Kun ystävyys on katkolla

Kun ystävyys on katkolla

Jos ystävyydestä uhkaa tulla taakka, toimi. Psykologi Hanne-Leona Luomajoki antaa viisi konstia, joita kannattaa kokeilla. Lue koko juttu

Kommentit (18)

Joskus vaikeus pitää kiinni ystävyyssuhteista voi olla oire kaksisuuntaisesta mielialahäiriöstä. Toisaalta se ystävä tai tuttava saattaa olla rasittava siksi että on masentunut eikä jaksa esim pitää yhteyttä. Olen jo jonkin aikaa ihmetellyt tätä neuvoa ,että karsikaa vain kaikki epämiellyttävät ihmiset läheltänne pois, toisaalta huudetaan yhteisöllisyyttä. 

Kiitos tärkeästä kommentistasi. Tässä jutussa haastateltu psykologi kannustaa juuri rajojen vetämiseen vaikeiksi käyneissä ystävyyssuhteissa, ei niiden automaattiseen katkaisemiseen. Lienee siis samoja ajatuksia kuin sinulla.Ystävällisin terveisin, Ulla, toimittaja

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla

Kiitos tästä jutusta. Itselleni kävi niin että monia vuosia oli sellainen olo että ystäväni oli läsnä silloin kun hänelle oli tarve ystävälle ja kun oma elämäni ei ollut helppoa, hänellä oli aina kiire ja hän ei ehtinyt kuunnella. Meillä oli lukuisia hienoja hetkiä, mutta vähitellen alkoi tuntua siltä että miksi rankoissa tilanteissa hän ei ollut tukena. Tilanne ratkesi siten että ystäväni arvosteli jo lopulta minun asuntoa, työpaikkaa ja muitakin tekemiäni ratkaisuja ja silloin päätin että kun en kelpaa tällaisena kuin olen niin hänen on parempi olla muiden ystävä. Jos näemme kadulla tai kaupassa niin muutaman sanan vaihdamme, mutta muuten ei enää yhteyttä pidetä..... Tiedän että hänen elämänsä on myös muuttunut ja toivon että hän on tukea jostain saanut.....

Tärkeä aihe. Minulla itsellä on yksi ystävä joka on pysynyt lapsuudesta saakka, ei tarvi joka päivä soitella yms mutta aina tarvittaessa tietää että toinen on saatavilla hyvissä ja huonoissa asioissa :)

 Elämäntilanteet muuttuu ja me muutumme, ihmissuhteita tulee ja menee, tarvittaessa kaikkien kanssa tulee toimeen, edes jotenkin :)

Kaikelle on aikansa ja tarkoitusksensa, on hyvä osata myös irtautua vanhasta jos se ei "palvele" meitä enää.

Aurinkoisia päiviä kaikille :)

Minulla on sellainen tilanne, että vaikka ystävyys onkin jotakuinkin vastavuoroista, olen huomannut juuttuneeni tietynlaiseen rooliin ystäväni kanssa toimiessa. Kaverini muistelee 15 vuotta vanhoja vitsejä ja tapahtumia, jotka eivät mielestäni enää sadan toiston jälkeen ole hauskoja. Muutkin yhteiset ystävämme tuntevat nämä tarinat, ja aina ystäväni kertoessa kaikkien naamalla on sama tekohymy. "antaa sen nyt kertoa"...

Haluaisin puhua suoraan, mutten tiedä miten. Haluaisin sanoa, että en ole se sama teinityttö ja että minua pitäisi lakata tunkemasta siihen muottiin. Minulta odotetaan hauskoja sutkautuksia kun olemme yhdessä. Monesti olen asioista eri mieltä ja yritän tuoda sen esille hieman huumorin varjolla, mutta silloin kaverini nauraa ja tunkee minut jälleen "vanha kunnon vastarannankiiski" -tyyppiseen lokeroon kuin olisin jokin periaatteesta kitisevä teini. Haluaisin kuitenkin mielipiteineni tulla otetuksi vakavasti, mutten halua enkä näe tarvetta ruveta riitelemään, siksi esitän mielipiteeni kevyesti (en kuitenkaan niin, että ne ymmärrettäisiin täydeksi huulenheitoksi). Esitän mielipiteitäni edelleen, koska toivon ystäväpiirissäni voivani tehdä niin, sekä siksi, että mielestäni ystäväni ajattelee/toimii joskus yksipuolisesti ja pinnallisesti, vaikka kiltti ihminen onkin, eikä ennen keskustelua näe muuta kuin oman kantansa. Monesti hän saakin ajatuksistani uutta näkökulmaa, joka ohjaa hänen toimintaansa epäitsekkäämpään suuntaan.

