Lukijan kirje: Vatvon liikaa yksin
klo 14:00 | 9.9.2015
Hämärtyvä syksy saa pelkäämään, että itsetuhoisuus nostaa taas päätään.Lue koko juttu
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Hämärtyvä syksy saa pelkäämään, että itsetuhoisuus nostaa taas päätään.Lue koko juttu
Hei pieni Manninkäinen!
Olen ollut samassa tilanteessa kuin sinä! Metsä tuntuu erityisen synkältä syksyllä. Olen ollut lähellä itsemurhaa pari kertaa.
Laita minulle sähköpostia: ria.hafren@stat.fi. - Voit soittaakin: 045-674 1486. Jos en vastaa, laita tekstari (jotta tiedän, että se ei ole lehti- tms. myyjä). Soitan takaisin!
Halauksin. Ria
P.S. Liitteenä kuva lohduttavasta russelista...
Lämpimät kiitokset, Ria ihanasta lemmikkisi kuvasta ja siitä, että välität. Kuitenkin haluan yhteydenpidon pysyvän vain tällä palstalla, koetetaan jaksaa tahollamme!
Hei! Kaksi tapaa, jolla elämä alkaa tuntua taas elämältä, tai elämisen arvoiselta. Ensiksi kirjoita, juuri siitä mikä nyt tällä hetkellä pyörii mielessä, ja sitten se tärkeämpi, eli tunne se kaikki kauheus mitä tähän aiheeseen liittyy.
Asioiden puhuminen ja ajatteleminen ei auta mitään, ellei niitä asioita vie tunnetasolle ja sitten yksinkertaisesti vain tunne ne kaikki kärsimystä aiheuttavat tunteet.
Mutta pitää tietää mitä suree, mitä vihaa, mikä tuottaa kauhua, ja siksi ne pitää kirjoittaa pieniksi osiksi ja palasiksi ja sitten "pureskella" eli tuntea se pieni pala kerrallaan. Tämä on hidasta puuhaa ja nujertavan tuskallista, mutta kun joka päivä kirjoittaa sen pois, mikä nyt juuri mielessä pyörii yöt päivät, ja sen muutaman tunnin itkee tai tuntee ne tuskalliset tunteet, mitä siihen liittyy, niin se on koko loppuiäksi hoidettu pois päiväjärjestyksestä, eikä koskaan enää palaan tuskaa tuottamaan. Sen muistaa, mutta se aiheuta enää mitään kärsimystä, sen vain muistaa.
Ja tällä keinolla pääsee myös niin ihanan lopullisesti eroon niistä ihmisistä, jotka ovat olleet oman elämän tuhoajia.
Itsellä meni n. 3 vuotta jokapäiväiseen menneisyyden kirjoittamiseen ja niiden kauheiden tunteiden tuntemiseen, kunnes tiesin, että en ainakaan tällä kertaa päätä päiviäni. Onneksi en päässyt psykoterapiaan(olin liian huonossa kunnossa), se olisi ollut vain ajanhukkaa, ja rahanmenoa, kävin kyllä puhumassa ammattilaisten kanssa ja sairaalaankin minut olisi melkein väkisin haluttua viedä, kun tiedettiin kuinka lähellä olen kuolemaa. Mutta mikään ei olisi minua pelastanut, ellen olisi keksinyt tätä kirjoita-tunne itseterapiaa.
Ja on sitten pelottavaa puuhaa mennä sinne alitajuntaan ja niihin kauhu-tunteisiin, pelottavampaa kuin se päivien päättäminen, kannattaa aloittaa jostain "kevyemmästä", joka yleensä toimii siten, että nyt juuri se asia, ihminen, tapahtumat, joka juuri nyt on mielessä, aloita siitä. Meidän itsesäätely ja itsesäilytys-mekanismi pitää ne pahemmat jutut taka-alalla, kunnes on niihin valmis, joten siksi kannattaa seurata niitä ajatuksia siinä järjestyksessä, kun ne päähän putkahtaa.