Sivut

Kommentit (27)

Kiuru

Tuntuu tosi pahalta lukea tällaista työelämäkuvausta, varsinkin niin tärkeältä alalta kuin hoiva-ala on. Hirveää, että avunpyyntöön ei vastattu sillä hienotunteisuudella, mitä henkilö olisi ansainnut - ja ammattiliiton edustaja hävetköön, että haavoittuvassa asemassa olevalle pätkätyöläiselle kehtaa sanoa noin! Toivon korjaavia kokemuksia kiusaamisen uhrille ja että joskus saisin itse sellaisen työkaverin, joka ripustaisi työpaikalle aforismi- ja runonäyttelyn. Voimia! 

A_M

Kirjoituksesta tuli mieleen omat yläaste-aikani reilut 30 vuotta sitten. Siinä iässä tuollaisen käytöksen osin ymmärtääkin, mutta että aikuisten kesken. Pistää ihan suuttumaan. Olen myös omakohtaisesti kokenut työpaikkakiusaamista, onneksi ei enää tarvitse. Teen työni nykyään yksin omassa yrityksessä ja itse käyttäydyn muita kohtaan asiallisesti. Jos vastaan joskus ilmestyykin henkisesti vaurioitunut narsisti k***pää, anteeksi ilmaus mutten oikein muuta voi sanoa, niin olen onnellinen ettei hänen seurassaan tarvi olla kovin pitkään ja tiiviisti.

Vierailija

Hoitoalan ammattilaisena on vaikea ymmärtää, miten ihmissuhdetyöhön suuntautunut työyhteisö voi toimia näin epäinhimillisesti ja kylmästi. Ihan yhtä käsittämätöntä on se, miten epäammatillisesti avunpyyntöihin oli suhtauduttu. Määräaikaisten suoja on esimerkiksi irtisanomistilanteissa parempi kuin vakituisten työntekijöiden - on vaikea uskoa, että työterveyshuollon tai ammattiliiton palveluin ei voitaisi antaa työpaikkakiusaamisesta kärsivälle apua.

Minulla on työpaikkakiusaamisesta häivähtävä kokemus- vain häivähtävä. Tiedän kuitenkin, että asian tunnistaminen ja tunnustaminen itselle on jo iso asia. Otin asian puheeksi ja siihen suhtauduttiin vakavasti - koen, että eri osapuolia arvostavassa ilmapiirissä kokemuksista ja tapahtumista voitiin puhua rehellisesti. Asian selvittäminen syvensi kunnioitusta toinen toista kohtaan. Toivoisin, että esimiehet uskaltaisivat kantaa vastuunsa ja hoitaa työpaikkakiusaamiseen liittyvät kysymykset työyhteisössä niin, että työyhteisössä on voittajien ja häviäjien sijasta vain voittajia.

Vierailija

Juuri samanlainen kokemus on myös minulla ja sairaalasta. Olin vain osastonsihteeri ja pääkiusaaja osastonhoitaja. Kaikki muut osastonhoitaja sai mukaansa olemalla niin hyvä kaveri heidän kanssaan; piti juhlia, järjesti niihin alkoholia, järjesti ns. koulutusmatkoja, jotka olivat enimmäkseen ryyppyjuhlia. Samanlainen hiljaisuus kahvihuoneessa, seläntakana naureskelu ja hymähtely. Kaikki loppui, kun sairaistauin sisäilmasta ja pääsin pois. Mutta vieläkin kirveltää kun asia nousee mieleen.

***

Ymmärtääköhän se henkilö joka minulle tämän jutun vinkkasi facessa, että hänen miehensä, minun työkaveri, on työpaikkamme pahin kiusaaja ja pahanpuhuja. Olen joskus toppuutellut häntä, mutta ei auta sillä pian sen jälkeen on tullut "puukkoa selkään"

H.K.

Sisälläni syttyy raivon liekki tätä tarinaa lukiessani. Ei varmasti ole ainutlaatuinen kertomus. Itse olen niitä äänekkäitä ja näkyviä hahmoja, mutta tiedän, että hiljaisilla, syrjään vetäytyvillä on oma arvonsa ja jos heitä pysähtyy oikeasti kuuntelemaan, löytää taatusti helmiä. Eikä puhe siitä, että erilaisuus on työyhteisön voimavara, ole lainkaan turhaa höpinää.