En halua luopua ystävyydestämme, sillä ko. ihminen on minulle rakas. Haluaisin vain vaikuttaa siihen, miten hän näkee minut. Asia on tullut entistä enemmän pinnalle, sillä ystävälläni on takana vaikeita asioita henkilökohtaisessa ja ammatillisessakin elämässään. Hän on siis tarvinnut runsaasti kuuntelevaa korvaa. Autan mielelläni, mutta alan olla väsynyt. En tiedä, milloin hyvän ystävän on oikeus väsähtää, kun samoista asioista jauhetaan vuositolkulla. Olen ehdottanut terapiaan hakeutumista, kuvannut omia masennusoireitani ja keskustellut josko hän saisi ammattiauttajalta apua toistuviin ajatuksiinsa sekä, ikävä kyllä, lakannut vastaamasta puhelimeen jos meneillään on itselleni paha hetki. Olen siis puhunut asiasta, mutten voi sille mitään, ettei ystäväni ota vinkeistä vaarin.

Pelkään, että ystävyytemme karahtaa kiville, sillä en enää jaksa ahdasta rooliani ja pitkittynyttä auttajanroolia.

Kiitos kommenteistanne. Puhutte samoista, vaikeista asioista kuin jutussa haastateltu psykologi Hanne-Leona Luomajoki. Tuo tiettyyn rooliin juuttuminen, pelkäksi korvaksi tai toisen tukijaksi kelpaaminen, on hänen mukaansa kovin yleistä. Ihanaa, että on myös noita vierailija 4/5:n mainitsemia kestoystäviä, jotka pysyvät lähellä silloinkin kun ovat kaukana. Ulla, toimittaja

Jouduin katkaisemaan vuosikymmeniä kestäneen "ystävyyssuhteen" koska huomasin, että olin vain silloin tarpeellinen kun tarvittiin apua, joko aineellista tai henkistä. Sitten kun en kerran halunnutkaan hyppiä Hänen pillinsä mukaan, tuli niin karmeaa tekstiä ja syytöstä - ystäväni on sairas, mutta tämä oli kyllä silkkaa ilkeyttä. Tosiasiassa Hän itse syytti minua ystävyyden ostosta. Olin kuvitellut olevani tosiystävä kun olin aina paikalla kun tarvittiin, teki aika kipeää huomata olleensa vain tyhmä. Mietin vieläkin teinkö oikein kun lopetin yhteyden pidon, mutta ainakin minulla on helpompaa kun ei tarvitse olla 24/7 kuulolla. 

Itse sairastan kaksisuuntaista mielialahäiriötä ja varsinkin uudemmat tuttavuudet ja ystävyyssuhteet ovat jääneet, kun sairauteni eri vaiheissa en ole jaksanut pitää ystävyyssuhteita yllä. Parhain ja pitkäaikaisin ystäväni tietää sairaudestani, eikä ihmettele jos olen pidemmänkin aikaa ottamatta yhteyttä. Hän ei koskaan kysy sairaudestani, ei millään tavalla mainitse siitä. Minua se ei haittaa. Hänen seurassaan voin olla vaan ja juttelemme kaikkea maan ja taivaan väliltä, mutta emme mitään syvällisempää emmekä kovin henkilökohtaista. Joistakin tämä voi kuulostaa oudolle, mutta meille tämä sopii. Meillä on puolisot sitä varten, että heille kerromme salaisemmat asiamme. Rakastan silti ystävääni ja tiedämme aina että ajattelemme toisiamme.

Kerrassaan upea juttu kerrankin lehdessä!  Tuli niin "helpottunut" olo koska nyt tiedän että "hyväksikäyttäviä ystäviä" on ollut muillakin ja minulla on ollut täysi oikeus tehdä stoppi tuollaiselle.Naispuolinen ystävättäreni heitti aina läpällä kaikkea,sitten kun minä heitin,pistikin ne visusti muistiinsa ja kaivoi jossain toisessa"paremmassa porukassa" esille ja kertoi juttuni niinkuin ne olisivat tosia,oikeita realistisia mielipiteitäni. Pari kertaa jäi kiinni ,mut osasi taitavasti selittää itsensä"pussista pois".Epäilys toki mulle jäi.Hänen siipallaan ei ole juurikaan ole kaveripiiriä,mutta mun miehen kaa tuli ok:sti toimeen.Niimpä kutsui itse itsensä(ja miehensä) meille usein uudenvuoden viettoon tai juhannuksena mökille meidän ruokia syömään. Sitten taas seläntakana puhui pahaa,vaikka paikanpäällä esitti että ompas meillä mukavaa.No, mun mieheni oli tyytyväinen kun sanoin että aion ottaa etäisyyttä ihmiseen,koska tunnen sydämessäni että kanssakäymisessä ei ole mitään aitoa.Olikin jo ihmetellyt miksi siedän tuollaista ihmistä.Varsinkin kun tiesimme että hän oli tehnyt vastaavia temppuja nuoruudenystävilleenkin,täysin tuntematta omantunnontuskia.Jotkut vaan luulee että kavereita voi käyttää sumeilematta hyväksi ja luottavat että he on niin mukavia että kyllä uusia löytyy.Mutta onneksi fiksut ihmiset varmaan kuuntelevat nopeammin sydämensä ääntä ja heivaavat yli tuollaiset omaan napaan tuijottavat.

