Mikä naisia vaivaa?

Lukittu

Olen miehenä ihmetellyt, miksi varsinkin omanikäiseni, keski-ikäiset naiset kunnostautuvat miestensä haukkumisessa ja yleisessä valittamisessa.Lue koko juttu

Mikä naisia vaivaa?

Kommentit (5)

Hei!

Minä olen lähes viisikymppinen nainen. Olen onnellisesti naimisissa. Valitettavasti minäkin tunnen lähipiirissäni erään naishenkilön, joka aina kun kahden kesken jäädään, alkaa haukkua omaa miestään. Ja tällä naishenkilöllä on aina ollut erittäin negatiivinen elämänasenne kaikkea mahdollista kohtaan. Hänellä on alkoholiongelma, ei lainkaan harrastuksia, jos ei tuota suun louskutusta voi harrastukseksi lukea. Mutta hän on hän. Eikä varmasti ikinä muutu. Sen verran hän kuitenkin älyää olla hiljaa, ettei miehensä kuullen ala sitä valitusvirttään. Minun mielipiteeni on se, että tällä naisella ei ole rohkeutta ottaa esille heidän parisuhteensa ongelmia. Nainen vain roikkuu onnettomassa suhteessa sen sijaan, että pistäisi asiat tärkeysjärjestykseen. Olen itse kokenut avioeron kolmekymppisenä. Minä en tyydy kumppaniin, joka vain riitelee, ei kuuntele ja kohtelee muita alentuvasti ja toimii muuten hyvin itsekkäästi. Jos ottaa tai saa vaimon, vaimosta täytyy pitää oikein hyvää huolta hellällä sydämellä ja kädellä. Jos ei rakasta, ei kannata enää jäädä haikailemaan niitä onnellisia aikoja, jos ei enää luonnistu. Väkisin ei tule mitään hyvää. Valittavat naiset ovat siis elämäänsä kyllästyneitä, toisille erittäin kateellisia, heidän elämänsä on sillä hetkellä kai tyhjää. Sitä tyhjyyttä yritetään valittaa kaikille.

Toivon sinulle oikein hyvää jatkoa ja lämmintä kevättä!

 

HEI!

Olen samaa mieltä edellisen vastaajan kanssa. Nämä naiset eivät ole tyytyväisiä itseensä ja valintoihinsa, eivätkä uskalla kertoa miehelleen asiasta mitään. Puheilla yritetään pönkittää omaa itsetuntoa. Voi naisparat mitä he saavatkaan aikaan, oma mielipaha ja toisten mielipaha.

Joskus olen toivonut tälläisessä tilanteessa että miehet poistuisivat paikalta ja ottaisivat kotona asian puheeksi ja löisivät naisille luun kurkkuun. Miltähän näistä naisista tuntusi seurassa jos oma mies heitä haukkuisi samallalailla? MIKSI PUHUMINEN ON NÄIN VAIKEAA?

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla

Todellakin ,minä myös ihmettelen miksi parinsuhteissa puhuminen on niin vaikeaa. Minun eräs tuttavani tunnusti,että koska hän laiminlöi (lasten ollessa pieniä)  täysin oman hyvinvointinsa ,hänestä tuli vihainen.Ei tietenkään näyttänyt vihaa juuri kenellekkään(koska lapsuudenkodissa oli opetettu että negatiiviset tunteet tuli peittää) , ja sitten tapahtui niin että marttyyrimaiset "syyllistämispelit" jäivät ainoaksi vaihtoehdoksi. Hän ajatteli että kun hänen elämänsä ei ollut "ihanaa"  ,huolehdin että ei ole miehenikään. Siksi hän haukkui miestään jne .  Mutta hän onneksi tajusi tunteensa muutaman vuoden kuluttua, ja päätti että kelkka on käännettävä. Ja käänsi kelkkansa, otti omaa aikaa , ja huomasi että  aika helpolla sai negatiiset tunteensa   vähenemään.  Ja he elävät edelleenkin onnellisena yhdessä, kun kumpikin uskaltaa nykyään sanoa realistiset  tunteensa-positiiviset ja negatiiviset-  heti kun niitä tulee,   ja asiat  selvitetään nopeasti. Eikä kumpikaan hauku toista missään,  se kun vaan on noloa niillekin jotka sitä joutuvat kuuntelemaan. Onko se sitten myötähäpeää vai mitä..

Puhuminen aidoista asioista ja tunteista.Se on niin taitolaji.Eikä sitä kaikki uskalla tehdä,etenkään niistä negatiivisista asioista.Liekö tosiaan sitten kasvatuksesta kiinni, että jotkut vaan "näyttelevät tunteitaan".Minä tiedän parikin pariskuntaa joiden avioliitto on suurimmaksi osaksi kulissia.Ihan hienoahan se on että lasten takia toisaalta yritetään,mutta kyllä minä olen sitä mieltä että jos henkisestikin toinen avioliiton osapuoli kärsii useita vuosia,silloin on aikuisella ihmisellä oltava kanttia kokeilla vaikka asumuseroa.Siis JOS PUHUMINEN  ei auta. Puhuminen aidoista asioista ,vaikka ammatti-ihmisen avustuksella, vaan selvittää asiat parhaiten. Kyllä aikuisen ihmisen pitää kohdata myös ihmiselon ongelmat silmästä silmään. Se kuuluu elämään myös.Selvittämättömät riidat vaivaavat aina mieltä.Ja kuolinvuoteelle asti ei ihmissuhdeasioiden selvittelyä kannata jättää.

sisko

Todellakin ,minä myös ihmettelen miksi parinsuhteissa puhuminen on niin vaikeaa. Minun eräs tuttavani tunnusti,että koska hän laiminlöi (lasten ollessa pieniä)  täysin oman hyvinvointinsa ,hänestä tuli vihainen.Ei tietenkään näyttänyt vihaa juuri kenellekkään(koska lapsuudenkodissa oli opetettu että negatiiviset tunteet tuli peittää) , ja sitten tapahtui niin että marttyyrimaiset "syyllistämispelit" jäivät ainoaksi vaihtoehdoksi. Hän ajatteli että kun hänen elämänsä ei ollut "ihanaa"  ,huolehdin että ei ole miehenikään. Siksi hän haukkui miestään jne .  Mutta hän onneksi tajusi tunteensa muutaman vuoden kuluttua, ja päätti että kelkka on käännettävä. Ja käänsi kelkkansa, otti omaa aikaa , ja huomasi että  aika helpolla sai negatiiset tunteensa   vähenemään.  Ja he elävät edelleenkin onnellisena yhdessä, kun kumpikin uskaltaa nykyään sanoa realistiset  tunteensa-positiiviset ja negatiiviset-  heti kun niitä tulee,   ja asiat  selvitetään nopeasti. Eikä kumpikaan hauku toista missään,  se kun vaan on noloa niillekin jotka sitä joutuvat kuuntelemaan. Onko se sitten myötähäpeää vai mitä..

Suosituimmat

Uusimmat

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Suosituimmat