vastaus ja toivottavasti auttaa siihen, ettei ainakaan katkeroidu toista kohtaan, saati kaikkia muitakin kohtaan.
Kiitos miespuolinen Miisa kirjoituksesta. Liikutuin lukiessani sitä ja pari vuoden takaiset tapahtumat palasivat elävästi mieleeni. Lehtijutut antavat usein kovin kepeän kuvan eroista ja ei nähdä mitä erojen taakse oikeasti kätkeytyy. Omiin arvoihini kuuluu se, että jos parisuhteessa on ongelmia niistä keskustellaan ja niihin haetaan yhdessä ratkaisua. Joskus se ei onnistu ja silloin ero on oikea vaihtoehto. En kuitenkaan ymmärrä, jos omasta tyytymättömyydestä ei kerrota ja ratkaisu haetaan pettämisen kautta. Se on pettävälle osapuolelle helppo ratkaisu tilanteeseen, mutta kertoo kyllä kunnioituksen puutteesta kumppania ja parisuhdetta kohtaa.
Hieno kirjoitus, miespuolinen Miisa. Olen nainen, joka lähti 25 vuoden avioliiton jälkeen. Ei ollut riitaa, alkon käyttöä, väkivaltaa tms. Vuosia taistelin sammuvia tunteitani vastaan, että vielä haluaisin elää yhdessä. En ollut enää onnellinen, vaan päivä päivältä yhä onnettomampi.
Minulle oli aivan hirveää tehdä toiselle jotain näin kauheaa, vaikka ei ollut ketään toista, vaan halusin elää yksin, lapsetkin jo poissa kotoa. Syyllisyyden taakka oli hirvittävän raskas kantaa. Olisi melkein ollut helpompaa olla se jätetty; siltä minusta tuntui tuon syyllisyyden taakan kanssa. Toivoin, että olisi ollut jokin "hyvä" syy jättää toinen: että hänellä olisi ollut toinen nainen, olisi lyönyt tms.
Tästä poiki hyvääkin. Kymmenen vuoden jälkeen nautin yhä rauhallisesta elämästäni yksin, ja ex-miehellä on jo vuosia ollut uusi naisystävä. Tekemisissä emme ole, vaan lapset kertovat kuulumisia.
90- luvulla mieheni kohtasi työssään naisasiakkaan, johon oli ollut nuoruudessaan ihastunut. Olivat nuoruudessa katselleet toisiaan ihastellen, mutta suhdetta ei ollut. Nyt sitten ihastus leimahti uudelleen ja omat lapset + puolisot molemmilla jäivät syrjään. Mieheni oli kuin nuori poika kun tälläytyi treffeilleen. Minä yritin puhua ja jopa kerjäsin jäämään kotiin. Meillä on erityislapsi, joka oli niin isin poika kuin olla voi. Siinä huumassa ne oli toisarvoisia asioita. Sairastuin syvään masennukseen. Oli hirveä huoli lapsista. Lopulta kyllästyin seuraamaan treffivalmisteluja ja häädin mieheni omakotitalostamme. Muutama kuukausi asuttiin erillämme, kunnes mieheni otti yhteyttä ja halusi keskustella. Oli käynyt pankissa juttelemassa luovuttaakseen talon minulle. Pankkilakimies oli pitänyt saarnan, että aiotko todella jättää perheesi ja itse rakentamasi talon toisen naisen takia. Miltä sitten tuntuu kun vaimosi tuo siihen uuden miehen asumaan? Muitakin tulevaisuuden näkymiä oli maalaillut. Oli ollut niin havahduttavaa tekstiä, että oli laittanut mieheni ajattelemaan hieman tarkemmin. Uusi suhdekin oli alkanut hieman haalenemaan ja ihanassa naisessa oli näkynyt jopa hieman vikojakin. Alettiin keskustella asioista ja mieheni pyysi saada tulla kotiin takaisin. Täytyi miettiä. Mietinnän tulos oli, että monien, monien keskustelujen jälkeen hän muutti kotiin. Tässä sitä ollaan, eläkkeellä yhdessä. Lapset ovat muuttaneet ajat sitten maailmalle. On lapsenlapsikin. Asiat selvitettiin silloin. Luottamus hiipi ajan mittaan, eikä vanhoja ole muisteltu. Olen kyllä ikuisesti kiitollinen sille viisaalle pankkilakimiehelle.
Kun joku voi väittää, että kuolemakin olisi ollut helpompi kuin petetyksi tuleminen, niin ei ole kokenut puolison kuolemaa. Meillä oli yli 26 vuotta yhdessä ja liitto päättyi puolison kuolemaan, tätä surua kun on lapsilla itseni lisäksi, sitä ei voi millään verrata toisen pettämiseen. Ei pitäisi puhua kuolemasta, jos siitä ei ole mitään käsitystä. Koskaan en ole tänne kommentoinut, mutta nyt oli pakko.