Minun sisko yli 50 v, on negatiivisin ihminen jonka tunnen. Hän vihaa, vihaa ja vihaa kaikkea, haastaa riitaa kaikkien kanssa, on väkivaltainen ja kiehuu raivosta jos hänen kanssaan ei ole samaa mieltä asioista. Alkoholin käyttö nostaa kaiken raivon potenssiin 10. Hän tuomitsee, arvostele ja halveksii ihmisiä, erilaisuutta ja mieli lause hänellä on:  ”Mikä toikin luulee olevansa, kuvitteleeko toi olevansa parempi kuin minä”.  Hän mielellään kyllä kertoo miten muiden pitäisi elää ja ajatella. Toinen 50 v siskoni on myös kova syyttämään ja tuomitsemaan varsinkin minua. Hän on taitava, koska osaa lukea ajatukseni mistä voi myös vetää minut aina tilille. Hänen kanssaan olen kuitenkin aina ollut läheisin, hänellä on sosiaalisia taitoja ja rooliltaan hän on viihdyttäjä. Jotenkin minä vain olen hänelle uhka tai jotain, koska hän on aina tarkkaillut ja vahtinut käytöstäni ja kerännyt milloin puoli vuotta milloin kahden vuoden ajalta ja siltä väliltä kaiken mitä olen sanonut, ajatellut tai tehnyt väärin hänen mielestään häntä kohtaa ja jossain vaiheessa hän heittää kaiken minulle päin naamaa. Kumpikaan siskoistani ei osaa keskustella asioista, muuten kuin huutamalla, haukkumalla, syyttämällä ja tuomitsemalla. Kärsivällisyys, empatia ja oman käytöksen kontrolli on heille vierasta.

Viimeksi 2 vuotta sitten nämä siskot haukkuivat minut tekstiviesteillään niin pahasti, että sain kovan stressin mikä laukaisi sydänoireet ja  ym, olin jo muutenkin stressaantunut mieheni kuolemasta ja heidän käytös oli liikaa elämäni siinä vaiheessa. Siskoni ovat ylpeitä siitä, että he uskaltavat sanoa kaikille päin naamaa mitä he ajattelevat ja omasta mielestään he ovat oikeudenmukaisia ja rehellisiä ihmisiä. Olin aivan suohon poljettu, ja tunsin olevani syyllinen kaikkeen mitä he sanoivat.  Jouduin sairaslomalle ja hyvä etten tehnyt itsemurhaa. Näytin lääkärille heidän viestejään ja vanhempi mieslääkäri oli aivan kauhuissaan ja sanoi, että vaikka olisit tappanut jonkun, ei heillä ole oikeutta käyttäytyä noin ja hän sanoi, että kannattaisi hakea lähestymiskieltoa heihin.

 En vihaa heitä enää, vaan säälin, sillä jos he joskus ymmärtävät mitä ovat tehneet, niin silloin heillä on se tuska ja sielun häpeä moninkertaisena itseään kohtaan, mitä kärsimystä he ovat muille tuottaneet. Toivon sydämestäni, että pystyvät antamaan silloin itselleen anteeksi. Siskoni ovat tulleet pyytämään usein käytöstään minulta anteeksi ja ovat saaneet, en ole muistellut vanhoja enkä pyydellyt selityksiä, koska eivät ole itse puhuneet, vaan on jatkettu, niin kuin ei mitään. Anteeksi olen antanut heille nytkin, koska eivät he läpeensä pahoja ole, on heissä paljon hyvääkin.  Heillä on vapaa tahto, tehdä ja toimia niin kuin he haluavat ja tuntevat. Tällä kertaa minä vain ymmärsin, että en jaksa enkä halua olla heidän kanssaan enää tekemisissä, koska en luota enkä arvosta heitä enää, enkä halua enää kokea vastaavaa alistamista heiltä. Vähällä oli, etten jäänyt kiinni vihaan ja halveksuntaan heitä kohtaan. Varjelen nyt myös terveyttäni  ja mielenrauhaani heidän käytökseltään, koska minunkin joustavuudellani  ja vahvuudellani on rajat. Tulen varmasti vielä monta kertaa itkemään ja ikävöimään sitä mitä olisi voinut olla välillämme. Vaikka anteeksi voi antaa, niin ei lattialle rikki heitettyä ja poljettua lautasta saa enää ehjäksi anteeksipyynnöllä, vaikka lautanenkin sitä haluaisi ja toivoisi niin tapahtuvan.

