Kommentit (7)

H.M.

En pystynyt lukemaan juttua Katrista kokonaan,luin hyppimällä lauseen sieltä,toisen täältä.Ahdistaa niin kovasti kun olen pohjamutia myöten kokenut masennuksen ja kaiken siihen liittyvän.Olin yksinhuoltaja ja työssä urakkaluonteisessa hommassa.Olen perfektionisti,täydellisyyteen taipuvainen henkilö.Työ oli tosi kiireistä ja tuntui aina etten pysty tekemään työtäni täydellisesti.Kiitosta kylläkin sain työnantajalta sekä asiakkailta mutta se ei riittänyt minulle.Vaadin itseltäni todella paljon.Aloin olla iloton,nousin aamuisin kello kolme odottamaan ja pelkäämään uutta työpäivää.Menin työpaikalle puoli tuntia aiemmin kuin muut.Olen aina ollut yksinäinen luonne,työkavereiden kanssa en juuri jutellut.En koskaan käynyt työpaikan saunailloissa,joulujuhlissa yms.Ulospäin näyttelin hymyilevää ja reipasta,kun vedin kotioven kiinni tullessani kotiin,aloin itkeä.Lapseni katsoi ihmeissään kun äiti itkee niin usein.Aloin hermoilla lapselle,ystäviä ei ollut työajan ulkopuolellakaan.En halunnut ystävystyä,lapsenakaan en halunnut ystäviä.Sukulaisillekaan en puhunut että on vaikeaa.Se olisi ollut heikkouden tunnustamista ja minun täytyi olla vahva! Ihmettelin mikä minun on.En ymmärtänyt näitä tuntemuksia.Miksi olin muuttunut? Tätä jatkui nelisen vuotta.Sitten romahdin.Yhtäkkiä pyörryin työpaikallani.Olin lopettanut syömisen,en halunnut syödä.Laihduin luurangoksi.Jouduin sisätautiosastolle tutkittavaksi.Fyysistäkin vaivaa löytyi,minulla oli pohjukaissuolenhaava.Lääkärit tulivat siihen lopputulokseen että sairauteni oli psyykkinen.Seurasi psykiatrisessa hoidossa vietetyt kuukaudet.Olin masentunut ja itsetuhoinen.Olin soittanut lastenvalvojalle aiemmin etten pysty enää olemaan äiti lapselleni.Hän pääsi seuraavana päivänä lastenkotiin josta en enää häntä kyennyt kotiin ottamaan.Kävin häntä katsomassa ahkeraan.Olin niin loppuunpalanut etten pystynyt työelämään enää.Jäin 33 vuotiaana eläkkeelle.Tulen myös syömään mielialalääkkeitä koko elämäni ajan.Olen saanut niistä todella hyvän avun.

Vierailija

Kiitos, että kerroit tarinasi, nimimerkki H.M. Se oli surullista luettavaa, mutta tekstistä pystyi näkemään, että olet jo päässyt paljon eteenpäin. Kun oppisi itseään armahtamaan ja vähentämään vaatimista, se olisi meille monelle muullekin varmasti tarpeellinen taito. Voimia ja hyvää jatkoa sinulle edelleen!

H.M.

Voi KIITOS toivotuksesta ja että huomioit minut! Tuntuu todella hyvältä.Kuten kerroin,minulla ei ole koskaan ollut ystäviä.En ole pystynyt ystävyyteen,se velvoittaisi liikaa ja sitoisi minua.Saisin siitäkin stressin.Ystävyys ei voi olla yksipuolista,eli että mentäisiin vain minun ehdoillani ja muuhun minusta ei ole.Onneksi minua kohtasi onni 31 vuotta sitten kun tapasin mieheni.Aikansa kesti että opin elämään parisuhteessa mutta hyvin on mennyt! Onhan minulla hänet vaikkei muita ystäviä olekaan.Joskus sitä haaveilee että olisi samanhenkinen naisystävä jonka kanssa voisi mennä joskus kahville.Lopuksi totean taas että en jaksaisi ystävyyssuhdetta.Ystävähän voisi koska vain tulla soittamaan ovikelloa ja kaaos päässäni olisi valmis!En kestä yllätyksiä,elämäni täytyy olla tarkkaan suunniteltua ja mieluiten joka päivä samanlaista.Psyykeni murentui jo lapsena.Otin hyvin pienenä jo vastuun äidistä,oli minun tehtäväni "pitää" äiti hengissä.Koulutunneilla oli kamalaa,enhän voinut olla vahtimassa äitiä ja hän saattaisi kuolla kun en ollut paikalla.Isä oli yrittäjä.Tiesin että hän saattaisi mennä kesken päivän kotiin ja tehdä äidille jotakin.Äidin oli aina oltava silmieni alla! Isä oli kova metsämies ja toi jäniksiä usein ruoaksi.Hän säilytti paljon haulikkoaan keittiön nurkassa pystyssä.Usein sisko ja minä heräsimme yöllä kun äiti tuli sanomaan että nyt vaatteet päälle ja naapuriin!Isä ei aina ollut edes humalassa kun ajoi meidät yöhön haulikolla selkäämme tähdäten.Muistan aina kun juoksimme naapuriin,katsoin oikean olkani yli ja näin kuinka haulikon musta piippu välkkyi pihavalon loisteessa sen osoittaessa meitä.Mietin kenet isä ampuu ensin:minut,siskon vai äidin.Joskus poliisi tuli ja vei isän kunnes sama toistui taas.En ymmärtänyt miksemme lähteneet kotoa kokonaan pois.Aina ja aina uudestaan tuo toistui.Nyt olen sen ymmärtänyt.Äiti oli kotiäiti,oli nuorena tehnyt myyjän töitä mutta mistä hän olisi työtä maalla saanut.Isä oli kuitenkin se,joka toi leivän pöytään.Oli rankkaa,minä menin isän ja äidin väliin kun isä hakkasi äitiä.Pyysin että älä isä tee äidille pahaa! Hän siirsi minut syrjään ja jatkoi äidin pahoinpitelyä.Kerran sitten isä ajoi meidät kotoa viimeisen kerran.Äiti ja isä erosivat ollessani 14v.Saimme hätämajoituksen äidin siskon perheen omakotitalosta toiselta paikkakunnalta.Asuimme siellä 8kk kunnes löysimme pienen vuokramökin.Voi sitä ONNEA!!!Meidän ei tarvitsisi koskaan enää pelätä.Saisimme nukkua rauhassa.Olimme hyvä kolmikko,äiti,sisko ja minä.Valitettavasti psyykeni oli mennyt hajalle.Minusta tuli ujo,arka,sosiaaliset tilanteet ovat koko elämäni ajan olleet monesti ylivoimaisia.Kun jouduin eläkkeelle 33-vuotiaana,oli hyvä jäädä kotiin jollei ollut pakko mennä mihinkään.Tuo sama jatkuu vieläkin eli olen mahdollisimman paljon suojassa kotona.Sain ottaa Jeesuksen omaksi Herrakseni 25 vuotta sitten kuten myös mieheni.Jokin tarkoitus minun kovilla kokemuksillani on ollut.Ymmärrän ainakin toisia kärsiviä ihmisiä hyvin.Paitani on aivan hiestä kostea kun palasin noihin muistoihin taas.Koen ne niin voimakkaina vieläkin,60-vuotiaana.

