Potkuista alkaa jotain uutta
klo 9:10 | 14.8.2014
Suru potkuista lähtee vain suremalla. Uutta alkaa, kun suru hellittää, sanoo työyhteisökouluttaja Pekka Hämäläinen.Lue koko juttu
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Suru potkuista lähtee vain suremalla. Uutta alkaa, kun suru hellittää, sanoo työyhteisökouluttaja Pekka Hämäläinen.Lue koko juttu
Itse irtisanominen ei sinänsä ollut shokki, olihan sillä uhkailtu jo tovin, lähes heti kun jäin sairauslomalle. Mutta se, että irtisanomisperusteet olivat suurimmaksi osaksi valhetta ja niiden seurauksena TE-keskus katsoi että olen itse aiheuttanut irtisanomisen (sairastuin vanhaan sairauteen työoloista johtuen, toimistossa oli liotinhajuja ja melua tuotannon puolta). Työterveyshuolto meni työnantajan puolelle - ei käynyt mittaamassa arvoja, ja työterveyslääkäri jätti minut kahdesti hoitamatta. Liiton edustaja juorusi ulkopuoliselle, joten hänestä tuli jäävi asiani hoitamisessa. Irtisanomisesta seurasi 90 pvä karanteeni eli käytännössä n. 4 kk "palkaton" jakso. Oikeusaputoimistosta ei ollut apua, avustaja vetkutteli ja näytti uskovan enemmän valheeseen kuin esittämiini mustaa valkoisilla olleisiin seikkoihin valheita vastaan, koska hänkin näytti menneen työnantajan puolelle.
Oikeuden haku jatkuu edelleen, useampi valitus ja perustelukirjelmä suuntaan jos toiseen.
Mutta se vastaus miten selvinnyt, niin se että tiedän olevani oikeassa, tehnyt työni tunnollisesti sekä ahkerasti, ja oikeiden ystävien tuki (tämä tapaus on oikeasti jakanut jyvät akanoista, ja hyvä niin) jotka ovat jaksaneet kuunnella ja kannustaa. Mutta myös rakas harrastukseni käsitöiden tekeminen, syntyvien ideoiden valmiiksi saattaminen ja tiukoissa hetkissä tietenkin uskollinen ystäväni siis koirani on saanut jatkamaan.
En oikeasti sure potkuja, vaan sitä että Suomessa työnantaja saa laillisesti "ryöstää työntekijän" ja sitä kuinka huonosti ns. avustajat, työterveys ja vastaavat voivat työnsä hoitaa ja saada jatkaa, ja pahimmassa tapauksessa välinpitämättöyydellään voivat olla osasyyllisiä jonkun itsemurhaan.
Kiteytettynä usko itseensä ja se Suomalainen Sisu, sillä mennään
Meillä oli kuuden vuoden aikana neljät yt:t ja joka kerta väkeä vähennettiin. Aina, kun yt:t alkoivat, mietittiin kenen vuoro olisi tällä kertaa lähetä. Minut vuoroni tuli tänä vuonna huhtkuun lopussa. Eli irtisanoutumiseen oli jo henkisesti jotenkin varautunut.
Koska olen ollut yli 10 vuotta talossa, irtisanomisaika oli 4kk, tämä tiesi koko kesää kotona täydellä palkalla! Työvelvoite oli viikko ja sen jälkeen vapaata. Päätin nauttia kesästä ja vapaudesta! Samalla päätin pitää silmät ja korvat auki uutta työpaikkaa varten. Työvoimatoimiston sivuilta löytyi paikka, joka vastasi koulutusta ja aikasempaa työkokemusta alalta löytyi. Sain paikan, vaikka ikää on jo 50v.
Jälkikäteen olen tyytyväinen potkuista, koska rohkeus ei olisi riittänyt irtisanoutumaan työstä, vaikka kaikki työmotivaatio oli jatkuvien yt-neuvotteluiden vuoksi jo mennyttä ja johtoportaan tapaan hoitaa hommansa oltiin todella tyytymättömiä.
Potkut voi olla myös onnenpotku, sillä se voi poikia jotain ihan uutta ja parempaa uuden työpaikan tai uudelleenkoulutuksen myötä. Pitää vain uskaltaa ja itse olla aktiivinen!
