Älä häpeä, jos uuvut töissä – tunnista väsymisen merkit jo ennen romahdusta

”Työuupumukseen puututaan liian usein vasta, kun ollaan lähellä täydellisestä loppuun palamista, burnoutia", sanoo psykologi Mervi Herranen.

Työuupumus ei ole laiskuutta tai epäonnistuminen. Se on merkki siitä, että on aika sanoa: ”Ei, en jaksa, tilanteen on muututtava."Lue koko juttu

Kommentit (15)

Vierailija

Työnantajalla on kyllä usein oma etu kaiken muun edellä, jolloin työssään nuupahtanut tuupataan jollain verukkeella luiskaan ja otetaan sellainen vähemmän nuupahtanut tilalle... Vierestä seuraamassani tapauksessa hyvää työntekijää kuormitettiin jatkuvasti enemmän, kunnes ei hän enää jaksanut. Ja vaikka hän haki apua uupumukseen työterveyshuollon kautta käsittääkseni jo ihan ajoissa, joustoa ei työnantajan taholta löytynyt siihen, että häntä olisi autettu jaksamaan ja toipumaan. Sen sijaan vaihtoehdot olivat joko jatkaa samoissa, muuttumattomissa tehtävissä terveytensä kustannuksella tai etsiä uusia töitä. Mielestäni varsin epäilyttävää kertakäyttökulttuuria, jossa pelinappulan virkaa ajaa ihmisen terveys. Eikä kuulemma mitenkään epätavallista nykyisin.

Arja - Kodin Kuvalehti
Seuraa 
Liittynyt12.8.2014

Hei Vierailija, kuulostaapa kurjalta. Toivottavasti työsuojeluvaltuutetut pystyvät myös tekemään jotain, jos heihin ottaa yhteyttä. Ainakin on aina viisasta yrittää tehdä jotain, jos huomaa työn heikentävän omaa terveyttä.

Vierailija

Näin juuri, ei välttämättä jaksa, mutta pakko on maksaa kulut ja vaan yrittää vaikka menis huonosti ja sen takia uupuisi.
Meitä yksin yrittäjiä on todella paljon, mutta usein huomaa, ettei meitä huomioida mitenkään. Työterveysmaksut ovat kalliita, niihin en itse ainakaan ole pystynyt ottamaan osaa. Sairaana pois töistä kun olet, niin ovet laitettava kiinni, eikä kukaan tee töitäsi. Vaihtoehto on olla sairaana töissä.
Kulut menevät joka kuukausi, vaikka et saisi asiakkaita, niistäkään ei ole mahdollisuutta saada helpotusta.
Nyt joku sitten heti oivallisesti huomauttaa, että miksi olet yrittäjä? Niimpä. Enää en välttämättä alkaisi uudelleen. Haluaisin niitä työkavereita ja tykypäiviä ja palkallisia sairaslomia jolloin voisin masentuneena tai burn outissa jäädä potemaan.
Joskus olisi myös saada palautetta, mutta omalle peilikuvalleen on vähän hölmöä jutustella.

Vierailija

Työskentelen kaupungilla, tapa tehdä työtä on muuttunut paljon viime vuosina. Työtahti ja kuormittavuus ovat lisääntyneet, työjärjestelyt heikentävät jaksamista ja työssä viihtymistä. Tämä kaikki on hyvin tiedossa niin esimiehillä, kaupungin työsuojelussa, ylemmällä johdolla, liitoilla ja työterveydellä, mutta mikään ei muutu. Seuraan vierestä miten työkaverini yksi toisensa jälkeen väsyvät, kyynistyvät, ovat valmiita tinkimään omasta toimeentulosta tekemällä lyhennettyä päivää -vain, koska muuten ei jaksa.

Epäkohtia ei saa tuoda esiin, rohkeat nujerretaan hiljaisiksi, uhkaillaan, pelotellaan. Kunnes kukaan ei puhu asioista suoraan niiden omilla nimillä. On vain epämääräinen paha olo.

