Sanna Sepponen: Ottakaa oppia, tavalliset!

Sanna Sepponen: Ottakaa oppia, tavalliset!

Lukittu

Ihminen on onnellinen, kun on parisuhteessa ja saa asua omassa kodissa. Tavallisilla ihmisillä on ehkä helpompaa, mutta vammaiset osaavat iloita elämästä enemmän, sanoo Sanna Sepponen.Lue koko juttu

Sivut

Kommentit (45)

Hyvä Sanna! Sinulla on asenne kohdillaan. Varoisin kuitenkin yleistämästä kumpaankaan suuntaan, sillä nuo "Vammaiset osaavat iloita elämästä enemmän" ja "kehitysvammaiset ovat vain ystävällisempiä kuin ihan terveet" ei koske kaikkia. Työskentelen kehitysvamma-alalla ja kyllä vaan, myös masentuneita, ahdistuneita ja jopa aggressiivisia kehitysvammaisia henkilöitä on runsain mitoin! Kehitysvamma tai muu vamma ei tee ketään iloisemmaksi, uskon sen olevan kiinni jokaisen meidän omasta tempperamentista, joka ei ole riippuvainen siitä, onko kehitysvammainen vai ei! Mutta loistavaa Sanna, että tuot mielipiteesi esiin ja puolustat muitakin jotka ovat kehitysvamman yhdeksi ominaisuudekseen syntymässä saaneet!

-Mikä erottaa vammaisen vammattomasta?
- Vammainen ei tuijota eikä karta tai pelkää vammatonta.
- Vammaton pelkää, kartaa ja tuijottaa vammaista.
Niin pieni, mutta merkittävä ero - vammaisen hyväksi.

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla

Ensimmäinen kommentti kolahti. Olen vaikeavammainen, mutta osaanko todella iloita enemmän, onko minulla jopa ilon aiheita elämässäni enemmän? Missähän, miksihän?
Ikuisesti neljän seinän vanki: yksi toimiva raaja osaa tietokoneen, pää toimii, mutta mikä muu on sitä, mistä "osaan" iloita enemmän?
Kun aktiivinen henkilö vammautuu, eli on vammainen sanan täydessä merkityksessä, totuus on, että rotat jättävät uppoavan laivan - eli ystävät ja läheiset katosavat ja seurana on vain palkattu henkilökohtainen avustaja.
Kerropa, Sanna Sepponen, mikä opettaisi minutkin olemaan iloisempi kuin vammaton.
Parikymppinen kehitysvammainen serkkuni ei myöskään ole muita ikoisempi ja onnellisempi, sillä hän haluaisi osata puhua tai edes ilmaista tunteensa. Hän haluaisi myös toimia kuin vammaton - ilman, että ympärilläolijat kaikkoaisivat kauas, "kun tuo pöljäkin muka yrittää".

Hyvin kirjoitettu Sanna. Mä kyllä ihailen sinua ja tarmoasi ja iloisuuttasi. Itse olen terve mutta en ollenkaan noin aikaansaapa kuin sinä. Kiitos hyvästä ohjelmasta. Kaikille kamuillesi terkkuja. Terveisin Merja

Vierailija

Ensimmäinen kommentti kolahti. Olen vaikeavammainen, mutta osaanko todella iloita enemmän, onko minulla jopa ilon aiheita elämässäni enemmän? Missähän, miksihän?
Ikuisesti neljän seinän vanki: yksi toimiva raaja osaa tietokoneen, pää toimii, mutta mikä muu on sitä, mistä "osaan" iloita enemmän?
Kun aktiivinen henkilö vammautuu, eli on vammainen sanan täydessä merkityksessä, totuus on, että rotat jättävät uppoavan laivan - eli ystävät ja läheiset katosavat ja seurana on vain palkattu henkilökohtainen avustaja.
Kerropa, Sanna Sepponen, mikä opettaisi minutkin olemaan iloisempi kuin vammaton.
Parikymppinen kehitysvammainen serkkuni ei myöskään ole muita ikoisempi ja onnellisempi, sillä hän haluaisi osata puhua tai edes ilmaista tunteensa. Hän haluaisi myös toimia kuin vammaton - ilman, että ympärilläolijat kaikkoaisivat kauas, "kun tuo pöljäkin muka yrittää".

