Kommentit (14)

Vierailija

Huomenta - samanlaista poikani kanssa, ei juurikaan pidä yhteyttä mutta minä soittelen ja kutsun syömään, ihan tavallisia kohtaamisia ilman riitoja.
Luulen että ko. käyttäytyminen melko yleistä varsinkin nuorilla miehillä enkä ole asiasta huolestunut. Tytär pitää yhteyttä ihan oma-aloitteisesti.
Ei syytä huoleen, hyvää juhannusta.Minäkinäiti

Vierailija

#3tyttärenäiti kirjoitti:
Voi hyvät ihmiset.... Siis lapsenne pn aikuistunut ja irtautunut teistä. Hankkikaa elämä ja lakatkaa vatvomasta.

Lapsi varmaan aikuistuu. Mutta niin pitäisi tyttöystävänkin aikuistua. Ihan varmasti vierailut suuntautuvat vähintään kerran viikossa tyttöystävän vanhempien luokse, voi jopa olla, että tyttöystävä syyttää poikaa napanuoran kireydestä ja estää yhteydenotot pojan vanhempiin. Kumma, että tyttöjen ei oleteta katkaisevan samalla tavalla napanuoraa vanhempiinsa kuin poikien.

Vierailija

Kaikesta huolimatta, puhukaa ihmiset puhukaa. Kyllä se kuulostaa siltä että joku asia hiertää poikaanne. Kyllä mä aikuistumisen ymmärrän, mutta se ettei ole missään yhteydessä on ihan eri juttu. Puhuminen kannattaa!!

mari82

Mitä tapahtui ennen kuin yhteydenpito käytännössä loppui? Onko kuitenkin jokin keskeneräinen asia, joka pitäisi käsitellä? Jos mitään ongelmaa ei kuitenkaan ole, ota puhelin käteen. Voit olla itsekin aloitteellinen osapuoli, ei siinä ole mitään pahaa. Tai kysy ihan suoraan, onko hän pahoittanut mielensä jostakin? Onko perheessänne yleensä tapana keskustella asioista vai onko tämä teille tyypillistä puolin ja toisin?

ämPee

"Hankkikaa elämä ja lakatkaa vatvomasta."

Mikä on enemmän elämää kuin yhteys toisiin ihmisiin ja eritoten omaan perheeseen? Poikaan, jonka kanssa on asunut ja elänyt elämän ylä- ja alamäet 20 vuoden ajan? Jos sinulla on lapsia, ja et ikävöi yhteisiä hetkiä heidän kanssaan etkä halua olla osa heidän tulevaisuuttaan, en voi ymmärtää sitä. Varsinkin jos kyseessä on ainut lapsi.

Vierailija

Pojalla on nyt oma elämä (työ, harrastukset, remontointi = ruuhkavuodet). Jos oletatte että he muistavat pitää yhteyttä teihin niin ei se vaan mene niin. Jos haluat enemmän olla yhteydessä niin soita itse ja kutsu itsesi kylään. Pojan elämässä on paljon asioita meneillään ja aika ei vain riitä kaikkeen. Rohkeasti itse soitat pojalle kun haluat jutella ja et valita että "kun sä et koskaan soita tai käy". Kyllä varmasti ehtii jos soitetaan ja sovitaan.

Inkeri

Kerkisin olla naimisissa 15v.Mieheni sairastui ja kuoli.Perin 4-lasta ja isot velat.Kyllä kaipasin miestäni,varsinkin kun pojat oli murrosiässä.Taistelu oli kova.Elämä oli rankkaa,mutta selvittiin.Elämä avioliitoossa,oli vaihtelevaa.Hyviä päiviä oli paljon.Joskus oli pientä suukopua asioista.Lomamatkat perheen kanssa ikimuistoisia.Rakastin miestäni naimisiin mennessä.Nyt on lapsenlapsia monta,ja elämä taas hyvää.!

Ainainen pettymys vanhemmilleni

Lapsen suuntaan voi myös pitää yhteyttä, ei odottaa että vain hänen kuuluu ylläpitää yhteyttä. Kutsukaa itsenne kylään, viipykää lyhyen aikaa. Puhukaa myönteisistä asioista.

Lisäksi jos ajattelen omia vanhempiani, niin kunnioittakaa lapsenne päätöksiä, älkää kyseenalaistaa kaikkia hänen valintoja. Omat vanhempiani jäkättää kaikesta, oli sitten eteisen seinän uudesta väristä, isovanhemmalta perityn huonekalun paikasta tai vaikkapa asuinpaikan valinnasta kyse. Myös lastani koskevista valinnoista (kasvatus, koulu, ystävät, jne) ja kotieläimeni hoidosta narisevat. Vähemmästäkin menee välit viileäksi :(

Vanhempien lapsi

Olen meillä se 3-kymppinen lapsi, joka ei ole pitänyt juuri yhteyttä vanhempiin enkä kutsunut kylään. Riidoista tm. ei ole kyse, välit on hyvät, asumme samassa kaupungissa. En soittele/viestittele ellei ole asiaa. Tosin en ole muihinkaan ihmisiin yhteydessä ellei ole mitään kerrottavaa/kysyttävää. Olen muutoin kyllä avoin ja sosiaalinen.