Väkisinkin ajattelen, kuinka kauan minä jaksan?

Elämä opettaa

Itse yritin asialle tehdä jotain, koko työyhteisön vuorollaan uupuessa epärealistisen työtaakan alla. Kirjoitin pitkän kirjelmän työnantajan edustajille luullen minulla olevan myös muun työyhteisön tuen. (näin he antoivat asiasta tiedustellessani ymmärtää) Toisin kuitenkin kävi, läheisimmät työkaverit jättivät kaikista epäkohdista huolimatta minut yksin asian taakse, pettymys oli suuri. Pelko oman työpaikan puolesta oli liian valtava, heidät oli nujerrettu vuosien varrella. Itselleni kävi niin, että pitkään äärirajoilla työtä tehneenä iski loppuunpalaminen ja luottamus itselle tärkeisiin työkavereihin meni. Siitä nousemiseen meni aikaa, mutta nyt olen hyvässä työpaikassa ja entinen työyhteisö rämpii samassa kurassa edelleen. Muutokseen olisi ollut mahdollisuus, mutta tässä tapauksessa oli helpompi heittää minut "susille"

Arja - Kodin Kuvalehti
Seuraa 
Liittynyt12.8.2014

Elämä opettaa kirjoitti:
Itse yritin asialle tehdä jotain, koko työyhteisön vuorollaan uupuessa epärealistisen työtaakan alla. Kirjoitin pitkän kirjelmän työnantajan edustajille luullen minulla olevan myös muun työyhteisön tuen. (näin he antoivat asiasta tiedustellessani ymmärtää) Toisin kuitenkin kävi, läheisimmät työkaverit jättivät kaikista epäkohdista huolimatta minut yksin asian taakse, pettymys oli suuri. Pelko oman työpaikan puolesta oli liian valtava, heidät oli nujerrettu vuosien varrella. Itselleni kävi niin, että pitkään äärirajoilla työtä tehneenä iski loppuunpalaminen ja luottamus itselle tärkeisiin työkavereihin meni. Siitä nousemiseen meni aikaa, mutta nyt olen hyvässä työpaikassa ja entinen työyhteisö rämpii samassa kurassa edelleen. Muutokseen olisi ollut mahdollisuus, mutta tässä tapauksessa oli helpompi heittää minut "susille"

Hei nimimerkki Elämä opettaa - vaikka noin kävikin, sinun tekosi oli hatunnoston arvoinen. Upeaa, että olet itse päässyt uuteen työpaikkaan. Toivottavasti asiat joskus vielä edellisessäkin työpaikassasi muuttuvat.

Väsynyt lh

Sain ensimmäisen burn-outin alle 30-vuotiaana... Olin ollut vasta pari vuotta työpaikassa, missä pomo olin hyvin ahdistava. Varsinkin, jos tuli kutsu työhuoneeseen käymään, ei tiennyt oliko kyseessä haukut vai moitteet. Koskaan ei tullut siltä pomolta mitää positiivista palautetta. Stressasin sitä usein, että mitä minä nyt tein...? Onko hyvällä vai huonolla tuulella?

Työkaveritkaan eivät auttaneet asiassa, varsinkin yksi työkaveri otti tästä kaiken hyödyn irti, koska oli pomon suosikki. Teki mitä huvitti ja töihin tuli monta kertaa krapulassa. Vieläpä päiväkotiin! Olin vasta uusi työntekijä, joten kaikki odottivat, että teen jotain... Väsyin viimein siihen, että minä olin aina nukkarissa joka viikko tai olin myös toisen ryhmän tiimissä vahtimassa lapsia, olin aina se ulkona oleva... Viimein romahdin. Kukaan ei auttanut, tai puuttunut asiaan, kunnes romahdin.