Ymmärrän sinua, jos olet vammautunut nyt.

Katkeruus loistaa läpi kirjoituksesi. Ei oikeastaan pitäisi edes vastata sinulle, sillä TIEDÄT ITSEKKIN MISSÄ MENET.

Nouse suosta ja ITSESÄÄLISTÄSI ylös ja käyttäydy kuin IHMINEN.

Tee jotain mistä saat itsellesi tunteen; ONNISTUIN.

Se ei tartte olla mitään isoa ensin.

Ison asian olet jo tehnyt; KIRJOITIT TÄNNE ja kerroit kaikille AVUN HUUTOSI.

Vastaa nyt itse siihen avunhuutoosi; osaathan kirjoittaa ja järki juoksee......Seurustele ihmisten kanssa virtuaalisesti ja UNOHDA SE ITSESÄÄLI....

 

Sinä puhut asiaa Sanna,ja ei haittaa onko ihminen "tavallinen" vai vammainen,sillä jokaisella meistä on kuitenkin elämä,ja  jokainen meistä on omanlaisensa...Sinä et ole vammainen,olet ainutlaatuinen ja ihana tyttönen,nauti elämästä ja jatka samalla lailla,on kiva katsoa sinun ja kavereittesi puuhastelua,teidän asuntolasta kertovassa ohjelmassa :)

Täällä itsekin yksi vammainen. Minusta jo pelkkä vammainen, kuullostaa vähän karulta mutta olen mikä olen ja ylpeä siitä :) Toki se välillä tiettyjen asioiden kohdalla harmittaa kun ei ole terve ja se on ihan ymmärrettävää. Mutta kaikilla meillä on omat osaamisemme - niin kuin Sannalla on ainakin tämä täyden asian ilmaiseminen ja julki tuominen. Kiitos siitä!

Olen samaa mieltä, että vammaiset osaavat nähdä elämää valoisia puolia ehkä paremmin kuin terveet. He osaavat nauttia pienistä, myös suurista asioista. En kuitenkaan yleistä liikaa, kaikilla meillä on myös omat ongelmamme, oli ne sitten mielenterveyshäiriöitä tms.
 Vammaiset ovat kuitenkin avoimia ja suorasanaisia, niin aitoja. Ja sellaisista asioista terveidenkin pitäisi ottaa mallia. Meidän pitäisi oppia sanomaan suoraan ja nauttia niistä pienimmistäkin ilon aiheista :)

hienoa ,kiitos hyvästä kirjoituksesta! surullista jos me "terveet" olemme niin umpimielisiä , ettemme tervehdi takaisin , tervehtii meitä sitten kuka hyvänsä.surullista myös jos menettää ystävänsä vammautuessaan.olen sitä mieltä että tosi ystävät pysyy aina,oli sitten ylämäki tai alamäki elämässä.luulen että terveet ei kestä kohdata sitä todellisuutta jossa vammautuneet elävät.suojellaan itseä särkymiseltä ja myötäelämisen vaivalta.kuitenkin jokainen tuntee ihan samoja tunteita, iloa,surua,pettymystä ja toivoa.ja kaikki ihmiset ovat tietenkin saman arvoisia;korvaamattoman arvokkaita! nykyisellään yhteiskunnassa vallitsee kuitenkin kovat arvot ja pieni ihminen kokee olevansa usein mitätön. toivon että kaikki "vammaiset" ja sairaat voisivat kokea olevansa oikeutettuja elämään ja ystävyyteen.arvot kohdalleen!!

Itse myös vaikeavammaisena en kyllä menisi sanomaan että iloitsen elämästä yhtään sen enempää kuin muutkaan -- itse asiassa olen kokenut myös aika synkkiäkin jaksoja elämässäni. Mutta onhan se kiva että näitä positiivisia myyttejä vammaisuudesta on olemassa, ehkä se auttaa joitakuita...

Hienoa Sanna! Sä oot huikee tyyppi ja osut muuten naulankantaan noissa jutuissa. Jatka samaan malliin. Voisit tulla vaikka luennoimaan kouluille ja antaa nuorille ja vanhemmille ajattelemisen aihetta. Maailma on paljon parempi paikka elää kun lukee noi sun ajatukset. Kiitos:).

