Erolapsi esittää pirteätä

Lukittu

Erolapset joutuvat esittämään reipasta, vaikka itku painaa silmien takana.Lue koko juttu

Erolapsi esittää pirteätä

Kommentit (8)

Tosi surullista. Oliko tilanne sellainen, että et kokenut luontevaksi mennä juttelemaan lasten kanssa ja näin lievittää lohduttomuutta?( Minusta me arkailemme liikaa nykyään puhumista vieraiden lapsille.)

Olin itse erolapsi, kun vanhemmilleni tuli avioero ollessani 4-vuotias. Äitini muutti muutaman sadan kilometrin päähän ja näimme häntä veljeni kanssa neljästi vuodessa koulun lomien aikana. Kun puhutaan lapsen sopeutumiskyvystä, näen, että asia tosiaan on niin: minulle jatkuva haikeus ja äidin ikävä oli luonnollinen asia, enkä osannut kaivata tilannetta, jossa en sitä olisi tuntenut. Lapsi ei näe samalla tavalla vaihtoehtoista elämää kuin aikuinen. Se ei tarkoita, että tuo tunneskaala olisi hyväksyttävä asia: aikuisten tulisi kyetä tukemaan lasta ja pyrkiä lievittämään tämän kaltaista tuskaa, siitä huolimatta, mitkä välit entiseen aviopuolisoon ovat.

Minua helpotti kirjeenvaihto äitini kanssa. Aloitimme kirjoittelun heti kun vähääkään pystyin kirjoittamaan hänelle takaisin. Äitini on säilyttänyt kaikki hänelle kirjoittamani kirjeet ja minä hänen. Alkuvaiheen kirjeitä on kamalaa lukea: niissä pieni lapsi kysyy, miksei äiti ole lähellä ja kertoo ikävästään. Ajan myötä kilometrit välillämme tuntuivat kaventuvan, mutta koen silti, että vanhempani olisivat voineet ratkaista eron aiheuttamia muutoksia rakentavamminkin. He olivat vain liian kiinni omissa erotuskissaan. Näihin asioihin ei ole yhtä toimivaa ratkaisua. Mutta tilanteessa kuin tilanteessa aikuisen (kenen tahansa) osoittama tuki ja lähellä olo auttaa lievittämään lapsen surua. Asiasta voi keskustella muutkin kuin omat vanhemmat. Olen sittemmin löytänyt itseni kasvatusalalta, ja olen useaan kertaan puhunut myös omista kokemuksistani avioerolasten kanssa. Kuunnellen, sanoittaen lapsen tunteita, lohduttaen että ajan myötä tunne helpottaa. Ja kyllä se helpottaa, väkisinkin, vaikka se jättäisikin mielen perukoille sen tutun vanhan haikeuden tunteen.

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija

Tosi surullista. Oliko tilanne sellainen, että et kokenut luontevaksi mennä juttelemaan lasten kanssa ja näin lievittää lohduttomuutta?( Minusta me arkailemme liikaa nykyään puhumista vieraiden lapsille.)

Vastaus:

Olimme tilanteesta niin järkyttyneitä, ettemme osanneet puuttua tilanteeseen. Tilanne oli myös nopeasti ohi, kun jouduimme jäämään pois junasta.

t. Surullinen sivusta seurannut

Vierailija

 Lapsi ei näe samalla tavalla vaihtoehtoista elämää kuin aikuinen.

Tämän me aikuiset hyvin usein unohdamme. Lapsella on vain se kokemus ja todellisuus, jossa hän elää juuri nyt, ja yrittää selviytyä. Aikuiset voisivat asioista puhumalla paljon auttaa, vaikka eivät voikaan kokonaan ottaa pois lapsen surua. Miten eroavat vanhemmat voisivat, hoksaisivat ja jaksaisivat enemmän asettua lastensa kenkiin!

Lapsi esittää aina pirteää, ei vain erossa. Myös kulissisuhteessa tai riitaisessa suhteessa, lapsi on kuin mitään ei tapahtuisi ja monesti silloin lapsen tarpeet jäävät vielä helpommin huomaamatta kun energia menee kodin ilmapiirin hoitoon. Tosin riippuu myös lapsesta, toiset näyttävät rohkeammin tunteensa kuin toiset tai toiset oireilevat jopa solutasolla sairastellen perheessä olevan pahan olon vuoksi. Nuo lapset olisivat voineet olla omani, kulkevat junalla isän ja äidin väliä. Molemmat lapset käyvät terapiassa ja itkemme tilannetta enemmän tai vähemmän yhdessä  vaikka erosta jo 7 vuotta. Mutta terveempiä lapset ovat kuin ennen eroa, jopa fyysisesti. En tiedä olisiko heistä tullut koskaan niin hyviä keskustelijoita ja tunteittensa tulkkeja, jos eroa ei olisi tullut. Minusta aikuisten pitäisi kaikessa, ei vain erossa, asettua enemmän lasten kenkiin. Tämä yhteiskunta on niin suoritus- ja rahakeskeinen että lapset jäävät jalkoihin monessa asiassa ja heidän tunteet toissijaisiksi elämän pyörteissä. Ja sitäkin pohdin että onko se ihmeellistä jos ihminen itkee kun rakas jää asemalle? Eikö meidän kuuluisi jokaisen itkeä kun hyvästelemme meille tärkeitä ihmisiä? Olen itse toiminut aina noin lapsena vaikkei vanhempani olleet eronneet: Itkin kyläpaikoista lähdettyämme piilossa niin ettei vanhemmat näe. Hyvä että tällaisia asioista nousee pintaan!

