Kommentit (4)

Mummi55v

Minulla on kaksi poikaa ja tytär. Päätin aikanaan, että lasken lapset maailmalle hyvillä mielin ja kannustaen vaikka sydän sanoisi mitä. Jokainen ansaitsee sen, ettei hänen tarvitse kokea minkäänlaista syyllisyyttä siitä, että " jättää vanhempansa ".
Tytär muutti viimeisenä ja se tuntui ehkä haikeimmalta, koska silloin pesä tyhjeni kokonaan.
Nyt olemme lasten isän kanssa olleet kohta yhdeksän vuotta kahdestaan ja nautimme siitä kovin.
On ihanaa saada lapset ja lapsenlapset vierailulle ja on myös ihanaa, kun koti taas rauhoittuu ja voin nauttia hiljaisuudesta heidän lähdettyä.

Nyt on nyt

Ymmärrän niitä, jotka huokailevat lasten lähdettyä maailmalle. Ainahan vanhemmat lapsistaan huolta kantavat. Mutta olen Tarjan kanssa samaa mieltä, että aika aikaa kutakin.

Minulla oli neljä lasta ja nyt kaikki ovat omillaan maailmalla. Lapsenlapsiakin on jo siunaantunut. Olen heistä onnellinen, mutta en kaipaa ketään enää vakituisesti tänne kotiini. Kaikki ovat tervetulleita käymään ja lomailemaan, mutta en haikaile lapsiperheen ruuhkavuosia takaisin. Olivathan ne aikoja, mutta nyt olen tosi onnellinen, kun saan töistä tultuani istahtaa ja lukea lehdet rauhassa tai ottaa kirjan, mennä ja tulla mieleni mukaan.

Vierailija

Aluksi lapsien muuttaminen tuntui aika pahalta. Tuntui kuin pohja elämältä olisi pudonnut, oli liikaa tyhjää aikaa, mutta vuoden jälkeen nautin heidän pärjäämisestään, rauhasta, kotitöiden vähyydestä, aikatauluttomuudesta ja lisääntyneestä rahasta, jonka voi tuhlaa miten tykkää. Kesän olivat kotona ja se aukaisi silmät näkemään, että en enää haluaisi entiseen palata.

Itse kuulen ajoittain vieläkin äidiltäni kuinka kauheaa oli, kun minä kuopuksena muutin pois kotoa ja siitä on nyt lähes 30 vuotta!

Onnellinen adoptioäiti ja mummi

Ihmettelen tätä ikävää,
Kumpuaako se luopumisesta, kaiken taakse jättämisestä, eletystä?
Äitinä olo muuttuu.
Äsken vasta heidät sain.
Vuosia on silti kulunut.
Vaiherikkaita, monenlaisia hetkiä.
Äiti minussa vaan ei suostuisi äidintehtävästä vaikeinta suorittamaan.
LUOPUMISTA!
Lentoon he lähtevät, tiedän kyllä.
Ajallaan.
Kypsinä, kypsyvinä.
Auttaako saan?
Pois kun eivät hätistelisi minua!
Pysyisivät näköpiirissäni!
Sydämeni on vaikean asian äärellä.
Siunata voin aina heitä.
Iloita heistä -
irrottaa luottaen, silti menettämättä.
Aina he ovat minun. Omiani. Omani.
Annettuna lahjoina.

Kirjoitin tämän runoni kun esikoiseni muutti pois kotoa, 18 vuotiaana. Minusta oli tullut hänen adoptioäitinsä, kun hän oli 2 vuotias. Meillä oli 16 vuotta yhteistä elämää saman katon alla. Nyt hän on 25 v. kahden lapsen yksinhuoltaja, opiskelija. Selviytyjä, joka antaa mun olla läsnä ja lähellä. Ei hätistele pois. Olen kiitollinen hänestä!

Uusimmat

Suosituimmat

Uusimmat

Suosituimmat