Pikachu

Olen juuri tuossa tilanteessa; vapaiden jälkeen itkettää jo edellisenä iltana se, että pitää seuraavana aamuna lähteä töihin, olen usein ärtynyt ja väsynyt. En saa työstäni mitään irti, muu työyhteisö ei arvosta tekemääni työtä, eikä muutoksia tapahdu, vaikka niitä ehdotetaan. Olen viimeisen kolmen kuukauden aikana käynyt kolmella eri lääkärillä työterveydessä, joista yksi on kirjoittanut kolmen päivän sairausloman. Viimeisimmän lääkärin kommenttina oli, että voin huonosti niin kauan kunnes löydän muita töitä tai irtisanoudun. Olen reilun vuoden ajan hakenut aktiivisesti muita töitä, mutta eipä ole natsannut. Vaihtoehtona on siis ilmeisesti vain voida huonosti. 

Arja - Kodin Kuvalehti
Seuraa 
Liittynyt12.8.2014

Hei, onpa kurjaa, miten vaikeilta tilanteet voivat tuntua ja ratkaista. Lämmin halaus teille, Väsynyt lh ja Pikachu! Näin ei todellakaan saisi tapahtua. Muistakaa, että ette ole yksin tilanteenne kanssa. Oletteko onnistuneet löytämään vertaistukea? Usein sellaisella on valtava voima. Esimerkiksi Facebookissa on tällainen ryhmä, johon voi liittyä: https://www.facebook.com/Tyouupumus/

Voimia!

Elämälle Kiitos

Valitettavan tutulta kuulostavat täällä tarinat.  Itse jäin työelämästä ollessani terveen ja sairaan rajamailla.  Työterveyslääkärillä olin itkeä pirauttanut vähän, paitsi korkeaa verenpainettani, hurjaa sykettäni ja menetettyjä yöuniani, myös työtaakkani jatkuvaa kasvamista. Tunsin aika ajoin syvää uupumusta ja olin varma, etten elämäntahdillani eläisi pitkään. En kuitenkaan tohtinut tarttua lääkärin tarjoukseen tehdä interventio työpaikalle. Tunsin jokaisen työkaverini toimintatavat. Tiesin, että tehtävien jakaminen ratkaisevasti toisin ei onnistuisi ilman henkilövaihdoksia ja -lisäyksiä. Roolituksesta oli tullut jäykkä muun muassa erilaisten osaamisalueiden ja erikoistehtävien hallinnan /hallinnan puutteen vuoksi. Ymmärsin asiaa myös työnjohdon näkökulmasta: henkilökuntaa ei ollut viime vuosina lisätty vaan vähennetty. Yritin siis jaksaa, niin omasta puolestani kuin työyhteisönkin. Pidin kuitenkin varani ja astuin sivuun, kun tilaisuus tuli. Ikä auttoi asiassa. Olen nyt vilpittömän iloinen siitä, että elän ja olen yhä suhteellisen terve.  Työelämässä omaksumani "yrittäjämäinen" työote oli ja varmasti on yhä arvostettu. Sillä on kuitenkin varjopuolensa. Työtehtäviä riittää sillä, joka ottaa ne hoitaakseen. Vastuun alle ei pitäisi kuitenkaan kenenkään antaa itsensä rusentua. Ehkäpä työpaikoilla jossain vaiheessa herätään  huomaamaan, että terveenkin jaksamisella on rajat. Ehkäpä olisi viisasta tarjota työntekijöille suojattu palautekanava, jossa he itse arvioivat omaa jaksamistaan ilman leimautumisen pelkoa? 

Vierailija

Työnantajalle ja lähiesimiehelle työntekijöiden jaksaminen on yhdentekevää ja kokenut ja osaava mutta uupuneempi on helppo korvata halvemmalla ja nuoremmalla, aikansa jaksavat hekin. Vanhana työntekijänä surettaa, että työnteko on viety niin ahtaalle ja aika tiukalle, että laatu kärsii eikä työtään voi tehdä niin hyvin kuin kykenisi. Omat rahkeet riittäisivät pidemmälle, mutta ei ole mahdollisuutta tehdä työtä niin hyvin kuin voisi. Se harmittaa ja tuskastuttaa. Epäkohtien esiintuominen ei auta. Näin hoitoalalla.

