Kommentit (14)

Saaran tytär

Kiitos hyvästä kirjoituksesta. Monesti tästä aihepiiristä kirjoitetut tekstit tuntuvat ikäviltäkin, koska monesti vanhoillislestadiolaisuudesta annetaan hirveän yksipuolinen kuva - mutta tässä oli toisenlainen ote. Rebekka kertoi omasta itsestään, siitä kuinka on itse kokenut asiat - ja kertoo vielä senkin, ettei elämä kaikilla vanhoillislestadiolaisia naisilla ole vain sitä mediassakin myllytettyä. Tietysti surullinen tämä koko ketju, mutta hienoa jos hän on löytänyt oman paikkansa ja on valitsemallaan tiellä onnellinen. Koti on siellä, missä sydän on.

Vierailija

Miksi minun pitää toteuttaa tuntemattomien vanhojen setien fantasiaa?

Tähän lauseeseen voi sisältyä monen meidän uskon matka.

Kuunnellaan kaikkia muita enemmän kuin omaa itseä. Ķaikki uskonnon auktoriteettien päätelmät tuntuvat silloin oikeammilta, vaikka ne pahimmillaan ovat manipulointia, johon on aikojen kuluessa totuttu huomaamatta kuinka paljon ajetaan oman ryhmän etua, hyötyä, ja valtaa.

Kiitos tästä kirjoituksesta. Jokainen on Jumalan luoma ja on hänen armahtamansa elääkseen omaa ainutlaatuista elämää. Sen auktoriteettia ei voi olla uskonnon erilaiset säännöt ja tottumukset. ... eikä edes oma menneisyys.
Niiden yläpuolella vallitsee Jumalan armo, joka on jokaista varten, ja vieläpä jokaista elintapoja ja käsitystä varten. ..että ne kaikki kasvaisivat hyväksymään ja rakastamaan ihan jokaista.

Eeeeeeeeeeeeee

Kohta 30v itsekin . Itselleni olen tehnyt selväksi jopa 3v sitten jo ettei vl usko ole minua varten. Seuroissa ei käydä. Lähimmäiset on huolissaan ja epäileekin jo ettei me uskota. 10v naimisissa oltu ja 2 lasta. Lasten lukumäärä sinänsä ollut jotenkin luonnollinen minulle ja hyväksyn ehkäisyn myös uskovaisille. Katson jo vl toimintaa vieraan silmin ulkopuolisena. Olen yrittänyt kuunnella puheita yms mutta en vain pysty..... Miten kertoa lähimmäisille? Rohkeutta olisi joillekin kertoa jo. Miten kerrota erittäin vanhoillisille anoppiloille? Oma perheeni ei tervehdi enää niin vl :llä on tapana , se on ollut helpottavaa kun ne ei niin tervehdi meitä, ehkä kuitenkin tämä sanomaton irtaantuminen pitäisi sanoa ääneen. Eletty jo kauan vl yhteisössä omilla säännöillä sen vuoksi tuommoista muutosta mitä rebekalla ei olisi.

Arja - Kodin Kuvalehti
Seuraa 
Liittynyt12.8.2014

Hei nimimerkki Saaran tytär, kiitos myönteisestä palautteesta! Mekin iloitsimme toimituksessa siitä, miten juttu oli kirjoitettu: se todisti, ettei maailma ole mustavalkoinen.

Kiitos myös kommentista, Vierailija: oman ainutlaatuisen elämän eläminen on yksi tärkeimpiä viisauksia ja taitoja, joita voi oppia.

Nimimerkki Eeee, tsemppiä teille ja vahvuutta oman tienne kulkemiseen! Toivottavasti asiat ajan myötä helpottuvat.

Vierailija

Minulla on kokemusta jo kahdesta sukupolvesta sellaisesta uskonnollisuudesta, joka vain rikkoo perheitä. En tiedä, olivatko vanhoillislestadiolaisen isänäitini ja ovatko kansanlähetysläisen/helluntailaisen vääristyneet uskonnolliset näkemykset syynä vai seurausta mielenterveysongelmista. Todennäköisesti kumpaankin suuntaan.