'Yleensä ihmiselle kerrotaan, että hänet irtisanotaan tuotannollisista ja taloudellisista syistä'
Jos yt-neuvotteluiden peruste on ollut tuta-syyt, niin mitään muuta syytä työnantaja ei voi kertoa tai sitten työntekijä (tod.näk) haastaa oikeuteen sen perusteella, että irtisanominen onkin tapahtunut henk.koht. syillä eikä aiemmin mainituilla tuta-syillä. Itse työnantajan edustajana en ainakaan voi mitään muuta sanoa syistä irtisanomistilanteessa, vaikka toinen kuinka kyselisi.
Juuri noin ajattelin, kun vuonna 2012 sain saman viestin: yhtä monien YT neuvottelujen jälkeen talossa lopulta tuli oma vuoroni, juuri kun olin 50 v täyttämässä. Ikävää vain, että minulla tilanne ei mennyt noin upeasti, pääsin moniin haastteluihin, mutta joka paikkaan valittiin nuorempi... Nyt jo uskon, että turha näin paljon yli viiskymppisen sittenkään on edes yritää päästä töihin, ja masennus on saapunut positiivisen asenteen tilalle. työuraa olis ollut jäjellä yhtä pakjon kuin olin sitä saman työnantajan palveluksessa tehnyt, ja olin aina uskonut, että laaja-alaine osaaminen mahdollistaa uuden työn saamisen, mutt eipä vain. ei auta haki sitten kokemukessni täysin sopivia tai ihan eri alan paikkoja. Vanha ja kelvoton jo keski-iässä, minkäs tälle Suomalaiselle hteiskunnalle mahdat.
Kohta 4 vuotta viimeiseksi jääneen YT:n jälkeen etsinyt töitä tai työllistää itse itseäni.
Surullisen kuuluisalla ICT alalla.
Muitakin aloja olen kokeillut, mutta kun en osaa sujuvaa ruotsia. venäjää enkä saksaa, niin aika vaikeaksi menee. Ainoa hyvä puoli on Suomen passi.
Valitettavasti kirjoittaja ei elä todellisessa maailmassa.
Minä tein työtä jota rakastin, 28 vuotta sain sitä tehdä samalle työnantajalle. Minuun uskottiin ja luotettiin, olin se joka aina jäi töihin jos piti. Tein kuin yrittäjä vaikka olin palkallinen. Yritys vaihtoi omistajaa ja kuten arvata saattaa väkeä vähennettiin fuusion yhteydessä. Koska olin jo 56 sain lähteä. Uusi omistaja ei tuntenut minua ja työskentelytapojani. Minulla ei ollut mitään väliä. Olin nobody hänelle. Putosin noin kuukaudeksi suoraa putousta niagaralta, kunnes päätin hallita elämääni. Sitä ei kukaan muu säätelisi. Hain aktiivisesti uutta työtä ja otin vastaan huonomman työn, tein sitä vuoden ja minulle tarjottiin koulutusta vastaavaa työtä, tosin määräaikaisena. Olen tyytyväinen nyt, palkka on tosi paljon pienempi ja irtisanomisuhka on, taloudellisen tilanteen yhä huonontuessa, olemassa. Elän tätä päivää, en mieti huomista kovinkaan paljon. Vuodenvaihteessa tiedän enemmän ja sitten on taas aika olla aktiivinen työnhakija tai nauttia mieluisesta työstä taas vuosi eteenpäin. Luottoa kehiin, itsetuntemusta ja rauhaa sieluun, kaikki aina järjestyy jos ei vaivu synkkyyteen. Synkkyys rumentaa ja pilaa ihmisen. Onneksi meitä kohta eläkkeelle meneviä epävarmuuden tilassa eläviä on monta. Emme ole yksin. Tsemppiä kaikille.