Mistä täysin vieras pariskunta/ihminen voi tietää, että kyseessä olivat nimenomaan erolapset? Voihan olla, että lapset oli vaikka lähetetty mummolaan tai muille sukulaisille vierailulle vähäksi aikaa jostakin muusta syystä. Lapset reagoivat kaikkiin eroihin, väliakaisiinkin,  voimakkaasti ja yleensä itkemällä.

Kyllä tässä aloittaja on vetänyt pitkälle menevät johtopäätökset asiasta. Ja sitä paitsi, kyllä itkeviä lapsia voi aina lähestyä kysymällä, että mikä on hätänä ja tarjota apuaan.

Samaa mieltä kirjoittajan kanssa olen siitä, että ero sattuu kaikkiin ennen kuin siihen sopeudutaan. Ja vaikka aikaa erosta olisi jo kulunut, ikävöidään vanhempia siitä huolimatta. Eihän aamulla tarvitse lähteä kuin töihin, niin lapset itkevät.

Ja jos lapset olivat erolapsia, uskon, että eron hetken jälkeen on kuitenkin parempi palata riidattomaan ja rauhalliseen kotiin äidin tai isän kainaloon.

 

 

 

 

 

Tuon esityksen alle jää usein koulunkäyntiin ja esim. harrastuksiin liittyvät murheet kun lähivanhemman luona ikävät asiat kielletty,eikä etävanhemmallekaan voi kertoa lähivanhemman rangaistuksen pelossa. Millainen minä-kuva tästä on tulemana,jos esim.koulussa tai muualla ei asiaa huomata?

 

Kirjoituspyyntö lapsuudessa tai nuoruudessa vanhempien riitaisan eron kokeneille

 

Hei,

Opiskelen Lapin yliopistossa ja pääaineenani on sosiaalityö. Olen tekemässä pro gradu –tutkielmaa, joka käsittelee lapsuudessa tai nuoruudessa koettua omien vanhempien riitaisaa eroa ja lapsen kokemusta siitä.

Pyytäisin tutkielmaani varten ihmisiä muistelemaan ja kuvaamaan lapsuuden/nuoruudenaikaisia kokemuksia vanhempiensa riitaisasta erosta. Haluan jättää vapauden kirjoittamisesta kirjoittajalle enkä halua ohjata kirjoitelmaa muutoin kuin, että se olisi kertomusmuodossa. Kertomusten tavoitteena on ymmärryksen lisääminen erotilanteessa olevaa lasta ja hänen tuntemuksiaan kohtaan ja sitä kautta myös lastensuojelutyön kehittäminen.

Pyydän kirjoittajia pohtimaan kysymyksiä:

 Millainen vanhempiesi erotilanne oli? Minkälaisia tapahtumia ja tilanteita siihen liittyi? Kuinka koit lapsena/nuorena  tapahtumat? Minkälaisia tunteita eroprosessiin ja ajanjaksoon liität? Minkälaisia kokemuksia, tunteita ja merkityksiä sinulla liittyy vanhempiesi riitelyyn, eropäätökseen ja eropäätöksen jälkeiseen aikaan? Miten ero muutti suhteita vanhempien ja lasten välillä? Mitkä olivat tilanteen käsittelyä ja siitä selviämistä auttavia tekijöitä?  Mitkä olivat erotilanteen myönteiset ja kielteiset puolet?

Mainitse kertomuksessa oma ikäsi, sukupuolesi ja ikäsi vanhempien eron aikana. Tulen käsittelemään tietoja luottamuksellisesti ja varjelemaan kirjoittajien yksityisyyttä sekä arvostamaan kokemusten avaamisella ilmennyttä luottamusta tutkielmaa kohtaan. Tutkielmassa noudatetaan hyvän tieteellisen käytännön mukaisia toimintatapoja ja tutkielmassa ei tule näkymään tietoja, jotka paljastaisivat kirjoittajien henkilöllisyyden.

Kertomuksia voi lähettää sähköisesti sähköpostiini: hranta@ulapland.fi tai kirjeitse maapostitse tutkielman ohjaajan osoitteeseen Jari Lindh (yliopistonlehtori), Lapin yliopisto PL 122, 96101 Rovaniemi.

Tutkielmaan liittyviin lisäkysymyksiin vastaan mielelläni sähköpostin kautta.

Hanna-Maria Ranta, sosiaalityön opiskelija, Lapin yliopisto

 

 

Suosituimmat

Uusimmat

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Suosituimmat