Isoäitiäni en onneksi joutunut juuri tapaamaankaan, mutta äitini kertomukset hänen oudosta käytöksestään ovat jääneet lähtemättömästi mieleeni. Isoäitini mm. tapasi pyydellä anteeksi jotain tarkemmin määrittelemätöntä aina seuroihin lähtiessään. Siitä äiti, jolla ei tietääkseen ollut hänen kanssaan mitään riitaa, epäili joutuneensa ilkeiden ajatusten kohteeksi. Aamut alkoivat kovaäänisellä virsien veisaamisella, jolla herätettiin kaikki. Ikävää asiassa on se, että isoisänikin jäi minulle vieraaksi.

Sisareni uskonnollisuudesta minä ja perheemme olemme joutuneet kärsimään koko ikäni. Hän on vanhempiemme kotona käydessään kuunteluttanut vastalauseista välittämättä jumalanpalveluksia, ostanut uskonnollista kirjallisuutta kaikille ja epäillyt koko ajan meitä muita asiassa kuin asiassa. Minulle ei enää ole kirjoja tullut sen jälkeen, kun äänestin Haavistoa presidentiksi. Silloin minua käskytettiin eroamaan kirkosta. En ole eronnut, koska haluan käydä myös kirkollisvaaleissa tukemassa kirkon muutosta. Näistä asioista en olisi kuitenkaan halunnut väitellä, mutta olen koko ajan joutunut väittely-yritysten kohteeksi. Yleensä tullessani väsyneenä töistä kotiin. Jos en ole vastannut heti puhelimeen, niin se on soinut yhä uudelleen minuutin välein.

Sisarta on vaikeampi vältellä kuin anoppia, vaikka välimatka olisi pitkäkin. Viime kesänä jouduin kuitenkin vihdoin tekemään sen ratkaisun. Äitimme kuoli minulle täysin yllättäen ja sisareni ei jakanut surua kanssani. Hän käpertyi pois halausta yrittäessäni sairaalan käytävällä. Sen jälkeen hän onnistui sekasorrossa katoamaan, kunnes löysimme hänet palaamassa sairaalan kappelista tuntien kuluttua. Olin ollut yksin koko ajan hänen, äidin ja omien tavaroideni kanssa.

Vähän myöhemmin sisareni halusi kysellä epäilevään sävyyn, olikohan äiti pelastunut. Todellakin, on nähtävästi täysin mahdollista, että viisikymppiseksi asti huolenpitoa ihan liian kiltiltä äidiltään saanut tytär jättää avoimeksi, onko äiti joutunut mahdollisesti helvetin lieskoihin. Äidistä viimeiseen asti huolehtineesta isästämme sisareni ei pidä, joten isää hän kävi haukkumassa paikallisessa helluntaiseurakunnassa ja kertoi minullekin isän olevan persoonallisen pahan vallassa. Lisäksi tuli tunnustus hänen koko elämänasennettaan viimeiset 30 vuotta määritelleestä raamattupiirin ennustuksesta. Meidän muiden kontrollointi jatkui mm. siinä, minkälaiset linnut ja enkelinkuvat olivat uskonnollisesti hyväksyttäviä äidin risti-ilmoitukseen ja hautakiveen. Myöhemmin perinnönjaossa vieraan lakimiehen kuulten julistettiin, miten sisareni oma vakaumus ei salli "laittomuuksia", kun olimme saaneet erilaisen arvion mökistä kuin hän. Me muut voimme jälleen kerran syyllistyä vaikka mihin, kun emme ole oikealla tavalla uskovia.