Mari - KK
Seuraa 
Liittynyt1.10.2013

Hei, H.M, kiitos kun kerroit tarinasi. Olet kokenut tosi kovia. Ajattelen, että olet hyvä äiti kun etsit apua kun et jaksanut pitää huolta lapsestasi. Kaikkea hyvää sinulle jatkossa.

Ria Hafren
Seuraa 
Liittynyt17.8.2015

Katrin tarinan kierteet ja tunteet ovat hyvin tuttuja. Samoin H.M.:än.

Minä tajusin vasta 25 vuotta myöhemmin, että olen Maanis-depreessiivinen. Nykyinen nimitys on Kaksisuuntainen mielialahäiriö. - Minusta vanha nimitys kuvaa sitä, mitä olen kokenut vuosien saatossa paremmin. Oli kausia, jolloin olin niin masentunut, että harkitsin vakavasti itsemurhaa. Ja kausia, jolloin olin Onnellinen, Huikean Onnellinen.

Minulla jokaisen masennuskauden aiheutti joki traumaattinen tapahtuma: Ex-mieheni väkivaltaisuus ja avioero, potkut töistä, vaikean äitini käyttäytyminen isäni kuoleman jälkeen... Pahin oli kyllä se, että tuntematon mies seurasi minua rappuun samalla ulko-oven avauksella, ja pahoinpiteli minut (vieläkin on arvet otsassa ja nenässä). Tuosta selvityminen kesti 1,5 vuotta. Psykoterapiaa ja 3 neljän viikon sairauslomaa. - Minua eivät masennuslääkkeet auttaneet tippaakaan (ei masennukseen eikä uniongelmiin). Tuntui siltä, että parantumiseni alkoi siitä, että lopetin lääkkeiden ottamisen seinään.

Ria Hafren
Seuraa 
Liittynyt17.8.2015

Kun masennus ym. on aivan hirveää, mitä tehdä?

Minusta depressiokausissani ei ollut kamalinta Masennus, vaan hirveä Ahdistus!

Noh. Kun kaikki tuo oli niin kamalaa, että halusin tehdä itsemurhan, etsin netistäkin hyviä keinoja, jotta se onnistuisi. Joka kerta ajattelin sitten: "En VOI tehdä niin Tyttärelleni!! En näyttää, että itsemurha on "hyvä" keino masennuksesta, ongelmista jne. pääsemiksesi!"

Yksi hyvä juttu masennuksen ja ahdistuksen keskellä oli se, että ajattelin: "Minulla on katto pään päällä. Minulla on ruokaa jääkaapissa. Minulla on edes vähän rahaa pankissa." (minulla on ollut useita taloudellisen selviytymisen huolikausia).

Minulla on myös 25 vuotta ollut kaksi mottoa:

Kaikki järjestyy  ja

Kaikki mitä tarvitsen

tulee minulle oikealla hetkellä

ja oikeassa paikassa.

Ne toimivat jopa häkellyttävästi: Kun olen hakemassa parkkipaikkaa, hoen tuota Kaikki mitä tarvitsen..., ja saan 98 %:sti tosi hyvän parkkipaikan :0).

****

Sain "potkut" työstäni tilastohaastattelijana. Minun olisi voitu antaa jatkaa 70-vuotiaaksi, mutta Periaatteellisista syistä en saanut jatkaa (??). Pelkäsin kovasti, että vaivun (taas) masennukseen, mutta en vaipunut :0)!!

Tukea masentuneille.  Ria

Uusimmat

Suosituimmat

Uusimmat

Suosituimmat