Kommentit (6)

Vierailija

Meidän perheessä oli äiti, isä ja kolme aikuista lasta. Näistä lapsista kaksi jo viisikymppistä, minä kolmikymppinen. Ei ollut uusperhe.

Minusta nuorimmaisesta kasvoi pienestä pitäen vanhenevan äidin apu, tykkäsinkin kovasti leipoa ja laittaa ruokaa. Kovin kaukana vain asuin. Veljeni ja sisareni sen sijaan olivat jo lapsina tottuneet silloin energisen äidin hoitavan kaikki asiat, joten he todellakin taantuivat aina hänen ja isän suhteen lapsiksi. Auttamattomiksi, kiukutteleviksi lapsiksi.

Sisareni, aikuinen opettajaihminen, kävi mm. pitämässä oikein suuttuessaan mykkäkoulujakin pitkillä lomillaan vanhempiemme kotona. Äiti soitteli minulle onnettomana, kun siellä se taas makasi eikä tiedetty, miksi nyt taas.

Tilanne kärjistyi sitten, kun äiti sairastui vakavasti. Ensinnäkään kukaan ei ilmoittanut minulle asiasta ennen kuin häntä jo vietiin ambulanssilla sairaalaan. Äidin jo kuoltua selvisi, että hänestä niin kovin huolissaan muka ollut sisareni oli pitänyt viimeisen mykkäkoulunsa ja oikein lukittautunut lapsuudenaikaiseen huoneeseensa viimeiseksi yöksi. Äiti oli kuulemma pyrkinyt sinne turhaan sisään. Äidin kuoltua sain sitten olla sisareni ja isän välissä heti kaikissa pikkuriidoissa, jotka johtivat uhkailuihin, miten sisareni ei tulisi äidin hautajaisiinkaan. Sain hänet tulemaan, anelemalla.

Sanomattakin on kai selvää, että minä sitten isän kanssa järjestin äidin hautajaiset, ensimmäisen yhteisen joulun ja monta muuta asiaa. Sisareni ja veljeni eivät tartu mihinkään, jollei heitä erikseen pyydä tai vaadi, aina eivät sittenkään. He ovat jääneet sille teinitasolle kuin olivat minun syntyessäni.

Arja - Kodin Kuvalehti
Seuraa 
Liittynyt12.8.2014

Hei Vierailija, kiitos viestistäsi. Traaginen tarina, ja ikävää, että olet joutunut kokemaan tällaista. Elämässä ei voi valita perhettään, mutta ihmissuhteet voivat kuitenkin vuosien myötä muuttua. Toivon sinulle kaikkea hyvää ja voimia eteenpäin.

Titi Uu

Jep, edellä oleva artikkeli pätee varmasti rajatuissa tilanteissa, joissa molemmat osapuolet ovat valmiita tiedostamaan omaa käytöstään ja tulemaan puolitiehen vastaan.

Omassa tilanteessani saan edelleen aikuisena osakseni kontrolloivaa ja väheksyvää suhtautuvaa vanhemmiltani, mikä potentiaalisesti saattaisi provosoida vastaamaan hyvinkin vihaisella tavalla takaisin. Tiedostaminen auttaa näissäkin tilanteissa, eli parasta ymmärtää tilanne ja pysyä sellaisten ihmisten luota vain kaukana. Tällaisissa tilanteissa ei auta muistuttelut siitä, että lapsuus hei meni jo ja vanhempien seurasta voi myös nauttia.

Ehkä nämä tällaiset neuvot voisi jatkossa kirjoittaa johonkin selkeään kontekstiin?

MJSjk

Allekirjoitan tämän kommentin täysin! Lisäksi tartun lopun klassiseen "ilman vanhempiasi sinua ei olisi"-syyllistykseen toteamalla, että vanhempani toivoivat lasta, minä en toivonut syntymääni.

Arja - Kodin Kuvalehti
Seuraa 
Liittynyt12.8.2014

Hei, kiitos myös kriittisistä kommenteista! Totta: ihan varmasti kyse on siitä, miten molemmat osapuolet osaavat toisiinsa suhtautua ja jäävätkö lapsuuden tai nuoruuden aikaiset käytösmallit päälle. Ja vaikka ei itse kukaan omaa syntymäänsä voisikaan toivoa etukäteen, omasta elämästään voi kuitenkin olla kiitollinen, eikö vain?

Uusimmat

Suosituimmat

Uusimmat

Suosituimmat