 

Jatkoa omaan edelliseen 13/13 tekstiin. Halusin kirjoittaa tämän, koska silloin, kun tämä tapahtui noin 2 vuotta sitten, en voinut ymmärtää miten julmia ja tunteettomia siskoni saattoivat olla. Olin ihan ”pihalla” ja etsin netistä kohtalotovereita ja heidän kertomuksiaan, joista olisin saanut jotain oljenkortta, miten selviytyä.

Tärkeintä mitä itse olen nyt oppinut, oli tiedostaa ja ymmärtää, että meidän tekomme itsessään ovat jo meille rangaistus ja syvä häpeä, sillä ”oikean” ja ”väärän” moraali on meihin sisäänrakennettu, jos se ei toimi on ihminen silloin vain sairas. Lisäksi ymmärsin, että itsetunnon heikkous tai vääränlainen ylpeys saa ihmisen pelkäämään ja ylireagoimaan vihalla ja siitä johtuva karkean loukkaava ja pikkumainen käytös on vain heidän pelokkaan ekonsa puolustamista. Elämän olosuhteet eivät aina ole helppoja, mutta usein olemme laiskuuttamme itse itsemme pahimpia vihollisia, sillä muutos parempaan lähtee aina itsestä. Lopuksi vielä ymmärsin miten tärkeää suhteessa on tulla hyväksytyksi sellaisena kuin on. Olen myös huomannut, että säälin ja myötätunnon kautta voin rakastaa vielä siskojani, vaikka luulin, että luottamuksen ja arvostuksen mentyä ei jäljelle jää mitään.

Vierailija

Olen joutunut katkaisemaan elämässäni täysin välit kahteen ihmiseen. Ensimmäinen oli opiskeluaikanani seuraani lyöttäytynyt ihminen, joka päätti minun olevan hänen uusi ystävänsä ja että kuuntelisin hänen vakavista henkisistä ongelmista johtuneet valituksensa. Lääkityksiään hän ei käyttänyt eikä käynyt määrätyssä terapiassa. Mistään minun asioistani hän ei halunnut kuulla. Tilanne meni lopulta vuosikausia jatkuttuaan niin raskaaksi, ettei ollut muuta keinoa kuin kertoa hänelle, etten halua olla enää tekemisissä. En kadu tätä, vaan elämästäni tuli sen ansiosta taas parempaa. Olin jo alkanut eristäytyä muistakin ihmisistä, kun en aina jaksanut pitää puhelintanikaan päällä pelätessäni hänen soittojaan.

Toinen henkilö on huomattavasti vanhempi sisareni, jonka katkeria valituksia kodinhoidosta ja töistä, ennustuksia omasta kuolemastaan, uskonnollista painostusta ja puhelimen avulla kontrollointia siedin vuosikausia, hoidin välillä hänen asioitaan, selvitin uskonnollisten tilaisuuksien aikatauluja, maksoin verkkopankissa laskujakin ja kestin juhlapyhien kiivaat huutoriidat vähäpätöisistä asioista hänen ja isän välillä. Kestin, koska äitikin kesti. Toissajouluna tosin purskahdin itkuun, kun pöydässä huudettiin pääni yli jostain pikkuasiasta täydessä raivossa juuri, kun olin lähdössä takaisin toiselle puolelle Suomea. Äitini vannoi silloin, ettei meidän enää koskaan tarvitsisi tulla samaan aikaan käymään. Surullisinta asiassa on, että se jäikin äidin ja minun viimeiseksi yhteiseksi jouluksi.

Kun äiti sitten viime kesänä juuri lomani alkaessa kuoli ja selvisi, että jo viikkoja aiemmin omaa lomaansa viettämään saapunut sisareni oli nähnyt hänen hädänalaisen tilansa muttei ollut ilmoittanut siitä kenellekään yhtään mitään vaan jatkanut vain riitojaan pikkuasioista, tajusin, että nyt sai tämäkin riittää. Hoidin äidin hautajaiset kuntoon niin hyvin kuin taisin, kerjäsin sisarenikin niihin osallistumaan, siivosin hänen tavaransa kauniisti kaappiin ja lähdin sitten lomani päättyessä yksin takaisin omaan kotiini toiselle puolelle Suomea. Takaisin töihin, joissa kohtaan vainajien omaisia.