Niinhän siinä isossa kirjassakin sanotaan, että uskovaiset saavat kokea kaikenlaista ymmärtämättömyyttä ja pilkkaa muiden taholta. Sisareni voi nyt sitten todeta näin joutuneensa marttyyriksi omassa elämässään, koska olen nyt tehnyt saman ratkaisun kuin äitini aikoinaan anoppinsa eli isänäitini kanssa. Minun on ihan liian vapaamielisenä ihmisenä parasta pysyä hänestä etäällä, koska hänen ajatuksensa ovat minulle vastenmielisiä ja hän jatkaa kiivasta lähetystyötään kielloista piittaamatta. Sehän on hänen velvollisuutensa uskovaisena. Hän saa nyt kuitenkin kohdistaa sen muihin kuin minuun, koska en ole häneen yhteydessä enää kuin äärimmäisen pakon edessä.

Vierailija

Haastateltava kertoo oman polkunsa elämässään. Hyvine ja huonoine kokemuksineen, ihan niinkuin jokainen meistä.
Jutusta jäi ikävä sivumaku R:n lapsuuskodin puolesta siinä, että he ovat tehneet parhaansa kasvattaessaan pesueensa ja nyt oma lapsi mustamaalaa heitä. Tuntuu varmasti tosi pahalta.
Masennukseen voi olla moninaisia syitä, on arveluttavaa lähteä syyllistämään esim kasvatusta. Me olemme itsekukin psyyken rakenteiltamme niin erilaisia, toinen kokee asiat erilailla kuin toinen.

Sisko55

Minä en ole koskaan kokenut, että jotkut muut määrittelevät minun elämääni vanhoillislestadiolaissuudessa.Ei SRK tai muu taho. kuten puhujat..

 On ollut minun ja mieheni oma valinta ottaa lapset vastaan  lahjoina. Ja ottaa kaikki muukin Jumalan kädestä. Usko on vapaavalinta. Kukaan ei toisen puolesta usko. Usko on minulle perusturva, kallio, johon olen saanut ja saan luottaa. Meillä on iso perhe, joista osa on tehnyt valinnan jättää tämä usko. He ovat edelleen meille yhtä rakkaita-sitä ei tarvitsisi edes sanoa-- ja luottamukselliset ja hyvät välit ovat säilyneet heihin. Minä en ole kokenut ahdistavina uskosta tulevia "sääntöjä" sillä uskon yksinkertaisesti että Pyhä henki ohjaa näitä asioita. Myös sitä,että koemme että Jumala on elämän ja kuoleman Herra. Hän voi ottaa ja antaa. Me olemme saaneet olla välikappaleina antaen lapsillemme mahdollisuuden syntyä. Entä jos olisimme valinneet vain kaksi "lakisääteistä" lasta? Mistä elämänrikkaudesta olisimme jääneet paitsi?! Työtä on kyllä ollut, mutta ihana kun on saanut tehdä työtä. Niin leipätyönä opena kuin kotona pullantuoksuisena äitinä. Siinä ei ole ollut meillä ristiriitaa.

 Masennuksesta/burn outista ym.: minun työkavereina, tuttuina on ihmisiä,joilla on ollut masennus vaikka ei ole kuin yksi lapsi. LAPSET eivät todellakaan ole ainut asia joka elämässä väsyttää ja masentaa.

Taivaan Isä näkee sydämeemme. Jokainen olkooon itsellensä uskollinen ja rehellinen. Oli sitten uskovainen/uskossa tms. tai sitten vaikka ei usko ollenkaan. Mikä oikeus meillä on arvioida toisen elämää?! Lestadiolaisuudessa on elämää suojeleva ja kantava voima- yritetään muistaa myös se. Hyvää jatkoa kaikille!

Mari - KK
Seuraa 
Liittynyt1.10.2013

Hei Vierailija, minusta Rebekka ei tuossa jutussa mustamaalaa lapsuudenperhettään. Miksi sinulle tuli sellainen olo? Kuten itsekin kirjoitat, masennukseen voi olla monia syitä ja juuri Rebekan tapauksessa tiukka uskonnollisuus oli hänen mielestään syy sen puhkeamiseen.

