10 vuotta kadulla asunut pariskunta: "Kukaan ei nouse pohjamudista yksin"

10 vuotta kadulla asunut pariskunta: "Kukaan ei nouse pohjamudista yksin"

Meile ja Sergei heräävät yhä joka aamu neljältä, aivan kuten kadulla asuessaankin. Iltapäivällä otetaan nokoset pehmolelujen keskellä.

Meile Pentikäinen ja Sergei Sadejeff asuivat kadulla lähes kymmenen vuotta, nukkuivat yönsä yleisen vessan lattialla ja etsivät ruokansa roskiksista. Nyt raitistunut pari on saanut oman asunnon. Tätä kotia he eivät aio menettää.Lue koko juttu

Sivut

Kommentit (56)

Vierailija

Poikkeuksellisen hienosti kirjoitettu, koskettava juttu, joka laittoi ajattelemaan (ja sai kyyneleet silmiin). Kiitos toimittajalle ja sympaattiselle parille!

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Itsekkyys pois

Todella hyvin kirjoitettu "kyyhkyläisten tarina" Itse entisenä päihderiippuvaisena jouduin monesti huomaamaan ennakkoluuloja päihteiden käyttäjistä.He kaikki ovat aivan tavallisia ystävällisiä ihmisiä niinkuin moni muu.Antakaa apua ja pysähtykää jos ohikulkialla on jotain asiaa,se että joku meistä pysähtyy hetkeksi kuntelemaan,saattaa pelastaa kyseisen ihmisen päivän tai jopa hengen.

Jamppa T

Mahtava selviytymistarina! Toimitus voisi tehdä myöhemmin uuden jutun pariskunnan kuulumisista? On olemassa hyviä ja pahoja päihderiippuvaisia.. nämä kaksi ovat siitä parhaimmasta päästä =)

Stadin kundi.

Olen ollut samassa tilanteessa 2000 luvun alussa. Kurvissa heiluin ilman asuntoa pitkään ja päihteiden käyttö oli päivittäistä mutta sitten muutama vuosi takaperin sain asunoon ja päihteet jäivät siltä istumalta. Nykyään opiskelenkin opistossa ja olen tullut isoisäksi. Elämä hymyilee vaikkakin rankka elämä on jätänyt kroppaan arpensa, polvet ovat huonot ja selkä melkein leikkaus kunnossa mutta silti joka päivä aamulla herään hymyillen kun saa omasta sängystä herätä oman kullan vierestä :)

AH

Kiitos hyvin kirjoitetusta artikkelista ja hienosta tarinasta! Olisi valtavan mielenkiintoista kuulla, mitä Meilelle ja Sergeille kuuluu nyt, neljä vuotta myöhemmin. Olisiko jutulle jatko-osan paikka?

Kari

Olen itse asunut Italiassa yli 20:tä vuotta josta viimeiset noin 8:n vuotta kadulla en kuitenkaan alkoholisoituneena vaan auttaakseni juuri muita kadunkulkijoita, sillä ei siihen että ihmisestä tulee "juoppo" tai "nisti" tarvita paljoa. Oli se lopullinen isku siihen mikä aiheutti jonkun raiteilta suistumisen mikä tahansa niin se ylös nousu on aina vaikeaa varsinkin kun aikaa kuluu liikaa. Melkein poikkeuksetta menee kaikki suhteet poikki perheeseen, sukulaisiin, ja ystäviin. Kun sitten ihminen alkaa "heräillä" ja miettiä asioitaan niin iskee päälle moraalinen krapula ja taas ihmistä viedään alas, monesti tuo on ikävä kyllä loputonta sillä vaikka tahtoa olisikin yrittää nousta ylös niin ei voimia ja siksi nämä ihmiset tarvitsevat paljon tukea ja ymmärrystä sekä kannustusta.

Lukija

Kun puhutaan lusmuista ja sossupummeista, sillä EI viitata tällaisiin henkilöihin. Molemmat kokivat kovia, joutuivat pohjalle, löysivät rakkauden, saivat tukea, selvisivät. Aivan mieletön tarina! Tulin onnelliseksi. Vähän surua tarinassa sivuaa se, etteivät he voi kutsua vanhoja kavereitaan kadulta kylään - varmasti ymmärrettävistä syistä. Elämässä täytyy tehdä valintoja, he valitsivat asunnon ja raittiuden vanhojen piirien sijasta. Toivon hyviä jatkoja pariskunnalle!

Elämä kantaa

Kiitos pariskunnalle ja heitä auttaneille ja tukeneille sekä kirjoittajalle koskettavasta kertomuksesta! Toivon teille kaikkea mahdollista hyvää!

Kieku Heinolasta

Todella ponnistuksia on vaatinu Meileltä ja Sergeiltä päästä kuiville ja iliman kyyneleitäni EN voinu lukia tätä Meilen ja Sergein tarinaa..Toella oli hienosti ja upiasti kirjotettu juttu..Mukavaa syksyä kahelle onnilliselle..

Vierailija kirjoitti:

Todella hyvin kirjoitettu "kyyhkyläisten tarina" Itse entisenä päihderiippuvaisena jouduin monesti huomaamaan ennakkoluuloja päihteiden käyttäjistä.He kaikki ovat aivan tavallisia ystävällisiä ihmisiä niinkuin moni muu.Antakaa apua ja pysähtykää jos ohikulkialla on jotain asiaa,se että joku meistä pysähtyy hetkeksi kuntelemaan,saattaa pelastaa kyseisen ihmisen päivän tai jopa hengen.

Veljeni oli alkoholisti 18-vuotiaasta asti. Pääsi välillä kuiville. Sitten lankesi taas. Hän, hänen vaimonsa ja poikansa asuivat USA:ssa 1992-2007. Poika jäi USA:han. Veljeni ja vaimo tulivat Suomeen. Vaimo oli saanut tarpeekseen veljeni ryyppäämisestä. Ei halunnut asua enää yhdessä hänen kanssaan. Veljeni vaipui yhä syvemmälle viinamereen. Menetti kaupungin vuokra-asunnon maksamattomien vuokrien takia. Menetti kaiken. Katkaisi välinsä lapsiinsa, minuun, vanhaan äitiimme... Hän katosi niin totaalisesti, että menin lopuksi Pasilan poliisiasemalle, ja ilmoitin hänet kadonneeksi. Poliisi löysi hänet pian jonkun naisystävän luota. Hän sanoi, että ei halua olla yhteydessä kehenkään. 1,5 viikkoa myöhemmin hän teki itsemurhan. Oli hirttänyt itsensä hotellihuoneessa (hotellissa, joka oli tyttären kodin lähellä). - En tiedä hakiko hän koskaan mitään apua mistään (?).

Äskettäin Kampin Lidlissä oli eräänä lauantaipäivänä kaksi nuorta kaveria. Olivat vähän huppelissa jo. Toiselta oli vasen jalka katkaistu vähän polven alapuolelta. Oli pitkät jonot. Sanoin kavereille: "Te voitte tulla tähän mun eteen." He kiittelivät. Minun edelläni oleva aasialainen mies päästi heidät myös edelleen. Heidän ostoksistaan (vähän ruokaa ja parit kaljat) jäi puuttumaan 5 senttiä. Annoin sen heille. "Olet Ihana IHMINEN!" he huudahtivat. Heille tuli hyvä mieli, ja minulle tuli hyvä mieli.

Sivut

Suosituimmat

Uusimmat

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Suosituimmat