Ehkä koen itse stressaavaksi soitella, kun tiedän ettei vanhemmilla ole tapahtunut mitään ja hyväntahtoiset utelut omasta elämästä tuntuvat tungettelevilta, vaikka tiedän etteivät he tarkoita pahalla.

Ehkä lapsen näkökulmasta suosittelisin seuraavalla näkemiskerralla ottamaan asian esille. Ei syyttävästi, vaan kertoen omista tunteista, kuinka tuntuu surulliselta ettei oma lapsi ole yhteydessä. Kysyä ehkä syytä ja kertoa että ilahtuisitte kovasti kun lapsi soittelisi useammin. Ottaa avoimesti vastaan mitä lapsi sanoo, vaikka hän syyttäisikin tai sanoisi teidän mielestä jotain ikävää/väärin.

Itsekin olen opetellut huomioimaan enemmän vanhempiani sen jälkeen, kun puhuimme asiasta.

etiäinen
Seuraa 
Liittynyt6.7.2015

Olemme kolmekymppinen pariskunta. Avomieheni ei juurikaan vanhemmilleen soittele tai lähettele viestejä, he kyllä soittavat hänelle. Puolisoni on vain hiljaisempaa tyyppiä, joka ottaa yhteyttä vanhempiinsa silloin kun hänella on jotakin erityisesti asiaa, ei vain kysyäkseen kuulumisia. Tapaamme kyllä molempien vanhempia lähes kerran kuukaudessa, käymme vierailuilla ja hekin ovat tervetulleita meidän taloomme. Minä pidän viikoittaista yhteyttä niin omiin vanhempiini kuin anoppiinikin, joten eipä puolisolleni kauheasti kerrottavaa jääkään!
Ihmiset vain ovat erilaisia. Jonkinlainen yhteydenpidon hiipuminen aikuistumisen yhteydessä kuuluu minusta asiaan. En kuitenkaan usko, että poikasi pahastuu jos toisinaan soittelet hänelle ja kysyt kuulumisia, vaikka hän ei itse sitä tekisikään. Mitään suurempaa numeroa ei mielestäni asiasta kannata tehdä.

Sirules70

Kolmikymppisinä ihmiset rakentavat omaa elämäänsä ja tekevät niitä viimeisimpiä irtutumisia lapsuudenkodistaan. Entisaikoina se tehtiin jo paljonkin nuorempina. Kannattaa olla kannustava ja positiivinen sekä luottaa lasten pärjäämiseen ja uskoa heidän omaan harkintakysyynsä. Nuorta pariskuntaa voi tukea kertomalla, että olisi kiva tavata heitä ja saada kuulumisiä, toivottaa tervetulleiksi kylään ym. Pääasia on, että näyttää luottamuksensa heidän päätöksiinsä ja ystävällisesti ilmoittaa olevansa mukana heidän elämässään. Jos lapsensa päätöksiä epäilee ja väheksyy kykyjään pärjätä elämässä, on vain kaikille tarveellisintä, jos lapsi ottaa siinä kohtaa etäisyyttä. Vanhemman väheksyvä, aliarvioiva ja liian holhoava käytös saattaa vain aiheuttaa lapsen (oli hän sitten 15v, 30v tai 50v!) paluuta vanhempien muokkaamaan lapsuuteen, kokemuksiin vanhemman täyttymättömistä odotuksista (esim pojasta ei tulekaan pappia ym) ja sen aiheuttamaan huonommuudentunteeseen. Monet vanhemmat osaavat istuttaa lapsiinsa todella vahvan syyllisyydentunteen, varsinkin niihin  herkkiin, älykkäisiin ja taiteellisiin lapsiinsa. Tärkeää olisi, että vanhemmat ensin alkuvuosina kannustaisivat ja murrosiän loppupuolella sitten irrottautuisivat suhteellisen fiksusti syyllistämättä lastaan. Eläimiltä tämä onnistuu, mutta ihmisvanhemmille tuntuu olevan niin  vaikea juttu, että tarvitaan älytön määrä monenlaista läpikäymistä ja terapiakeinoja.

Olen työskennellyt psykiatrisella puolella vuosia ja kohdannut todella monia ihmisiä, joiden vanhemmat ovat heidät nujertaneet, koska lapsi on ns alkanut kasvaa omaan suuntaansa eikä se ole sopinut esim äidin tai isän ajatusmaailmaan. Kova maailma ja kiristyvä kapitalismi pistää ihmiset koville, helpottaisi, jos perheasiat olisivat kunnossa. Nuoret perheet ihan varmasti haluaisivat olla tekemisissä isovanhempiensa kanssa, jos kaikki pystyisivät hiukan tinkimään vaatimuksistaan ja osoittaisivat enemmän avoimuutta ja rakkautta suvaitsemattomuuden sijaan.

Mini Ä

Tässä kuullaan asiasta vain toinen puoli. Voin helposti kuvitella, että mieheni äiti kertoo tarinaansa juuri näin. Olen aivan varma, että molemmat tietävät täysin, miksi välit viilenevät, vaikka sitä ei kylällä huudella.

Uusimmat

Suosituimmat

Uusimmat

Suosituimmat