Vastaus

Anne P.

Aivan epäilemättä lapsilla on aina ollut tukiverkostoja ja luottohenkilöitä, erityisesti nimettyjä tai erityisesti nimeämättä. Aivan epäilemättä kummiudelle on historiassa vastineensa muissakin kulttuureissa, varmasti Suomessakin, vaikka en tähän hätään löytänytkään niistä mitään tietoa. Kummius on tullut kristinuskoon 200-luvulla ja Suomeen kristinuskon tultua 1200-luvulla. Kummi on ollut se, joka selvitti, onko kasteeseen edellytyksiä ja opasti kristityn tiellä. Sittemmin, lapsikasteen yleistyttyä, kummi myös sanoutui lapsen puolesta irti Paholaisesta. Kummiudella - sillä nimellä ja perinteisellä sisällöllä - on siis vahvasti uskonnollinen tausta Suomessakin.

Kummi-sanan merkitys on kyllä vahvasti laajentunut ja irronnut kristillisestä kehyksestään, niin kuin joku kommentoikin. On kummioppilaita ja yrityskummeja ja kummeja kehitysmaiden lapsille - tosin se liittyy kyllä luontevasti kummi-sanan alkuperään, joka on latinaksi sponsor. :)
 

Joku mietiskeli tuolla edellä, täytyykö kastettavalla lapsella olla kummi. Kirkkolain mukaan täytyy olla, peräti kaksikin. Kuten aiemmin sanoin, kirkkoherran päätöksellä yksikin voi riittää. Aiemmin sanoin myös, että kummeja ei tarvita, jos lasta ei kasteta. On silti pakko sanoa myös, että on hienoa, että niillekin lapsille, joita ei kasteta, nimetään kummit. Läheisiä ja turvallisia ihmisiä ei ole elämässä koskaan liikaa! Olen itsekin sekä kastetun että kastamattoman lapsen kummi, ja he molemmat ovat kyllä minulle ihan yhtä tärkeitä ja rakkaita.

Enpä olisi arvannut, että joskus päädyn blogiin keskustelemaan kummiudesta! Kiitos tästä mahdollisuudesta, Nelliina! :D