Lapsesta asti olen vihannut epäoikeudenmukaisuutta ja minun on ollut helppo asettua heikomman ihmisen  puolelle riippumatta siitä pidänkö ihmisestä vai en. Välillä olen saanut itsekin kuraa kasvoilleni, mutta olen aina selvinnyt siitä. Ja olen tehnyt oikein. Kukaan ei kestä sivuun jättämistä, epäoikeudenmukaisuutta ja näkymättömyyttä. Ei kukaan. Kiusaustapauksissa on usein kyseessä koko työyhteisön pahoinvointi, joka purkautuu kiusattavaan henkilöön. Tässäkin tapauksessa esimiehen johtamistapa viittaa vahvasti siihen suuntaan: mielistele tai katoa. Meidän äänekkäämpien ja rohkeampien on syytä uskaltaa avata suumme ja muistaa: vaikenemalla osallistumme kiusaamiseen.

H.K.

Pureuduit mielestäni juuri siihen oleelliseen ongelmaan kyseisessä työpaikassa. Minustakin vaikutti siltä, että huonosta esimiestyöstä työyhteisö sai mahdollisuuden purkaa omaa pahaa oloaan yhteen jäseneensä. Ellei se olisi jutussa ollut henkilö, se olisi ollut joku muu ja siksi varmaan oli vaikeaa myös löytää puolesta puhujia, vaikka sivusta seuraajia riittikin.

Jos työyhteisö voi jatkuvasti pahoin, se helposti syyllistää yhden jäsenen. Saatuaan sen savustettua ulos, on seuraavan vuoro ja sitten seuraavan ja kierre jatkuu esimiesten sanattomalla siunauksella ja mitätöinnillä.

Itse olen tosiaan noussut puolustamaan näitä ihmisiä, vaikka en heihin välttämättä ole halunnut tutustuakkaan. Jokaisella meistä on oikeus asialliseen kohteluun - heilläkin, joista emme pidä. Ihmisten vain tuntuu olevan niin äärimmäisen vaikeaa erottaa tunteet asioista sillä seurauksella, että tunteet naamioituvat asioiksi, jotka ovat jonkun toisen syyksi. Etenkin ne huonot tunteet.

Tunteitten ja asioitten sotkemisella tarkoitan esim. tilanteita, joissa oma stressi ja ahdistus johtuu siitä, että X ei tee omaa osaansa, eikä siitä, että ei itse osaa kieltäytyä ylimääräisestä työstä tai tekee työn tehottomasti. Toki työtä voi olla myös yksinkertaisesti liikaa, mutta se tuskin on työtoverin vika. Toinen esimerkki: Y on aina sairaana, mikä on hänen omaa syytään (mitäs hankki sen tulehduskierteen), eikä hän näin ollen ansaitse palkkaansa. Itse en sairastu koskaan.

Edellä kerrotut tosielämän esimerkit kertonevat miten tunteet sekoittuvat asioihin ja tekevät toisten syyllistämisen mahdolliseksi.

Kiusaajiako muka?

Mitään kantaa en artikkeliin ota, koska en tapausta tunne. Kiusaaminen on tietenkin aina väörin. Aina. Mutta, on myös ihmisiä jotka näkevät kiusaamista siellä missä sitä ei todellakaan ole. Olin itse työssä eräässä palveluympärustössä. Sinne tuli mäöräaikaiseen työsuhteeseen muuan rouva. Hiljainen, vetäytyvä tarkkailija. Yritimme alkuun vetäö häntä mukaan kahvipöytäkeskysteluihin, työn ulkopuolisiin yhteisharrastuksiin, risteilyille jne. Alussa hän lähtikin, mutta esim. risteilyillä keni ravintoloissa omaan pöytäänsä yksin istumaan, ei mikään ilonpito tai tanssiminen kiinnostanut, hän vain katsoi meitä sieltä etäältä kyräillen. Jos hänen kanssaan meni puhumaan, ei keskustelua syntynyt. Hän korkeintaan vastaili tyyliin "mmh" tai "joo". Työssä hän oli epävarma. "Osaankohan mä tän nyt?". "Onpas tää nyt vaikeeta, en kyllä tästä hommasta tykkää". Häneltä vei yksinkertaisimpienkin töiden tekemiseen aikaa tuhottomasti, usein piti muiden paikkailla hänen työjälkeään. Joskus hän puhui huonosta ilmapiiristä töissä. Kukaan muu ei kokenut ilmapiiriä huonoksi, kaikki muut tekivät hommia sen eteen että yhdessä oli mukavaa työskennellä. Hiljainen hän oli, mutta toisinaan esim. käytävällä vastaan sattuessa hän saattoi nykäistä sivuun ja ryhtyä selostamaan, kuinka ei "ikinä unohda kuinka se ja sekin häntä silloin ja silloin kieroon katsoi". Selkeästi velloi jatkuvasti oletuksissaan, jotka eivät edes olleet totta. Ahdistava ihminen. Anteeksi nyt vain. Yhä ahdistavammaksi kävi ja työsuhteensa loputtua oli kirjoitellut sinne sun tänne, kuinka häntä oli työsuhteen aikana törkeästi mitätöity, syrjitty ja kiusattu toimestamme. Olimme että what?! Ei, eivät todella pitäneet paikkaansa hänen tarinansa. Ehkä hän uskoi niihin itse aivan täysillä, en tiedä. Olimme yrittäneet saada hänet osaksi porukkaa jne., mutta jos ihminen on kuin kylmä tiiliseinä eikä innostu mistään ja näkee olemattomia mörköjä kaikkialla, kyttää ja kyräilee, eristäytyy puhumattomana muista ja asenne on, että maailna on ikävä paikka ja "kaikki on mua vastaan enkä mä osaa enkä opi", niin voi voi. Siinä ei ole paljoa tehtävissä.

