Kommentit (6)

Katri Lehtimäki

Minut on aivan pienestä pitäen viety mukana hautajaisiin. Olen arka ja hyvin tunteellinen ja muistan miten hillittömästi itkin muiden itkevien joukossa, ymmärtämättä edes kuoleman tuomaa lopullista eroa. Aikuistuessani sisäistin sen niin, että se on osa elämää,  niin kuin syntyminenkin ja siltä emme kukaan voi välttyä. Kristillisen elämän katsomuksen omaavana minulle kuolema ei myöskään ole lopullinen ero, vaan väliaikainen, koska  tapaamme kerran taivaassa. Tällöin suru ja ikävä sekä kuoleman lopullisuus ei tee kaipauksesta lohdutonta ja se helpottaa oloa myös hautajaistilanteessa. 

Ritva Koivisto

Lapsesta asti olen hautajaisissa käynyt ja mielestäni myös lapset on otettava hautajaisiin mukaan, että oppii mitä hautajaisissa tapahtuu. Lähes kolme vuotta sitten kuoli äitini. Tilaisuus oli yhtä aikaa surullinen ja helpottava. Äiti oli jo sairas ja pääsi tuskistaan. Luopumisen suru oli kuitenkin voimakas vaikka järki sanoikin että nyt hänellä on hyvä olla. Puoli vuotta myöhemmin isämme lähti äidin luo. Myös hänellä oli jo ikää ja sairaudet pahenivat äidin kuoltua. Hänenkin poismenonsa oli tietysti hänelle helpotus. Hautajaisissa oli outo tunne, että onko tämäkin liukuhihnahommaa kun näin äkkiä ollaan samassa tilanteessa. Mutta niin se on että kuolema on osa elämää. Muistotilaisuudet olivat mielestäni hienoja. Vainajia muisteltiin hyvissä merkeissä eikä itketty. Ainoastaan lastenlasten päätös laulaa sekä kirkossa että muistotilaisuudessa herkisti. Äidille he lauloivat Juha Metsäperän kappaleen Äiti ja isälle Mun sydämeni tänne jää sekä kirkossa virsiä. Itku tuli. Hautajaisista kannattaa tehdä vainajan oloiset eikä turhan jäykkiä. Silloin selviää helpommalla. Lähiomaisena on tietysti vaikeampaa kuin vieraana. Jos kukkavihkon laskeminen on ylivoimainen asia voi hyvin viedä adressin. Omaisena ajattelin vain että hyvä kun ihmiset tulivat. Millään muulla ei ollut merkitystä. Kun äitini kuoli eräs ystäväni lohdutti minua sanoen: me ihmiset synnymme pieninä ja kasvamme isoiksi. Suru tekee päinvastoin- alkaa suurena ja muuttuu pieneksi. Isän hautajaisissa serkkuni tiivisti asian näin : Jokainen ihminen elää niin kauan kuin yksikin hänet muistaa. Valtavan lohduttavia lauseita. On tietysti helpompaa haudata iäkäs ja sairas ihminen. Nuoren ihmisen tai lapsen poismeno on varmasti vaikea asia. Tuskin pystyisinkään mitään tilaisuutta pitämään. Siksi sanoisinkin että puhutaan toisillemme eläessämme. Kuoltuamme jälkeenjääneet muistavat sanamme ja tekomme - eivät maallista omaisuuttamme.

Helena Kuitunen

Haluaisin itseni hautajaisten olevan iloiset jäähyväisjuhlat joissa laulettaisiin lauluja, joista pidän ja asenne olisi, että nyt äiti/mummo on päässyt sinne mihin on halunnutkin, eli taivaaseen ja toivoo sitten aikojen päästä tapaavansa siellä kaikki rakkaansa. Hallelujaa-laulu Johanna Kurkelan laulamana ja myös Pekka Simojoen, kun kaikki laulut on laulettu tai sinnepäin...Rankka kokemus oli oman äidin hautaaminen, mutta sitten alkoi helpottaa hiljalleen. Vaikka oli aikaa sopeutua  äidin hiljaa hiipuessa kuolema oli kuin seinä edessä, josta ei helpolla päässyt yli. Silti niin monta kysymystä jäi tekemättä ja juttua kuuntelematta, kun äiti oli nuorempi.

Jeremias

Huimaa, pyörryttää, ahdistaa, sydän hakkaa miljoonaa, ei saa happea, kamala jännitys ja huono olo jo monta päivää aiemmin, ... kaikkia tuollaisia ikäviä tunteita hautajaisissa. Ilman lääkkeitä en selviäisi ollenkaan. Isoäidin, isoisän ja tädin hautajaisissa olen aikuisiällä ollut, lapsena toisen vaarin, joista en muista mitään. Nyt jätin lyhyen ajan sisään väliin tädin miehen ja serkkuni hautajaiset. Serkun hautaamisessa ahdisti lisää tieto siitä, että kuolema oli hänen oma valintansa. Sain haukut ja ihmettelyt, mutta olin itsekäs ja päätin olla menemättä ko. tilaisuuteen. Kävin haudalla kun muut oli muistotilaisuudessa. 

Vierailija

Jokainen suhtautuu omalla tavallaan. Suremisen ei tarvitse aina tarkoittaa sitä, että tulee hautajaisiin itkemään. Surra voi niin monella eri tavalla.

Uusimmat

Suosituimmat

Uusimmat

Suosituimmat