Sisko55, juuri niin. Ulkopuolisen on vaikea sanoa, mikä on ihmiselle liikaa. Jokaisen pitäisi kai vetää omat rajansa ja toimia niin kuin itsestä parhaalta tuntuu. Hyvää jatkoa myös sinulle!

Vierailija

Lestadiolaisesta itsepetoksesta olisi voinut jutussa kirjoittaa: ei ole kauaakaan, kun Naatus Ylen Voimalassa julisti lestadiolaisena naisena, kuinka tietenkin lestadiolainen nainen saa itse päättää lapsilukunsa ja ehkäisynsä, ettei kukaan mitään sääntöjä heille ole asiasta laatinut. Äkkiä on asiat muuttuneet ?.

Ateisti

Evoluutio on se mistä ihmiset ja muu elollinen on lähtöisin, ei mistään kuvitellusta jumalasta. Miten kukaan voi uskoa, että jossain on joku, joka tämän kaiken on "luonut"? Vielä enemmän ihmettelen sitä että eri uskonnoissa juuri omaan uskoonsa luottavat kuvittelevat, että juuri heidät pelastetaan. Kerta kaikkiaan järjenvastaista! Vähän hiekkalaatikkotouhua..kun uskon tähän, saan ikuisen elämän ja koska sä et usko, sulla ei oo edes toivoa.

ex

Itse täräytin nuorena kertaheitolla irokeesin ja rinkulat korviin. ei jäänyt kellekkään epäselväksi mikä olin ja mihin kuulun. suuta en osannut enkä uskaltanut aukaista.

Ei ulkopuolinen ymmärrä

Se on kummallinen juttu, jos jollain on mielenterveysongelma syy on aina perheessä ja vanhemmissä ja etenkin jos he ovat vl. Itse alan asiantuntijana voin faktatietona sanoa, että eniten on mielenterveysongelmia perheissä joissa on avioeroa ja alkoholiongelmaa. Yleensä ison uskovaisen perheen lapset saavat turvallisen lapsuuden. Itse sitten nuoruudessa tai aikuisiässä päättävät jatkavatko uskossa. Perhe ei tämän takia hylkaa, päinvastoin huoli ja rakkaus lapsesta on entistä syvempää. Vaikka ison perheen lapsi joutuu jakamaan vanhempiensa huomiota, mutta he ssavt huomiota sisaruksiltaa ja isoilta suvuilta ja uskonystäviltä. Heistä tulee sosiaalisia ja toiset huomioon ottavia ja ahketia ihmisiä. Sormi ei mene suuhun, luovuutakin löytyy, kun ei saada kaikkea mitä halutaan. Ennevanhaa oli myös suuret perheet ja perheet jaksoivat hyvin, oli yhteisöllisyyttä, mikä tänä päivänä puuttuu. Samassa talossa olevat ihmiset eivät välttämättä tervehdi edes naapuriaan. Ei vl uskossa ketkään ukot määrää miten elävät, nämä ukot elää ihan samasta uskosta kuin seurakuntakin ja heilläkin on isot perheet. Se on usko ja omatinto mikä ohjaa elämään Jumalan sana mukaisesti miten raamattu opettaa. Itse ole vl pereesstä ja lämpinät ja turvallsiet muistot lapsuuskodista, vaikka oli iso perhe. Joka päivä äit piti kaikkia lapsia sylissä ja puhui turvallisesta Jumalasta ja siunasi iltarukouksella lapsensa joka ilta. Lapset ovat säilyneet uskossa ja sekin on Jumalan työ ei ihmisen.

zionin muuttolintu

Varmasti näinkin, kuten edellä. Toinen puoli asiasta on se, että nämä vl-perheiden lapset ovat hyvin edustettuina mielenterveys-, päihde- ja terapiapalveluissa. Herkät yksilöt eivät kestä lestadiolaisuuden ja reaalimaailman ristiriitaa, vaan oireilevat. Tämän voin vahvistaa alan asiantuntijana Oulun seudulla toimiessani.

Uusimmat

Suosituimmat

Uusimmat

Suosituimmat