Sisareni jäi vielä viettämään omaa pitempää lomaansa täysin vanhan isämme ruokahuollon varaan ja yritti tapansa mukaan soitella perääni kaikenlaisista omista vaivoistaan, joihin oli kuulemma jälleen kerran kuolemassa. Hän vieläpä ilmoitti, että nyt hän tarvitsee osakseen aivan erityisen paljon myötätuntoa ja läheisiä ihmissuhteita. Soittipa hän vielä syksyllä työpaikallenikin perään, kun en ollut työpäivän aikana vastannut hänen tekstiviesteihinsä hänen sairaudentilojensa päivityksestä. Kun huusin viimeisillä voimillani, etten kerta kaikkiaan enää jaksa, hän ilmoitti närkästyneenä, ettei häntä ollenkaan auta se, jos hänelle ollaan puhelimessa tylyjä.

Sen jälkeen en ole onnekseni joutunut hänen kanssaan keskustelemaan puhelimessa. Juhlapyhinä hän toki on tullut valmiiseen pöytään ja yrittänyt taas aloittaa riitelynsä. Olemme isän kanssa mm. ensimmäisenä jouluna ilman äitiä saaneet kuulla arvostelua televisio-ohjelmista, jotka olivat sopimattomia sisareni uskonnollisiin näkemyksiin.

Nyt olen vihdoin oivaltanut, että kaikista uskonnollisista puheistaan huolimatta sisareni on luonteeltaan aivan tavattoman itsekäs ihminen. Kyse lienee jonkinlaisesta elämänikäisestä persoonallisuushäiriöstä. Jos ihminen ei oman äitinsä ilmiselvän hädän edessäkään toimi tätä auttaakseen yhdessä perheenjäsentensä kanssa vaan vain jatkaa omien pikkuriitojensa setvimistä, niin hän on kyllä ihan varmasti valmis ajamaan pikkusisarensakin loppuun. Hän on yksinkertaisesti vaarallinen minun omalle jaksamiselleni ja mielenterveydelleni.

Olen tullut siihen tulokseen, että ihmisellä on velvollisuus suojella itseään sellaisilta ihmisiltä, jotka vain haluavat itselleen kaiken avun ja myötätunnon toisen hyvinvoinnista välittämättä. Olivat nämä sitten "ystäviä" tai sukulaisia. Ikävä kyllä olen perusluonteeltani hyvin auttavainen ihminen, joten joudun vieläkin painimaan syyllisyydentunteiden kanssa. Toivon jonain päivänä kuitenkin vielä niistä pääseväni. 

Vierailija

Sisareni on hyvin voimakas persoona - no kai minäkin olen, mutta lempeämmällä tavalla. Hän on isosiskoni ja meillä on jo lapsesta ollut asetelma: hän määrää ja muut tekevät eikä hän kuuntele muita. Vielä kun äitini eli, pakottauduin tulemaan toimeen. Mutta oli meillä ihan kamalia riitoja.
Äidin kuoleman jälkeen muutin välini etäisiksi. Olen luvannut aina olla hänelle ystävällinen ja lapset saavat tavata häntä niin paljon kuin tahtovat - hän on erittäin energinen ja hauska lasten kannalta. Välttelen muita aiheita kuin sopimisia lasten jutuissa. Lapsille en koskaan sano hänestä mitään negatiivista. Tämä on ollut minullekin loistava "koulu" kuinka hallita vaikeaa suhdetta. 

Tämä on toiminut loistavasti eikä minuakaan ahdista enää. 

Vierailija

Tossa viimeviikolla olin mun frendin ja sen exän kanssa niillä niin mulla ja sillä tuli säätöä ja tottakai se mun frendi otti kuvia meistä ja sovittiin että ei kerrota kenellekään tapahtumista. Hän sitten mustasukkaisena julkasi ne kuvat jollekki kaverillensa ja se siitä eteniki. Nyt tuntuu että koko maailma tietää ihan hirvee tunne tuntuu että kaikki on kääntäny selkänsä mulle..kaikki juoruaa meistä vaikka se oli vaan se viis tuntia säätöä. Ajattelin näpäyttää tätä exäänsä ku on playeri...sopua ei oo tiedossa. Huvittais vaan muuttaa kauas tai jotain en ois uskonu. Onko vinkkejä miten tästä voi selvitä???

Suosituimmat

Uusimmat

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Suosituimmat