Mahtavaa Sanna! Itse olen myös vammainen omasta mielestäni sillä maanis-depressiivisuus ja ad/hd ovat vaikeuttaneet elämääni todella paljon. En pääse töihin ja minulla on vain muutama ystävä.

Olet varsin oikeassa kun sanot, että oikeus rakastaa ja tulla rakastetuksi on meillä jokaisella. Olen hyvin kiitollinen miehestäni joka sanoi jo ekalla tapaamisella minulle kun kerroin ongelmistani, ettei kukaan voi valita millaiseksi syntyy tai mihin sairastuu. 

 

Minä työskentelen avustajana ja täytyy sanoa, että ihailen vilpittömästi erästä kehitysvammaista paria. Mietin aina auttamassa ollessani, että kuinka paljon minulla onkaan heiltä opittavaa. Elämän varjopuolet eivät tunnu masentavan heitä,vaan he nauttivat siitä mitä heillä on eivätkä murehdi turhia.

Muita vaikeavammaisia, kuten halvaantuneita, teksti tuskin koskee. Etenkään heitä, keille on tullut jonkinasteinen aivovamma. Monet eivät kestä nähdä läheistensä raajarikkoa tai muuta sairautta,kuten parkinssonia ja vetäytyvät hankalasta tilanteesta pois jättäen vammaisen yksin. Jättäminen ei yleensä ole edes liitoksissa vammautuneen asenteeseen tai persoonaan. Tiedän monta huumorintajuista ja empaattista vammautunutta, jotka on jätetty oman onnensa nojaan ja heidän ainut kontaktinsa ulkomaailmaan on monasti päivätoiminta ja kauppareissu etenkin talvisin.

Toisaalta tiedän myös ihmisiä, joilla on pysynyt perhe ja ystävät vierellä viimeiseen asti. Nämä läheiset ovat ehkä vahvimpia ihmisiä, ketä tiedän. Pois sulkematta tietenkään itse vammautunutta. Eräs halvaantunut sanoi, että voisi hän heittäytyä äksäksi laittialle ja luovuttaa, mutta se ei hyödyttäisi häntä eikä ketään muutakaan. Jos tätä päättäväisyyttä vertaa normaaliin henkilöön, niin harva kestää pienempääkään vastoinkäymistä ja masentuu. Uskon vakaasti,että jos ihminen on kokenut tarpeeksi pahan vastoinkäymisen, hän alkaa arvottaa elämää uudella tavalla, joka on pohja onnellisemmalle elämälle.

Hyvä Sanna.

Tämä lämmitti mieltä, sillä olen 26-v. down miehen äiti. Kotoa muuttaminen on pojalla varmaan lähivuosina edessä kun vaan löytyisi hyvä turvallinen asunto, kuten sinulla on.Aurinkoisia kevätpäiviä.

"Elämän varjopuolet eivät tunnu masentavan heitä,vaan he nauttivat siitä mitä heillä on eivätkä murehdi turhia" Johtuisiko siitä että suurimalla osalla KEHITYSVAMMAISIA hoitaa raha-, vakuutus, terveydenhoitoon liittyvät asiat joku ulkopuolinen. Tässä taas sekoitetaan liikunta- ja kehitysvammaiset samaan sakkiin tunteiden ja asioiden käsittelyn osalta. Olen itse syntynyt vaikeavammaiseksi jo 50-luvulla ja kyllä se suurin huolen aihe on kuinka saa rahat riittämään ja itse pitää muistaa tilata ja mennä hammaslääkäriin, gynekologille ym. Ja aika paljon kehitysvammaisten parissa olleena tiedän että heistä suurin osa ei oma-aloitteisesti osaa hoitaa näitä asioita. 

Tällaiset arkpäivän asiat aiheuttavat suurimman osan huolista joiden takia ei aina jaksa olla elämänmyönteinen ja iloinen. 

Mahtava kirjoitus! Ihanaa kevättä Sanna!

Sanna puhuu down-naisista ja -miehistä, kaikki varmaan

ymmärtävät sen. Vaikea- ja liikuntaelinvammaiset, halvaantuneet

ym. on ihan eri porukka, varsinkin ne, jotka ovat vammautuneet myöhemmin.

 

Sivut

Suosituimmat

Uusimmat

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Suosituimmat