Olin saanut oppisopimuspaikan firmasta jossa olin työskennellyt kuusi vuotta. Opiskelut sujuivat ja olin innoissani uudesta, tulevasta työnkuvastani. Palasin töihin keuhkoputkentulehduksen jälkeen. Parin tunnin päästä pomo soitti käymään kopissa. Siellä odotti tj joka sanoi että minut irtisanotaan tuotannollisista ja taloudellisista syistä. Itku tuli väkisin mutta onneksi vasta yksin vessassa. Pari viikkoa olin herkillä, sitten päätin pyrkiä edelleen kohti unelma-ammattia. Hain kouluun, päösin sisään ja 1 1/2 vuotta myöhemmim valmistuin talonrakentajaksi kiitettävin arvosanoin. Harjottelut suoritin firmassa johon olin halunnut töihin. Kaksi viikkoa valmistumisen jälkeen olin unelma työpaikassani ja viime viikolla sain vakituisen työsopimuksen. Jälkeenpäin olen ajatellut useasti että potkut oli onnenpotku. Pyrin muutenkin ajattelemaan että epäonnistumiset ja vaikeudet avaa aina uusia mahdollisuuksia.
Hienoja tarinoita täällä, kiitos kun jaatte!
Minulle potkut olivat täydellinen mahdollisuus päästä pois työstä, josta ei enää saa mitään. Olin kauan hakenut muita töitä ja miettinyt alanvaihtoa. Kun olin saanut irtisanomispaperin käteen, menin TE-toimistoon ammatinvalintapsykologille. Teimme testejä ja suunnittelimme alanvaihtoa. Pääsin työkokeiluun tutustumaan uuteen alaan ja viihdyin hyvin. Tämän jälkeen hain alan opiskelupaikkaa ja pääsin opiskelemaan satojen hakijoiden joukosta. Mielestäni tämä on ollut yksi parhaista jutuista, mitä elämässäni on tarjoutunut.
Hei Sande, voi miten mahtavaa! Ihana lukea sinun kaltaisestasi ihmisestä, jolle potkut ovat todella olleet mahdollisuus uuteen, hyvään alkuun. Onneksi olkoon, toivotan hyvää jatkoa sinulle ja samanlaisia uusia suuntia löytyvän muillekin työnsä menettäneille.
Vuonna 2012 silloisella työnantajallani oli menossa 12. YT-kierros. Olin ollut samalla työnantajalla koko ikäni, ja tällä kierroksella oli minun vuoroni, täytin samana keväänä 55 vuotta. Samaan aikaan lopputilin sai 7 muuta ikäluokkaani kuuluvaa toimihenkilöä. Työni oli mukava ja joka aamu siihen asti olin mielelläni lähtenyt töihin.
Se oli shokki. Puoli vuotta sain palkan kotiin ja aloin etsiä uutta työtä. Seuraavana vuonna sain määräaikaisen paikan, sen jälkeen taas määräaikaisen paikan. 2014 joulukuussa sitten pääsin paikkaan, jonne en ollut edes hakenut. Työmatka oli pitkä mutta sain tehdä työtä josta todella pidin .. ja paikka vakinaistettiin nopeasti.
2017 päätin järjestää pienet juhlat ystäville ja perheelle, 60 vuotta kun tuli täyteen. Samaan aikaan alkoi työpaikalla YT-neuvottelut. Juhlat juhlittiin ja työnantaja antoi lahjaksi rannekorun, ja lopputilin.
Kuusikymppinen nainen, ilman töitä, eläkeikään vajaat 4 vuotta ..
Nyt on pakko sanoa että missään vaiheessa ei enää tule mieleenkään ajatella että tässä yhteiskunnassa joku joka päätöksiä tekee, ajattelee myös miten ne toteutetaan ..
Vaikka uskonkin että kaikella on joku tarkoitus niin nyt on vaikeaa ajatella mitä positiivista tällä kertaa tässä olisi ..
Meitä samassa tilanteessa olevia on varmaan paljon muitakin .. katkeruutta en osaa oikein tuntea .. mutta mistä ihmeestä vielä saa potkun etsiä muutamaksi vuodeksi töitä jotta edes hivenen isommaksi saisi eläkkeensä kasvatettua.
Kun on ollut yksinhuoltaja viimeiset 20 vuotta, ei säästöjäkään liiemmin ole.
Mutta, ainakin tiedän että töitä tein niin hyvin kuin pystyin ja iloisena palvelin asiakkaat ..