Tehdastyöläinen

Niin surullista ja hirveää kuin tämä onkin, niin se on kuitenkin yksinkertainen tosiasia, että kaikista ihmisistä ei ole tekemään sitä työtä, josta he pitävät tai johon ovat kouluttautuneet. Omalla työpaikallanikin on ihmisiä, jotka ovat hitaanpuoleisia, joilta ei suju kuin yksinkertaisimmat hommat ja he eivät ikinä voi edetä urallaan haastavampiin työtehtäviin vaikka haluaisivatkin. Tämmöinen hitaasti ja huonosti suoriutuva henkilö aiheuttaa lisähommia muilla työntekijöillä. Tauolla sitten alkaa marttakerhossa supatus käymään. Kamala asia, ymmärrän kyllä koska olin itse pitkään ja todella pahasti koulukiusattu, sain turpiinkin päivittäin, mutta ymmärrän myös senkin että kaikilla meistä on omat heikkoutemme ja jos on hakeutunut työhön joka ei onnistu, kannattaa ehkä harkita alan vaihtoa eikä vaipua itsesääliin.

Vierailija

Selviydyit jokatapauksessa tästä kaikesta voittajana, olet vahva ihminen ja nämä ilkeät ihmiset horjuttivat itsetuntoasi, kelle tahansa kävisi samoin tuossa tilanteessa. Yritit kaikkesi, parhaasi, epäreilua elämässä on se ettei sekään aina riitä. Toivottavasti edes jokunen kiusaajistasi lukee jutun ja tunnistaa olleensa yksi heistä, ja tuntee piston sydämessään, ja katuu. Minä olen pahoillani siitä, mitä olet joutunut kokemaan, heidänkin puolestaan.

Arja - Kodin Kuvalehti
Seuraa 
Liittynyt12.8.2014

Kiitos kaikille kommentoijille monista hyvistä, erilaisista näkökulmista asiaan. Toivotan voimia kaikille kiusaamista kokeneille ja kokeville. Ja kiitos sanoistasi, nimimerkki H.K., sillä on todellakin niin kuin kirjoitit: ”Meidän äänekkäämpien ja rohkeampien on syytä uskaltaa avata suumme ja muistaa: vaikenemalla osallistumme kiusaamiseen.”

Heleena -60

Mielestäni ne toiset ja varsinkin esimiehesi olivat osaamattomia ja raukkoja, eikö he aikuisina ymmärrä miten työkavereita kohdellaan. Ihmetellään koulukiusaamista jota tekee lapset! Nuo sun työkaverisi olivat "lapsia" aikuisten työpaikalla. Tuollaiset esimiehet pitäisi laittaa vastuuseen teoistaan! Ja vielä hoiva-alalla, raukkoja ovat. Nosta pää pystyyn ja ajattele että olet heidän yläpuolella kun et alistu moiseen! Olen minäkin saanut työpaikalla kuulla että " painu perkele kotiin ku oot pahalla päällä" vaikka en edes ollut. Ne on heikkoja raukkoja nuo jotka tahallaan kiusaavat!!