Opettaja

Opettajana ei pääse irti työasioista kuin kesällä. Työ pyörii mielessä ympäri vuorokauden koko lukuvuoden ajan niin, että näkee oppilaista untakin. Vanhempien käsittämättömän vihaiset yhteydenotot (lapselle annettu heidän mielestään epäoikeudenmukaisesti Wilma-merkintä unohtuneesta läksystä jne.), teinien kiukkupurkaukset, omat teot ja tekemättä jättämiset. Yrittää venyä muistamaan, antoiko kaikille monisteet ja entä ne reissuun lähteneet, sanoiko niille nyt oikein poissaolon aikaiset tehtävät, missä vaiheessa kaikki keskeneräiseksi jääneet aineet kirjoitetaan, milloin ehtisi paneutua uudistuneeseen OPSiin ja tietokonekoulutukseen, pöydällä odottaa korjaamista 150 ainetta ja kirja-arvostelua ja tiivistelmää ja koetta aina kahdeksan viikon sykleissä ja on kiire korjata, jotta ehtii antaa 5 todistusnumeroa vuodessa.

On huono omatunto, kun ei ehdi kunnolla olla oman lapsen kanssa, kun pitää aina olla korjaamassa tekstejä ja ajattelemassa toisten lapsia ja heidän tukitoimiaan ja lisätehtäviensä tekemistä. Sen verran on kuitenkin tullut järkeä päähän tässä 15 vuoden aikana, että Wilmaa en katso perjantaina klo 16 ja maanantaina klo 7 välisenä aikana, ja työpäivän pituus on 8 tuntia riippumatta oppituntien määrästä. Jos on aineita korjaamatta, kun 8 tuntia tulee täyteen, sittenpä on. Seuraavana päivänä uusi huki.

Olen loppuunpalanut joka ikinen kevätjuhlapäivä. Vasta juhannuksen tienoissa alan nukkua säännöllisesti ja unohtaa työasioita.

Umpikujassa

Niin tuttua... ahdistaa, väsyttää ja stressaa. Mutta mikään määrä unta ei enää lataa akkuja ja poista työstressiä. Jos sitä unta ylipäätään saat, niin työasiat tulevat uniin. Tiedät että pitäisi etsiä muuta työtä, mutta keskittymiskyky on niin nolla, että jaksat kyllä innostua jostain avoimesta työpaikasta mutta et saa edes hakuajan puitteissa laadittua asiallista hakemusta. Samaan aikaan et edes usko että voisit saada hakemaasi paikkaa. Puhumattakaan siitä, että selviytyisit uudesta työstä ja uusien työrutiinien oppimisesta nykyisessä mielentilassasi.
Normaalit arkirutiinit on niin haastavaa saada maaliin asti, että asiat vaan lykkääntyvät huomiseen ja ylihuomiseen ja seuraavaan viikkoon. Kotona "vapaa-ajalla" pyörit edestaas kuin zombi ja viikot menevät ohi yhtenä harmaana massana.
Joskus mietit, että onko mikään palkka tämän arvoinen. Tuskin, mutta vaihtoehdot tuntuvat olevan tuskallisen vähissä... Ja jos olisit masennuksen tai burnoutin takia pois työelämästä vaikkapa puoli vuotta, niin mistäpä sitä uutta työtä etsit=saat. Jos tiedät jo nyt ettei nykyinen työnkuvasi pysty muuttumaan tarpeeksi, joten paluu siihen olisi mahdotonta. Jonkun pitää kuitenkin kokoajan huolehtia lainanlyhennyksistä, laskuista ja syödäkin pitää edes kerran päivässä.
"Mun elämä - miten siitä tuli näin hirveä?" (M.Vilkkumaa)

Suosituimmat

Uusimmat

Latest

Suosituimmat