Napanöyhtä

Todella järkyttävää miten "saikuiset ihmiset käyttäytyvät" Ei todellakaan mitään heillä ole päänsisällä.. Eikä lääkärikään usko, uskoo kiusaajia. Pelottaa oikein kun lapsenlapset kasvavat ja lähtevät työelämään. Itselläni on vain vähäisiä kiusaamisen yrityksiä ja naurettavuuksia. mutta niistäkin muutama "Työnjohtajalta"

Hämmästynyt

Olen ollut työssä eri aloilla hallinnon töissä. Olen rauhallinen ja kiltti naishenkilö ja joudun vähän aina tsemppaamaan työmäärien ja kilpailun kanssa vaikkei mitään suurempaa ongelmaa ole päässyt syntymään onneksi. Lähivuosina olin iloinen kun pääsin assistentin työhön hyvinvointi- ja terveysalalle. Luulin että siellä olisi jotenkin erikoisen hienosti otettu huomioon erilaisia ihmisiä ja työt johdettu hienosti kun on alan ihmisiä työssä. 

Aluksi vaikuttikin kaikki mukavalle, ahkerasta työstä sateli kiitoksia, muitakin kiiteltiin kokouksissa ja halattiin. Minusta oli hieno kuulla kun asiakaskunnan asioita pohdittiin ja kehitettiin hienosti. Itsekin olin mukana kehittämistiimeissä. Mutta pikkuhiljaa paljastui että työpaikalla työntekijöillä ei mene niin hyvin. Paikassa oli selkeästi suosikkijärjestelmiä, ikärasismia ja ammattikuntien aliarvostusta. Minullekin tuli selväksi että nousu ylempiin tehtäviin olisi mahdoton, kukaan muukaan ei ollut noussut tietystä assistentin asemasta muuhun tehtävään. Koin että muutamia hallinnon kollegoita tuettiin selkeästi enemmän. Eräs korkeassa asemassa oleva ammatti-ihminen myös kiusasi minua, antoi töitä ilman kunnon ohjeita. Kun kyselin tarkennuksia hän vinoili puhelimessa että olekohan töiden tasallla. Keskustelin esimieheni kanssa ja hän oli pahoillaan mutta mielipide oli vain että me ihmiset olemme erilaisia. Pyysin työhöni tukea mm. yhteistyön lisäämisellä. Minua alettiin jättämään entistä enemmän yksikön tiimissä töiden kanssa yksin, kysymyksiini ja ehdotuksiini ei vastailtu jne. Ammatti-ihmiset ovat taitavia, voivat käyttää tietojaan ulossulkemiseeen.

Minulla on ollut hyviä esimiehiä ja työpaikkoja taustalla että tunnistin huonot merkit. Päätin että en anna sen vaikuttaa omanarvontunteeseeni ennen kuin tilanne menee liian pahaksi. Pitkällä tähtäimellä olisi varmasti alkanut vaikuttamaan. Määräaikainen työni päättyi ja jatkoa tarjottiin. En miettinyt hetkeäkään, en jatkanut paikassa vaikka keski-ikäisenä tuntui riskiltä jäädä ilman työtä. Jälkeenpäin on selvinnyt että tekemiäni töitäni oli yhdistetty toiseen työtehtävään, mitä hoitaa 30-vuotias naishenkilö suunnittelijan nimikkeellä suuremmalla palkalla tietysti. 

Keskustelin asiasta  yhdessä vaiheessa luotettavan työterveyshoitajan kanssa. Hän sanoi että jos esimies ei tue niin siihen ei oikein muu käytännössä auta kun pois lähteminen. Tai se on ainakin yksinkertainen ratkaisu. Näin se taitaa olla. 
 

Hoiva-alan ammattilainen

Koin ihan samaa kohtelua ammattikorkeakoulussa pari vuotta sitten, vaikka opiskelin aikuislinjalla. En voi ymmärtää sitä, miten hoiva-alalle opiskelevat naiset voivat olla niin pahoja toisilleen. Opiskelun aikana puhuttiin paljon koulukiusaamisesta ja työpaikkakiusaamisesta. Opettaja huomasi, että minut jätettiin aina yksin, mutta se ei kiinnostanut ketään.

En halua tehdä työtä ammatissa, johon valmistuin. Kauhistuttaa ajatuskin siitä, että olisin naisvaltaisessa työpaikassa. Näin jo harjoitteluaikana sitä, miten naiset puukottavat toisiaan selkään, puhuvat pahaa ja sulkevat tietyt ihmiset ulkopuolelle.

Olen mielummin työttömänä yksin kotona kuin työpaikassa, jossa en saa ihmisarvoista kohtelua edes työkavereiltani.

Sivut

Uusimmat

Suosituimmat

Uusimmat

Suosituimmat