Leena Tanskanen, 37, erosi pitkästä avioliitosta: ”Pelkästään lapsen vuoksi ei pidä jäädä valjuun suhteeseen”

Leena Tanskanen on 37-vuotias toimittaja, joka asuu Oulussa avopuolisonsa ja 5-vuotiaan tyttärensä kanssa. Leena erosi pitkästä liitosta viime talvena. Hän harrastaa lapsen potkulaudan vieressä juoksemista ja hänellä on tavoite: vähemmän varovaro- ja äläälä-huutoja.

SUORAT SANAT. On ihan ok etsiä onnea, avata ovia – tai olla yksin, jos suhde ottaa enemmän kuin antaa. Myös silloin, jos liitossa on lapsia, kirjoittaa Leena Tanskanen.Lue koko juttu

Kommentit (9)

Vierailija

Elän lähellä eroperhettä, joiden kohdalla ero oli todella kova kolaus nimenomaan lapsille. Vanhemmista toinen ei jaksanut perhe-elämää yli 10v suhteen jälkeen ja halusi elää toisen nuoruuden. Vähän aikaa sitä koettuaan halusikin taas ottaa lapsia luokseen, kunnes yksitellen tekikin selväksi, ettei tämän vanhemman kotiin ole tulemista. Teineiksi kasvaneet lapset oireilevat moninkertaista hylkäämistä kuka mitenkin. Äiti on aina äiti, vaikka olisi vanhemmaksi epäkypsä. Jos liitto olisi jatkunut edes kulissimaisesti, lapset olisivat saaneet pitää perheen kokonaisena ja isä olisi voinut silotella äidin suurimpia tempauksia.

Vierailija

Surullista, mutta tosiasia on, että jossittelu ei paljoa auta tässäkään. Eihän kukaan voi tietää miten äiti olisi käyttäytynyt kulissiavioliitossa.

Kaikki eivät vain osaa olla vanhempia, kirjoittamassasi tapauksessa surullisinta on se, jos äiti on pettänyt toistamiseen. Se varmasti aiheuttaa suurimmat ongelmat. Joissain tilanteissa olisi ilmeisesti parasta, jos epäkypsä vanhempi luovuttaisi vanhemmuuden kokonaan tai hakisi apua ongelmiinsa niin, että todella selviäisi vanhemmuudesta aiheuttamatta ongelmia lapsilleen.

Itse elän niin täydellisen epätyydyttävässä suhteessa - ihmettelen, että lapset eivät oireile meidän perheemme ilmapiiriä. Mietin vain koko ajan, että mistä vedän voimat eroon? Tiedän, että kun pääsisin irti, pärjäisin paljon paremmin yksin ja teinieni kanssa keskenään! En ole tässä avioliitossa lasten takia, mutta nyt huomaan ajattelevani, että miten mies pärjää, jos lähden lasten kanssa? Alkoholisoituu todennäköisesti hyvin nopeasti - surullista, mutta kuuluuko minun murehtia sitä?

Mietin vaan

Ei ole lapsen tehtävä kannatella vanhempiaan. Oiskohan kolumnin kirjoittajankin hyvä elää yksin ja aikuistua... mitähän kirjoittaisit sitten.

Yh-äiti

Jos kotona on painostava ja välttelevä ilmapiiri, reagoi lapset siihen - vaikka miten yrittää pitää kulisseja yllä! Lapset huomaavat jos äiti (tai isä) voi huonosti. Itse tein päätöksen ja lähdin pois pitkästä parisuhteesta/avioliitosta useampi vuosi sitten. Päätöstä mietin jo yli vuoden, joten itse olin asian käsitellyt ennen h-hetkeä. Näin pystyin olemaan lapsille suurempana tukena!
Lapset toki kaipasivat hetken vanhempien paluuta yhteen, mutta pienemmän eroahdistus hoidossa loppui kuin seinään - ja molemmat huomasivat miten ilmapiiri parani ja illat olivatkin rauhallisia entisen kiireen sijaan, kun äiti halusi ajoissa nukkumaan vältelläkseen yhteistä aikaa isän kanssa. Molemmista kasvanut tasapainoisia, avoimia ja empaattisia nuoria - kertaakaan en ole lähtöä katunut!

Vierailija

Kirjoittaja ei pysty omaa onnea etsiessään ja elämästä nauttiessaan ajattelemaan lapsen asemaa ja tunteita: lapsi joutuu olemaan aina jostakin rakkaastaan erossa, joko isästä tai äidistä. Se toitotus, että lapsella on monia rakkaita aikuisia ympärillä, ei korvaa sitä tosiasiaa, että he eivät ole ympärillä lapsen todellisuudessa vaan joku on aina poissa ja jotakin ikävöidään. Eroamalla vanhemmat aiheuttavat lapselle lopun ikää muistuttavan kokemuksen. Tutkimusten mukaan lapsuudessa koettu erokokemus tulee esille aina erilaisissa elämänvaiheissa jollakin muotoa.

nimetön

Voihan se olla niin, että perheessä on huono ilmapiiri. Silloin voi miettiä onko jotain korjattavissa ja hakea myös ammattiapua. Lapsista tulee kantaa vastuu.. Katsos kun useinmiten ero on vain toisen tai molempien haihattelua jotain itse vaille jääneeseen. "Minä minä minä ja minulla on oikeus."

Eronnut ja onnellinen

Onkohan niin, että nämä kovaäänisimmät jeesustelijat täällä ovat niitä, joiden sisällä on eniten vihaa, kateutta ja katkeruutta puolisoaan kohtaan? Niitä, joiden vuoksi niitä eroja syntyy, koska toisen ihmisen vapaus ja omanarvontunto on tallattu ja poljettu henkisen kaltoinkohtelun keinoin jo ajat sitten? Niitä, jotka tarvitsevat ympärilleen ihailijoita, loputonta omien tekojen esilletuontia koska muuten he eivät ole mitään.
On helppoa vedota lapsiin, lapset ovat toimineet lyömä-aseena kautta aikain tämän tyyppisille henkilöille. Jokainen perhe hoitaa suhteet lapsiin kuitenkin sillä parhaalla mahdollisella tavalla, joka on heille ominaista ja käytännössä mahdollista. Tarinoita on yhtä monenlaisia kuin erojakin.
Aito rakkaus näkyy ja tuntuu, ihan kaikissa suhteissa. Se ei erossa katoa lasten ja aikuisten väliltä, jollei siihen ole syytä. Rakkauden loppuminen kahden aikuisen välillä näkyy ja kuuluu myös. Silloin kun jäljellä on vain negatiivisia tunteita toista kohtaan tai vaikkapa vain hiljaisuutta ja välinpitämätyömyyttä, joka tappaa kaiken elollisen ympäriltään, ihmisen on tunnettava vastuu itsestään ja omasta toiminnastaan. Tehtävä asioille jotain, että mielenrauha ja onnellisuus taas palaisi takaisin. Yhdessä tai erikseen.
Erään tilaston mukaan suomen yleisimmät käyttäytymiseen vaikuttavat häiriöt ovat uhrautuminen ja alistuminen. Käsi ylös jokainen, joka tunnustaa tälläkin hetkellä uhraavansa itsensä ja elämänsä toisten toiveiden ja vaatimusten takia? Se ei ole tervettä missään. Ei eronneena eikä parisuhteessa. Se, että suoritetaan elämää päivästä toiseen toisen mielen mukaan, saa aikaan ahdistusta joka lopulta purkaantuu tavalla tai toisella. Usein hyvin "yllättävänä" erona.
Mitä ulospäin kerrotaan syyksi? Annetaan jotain pientä, mistä hyeenalauma on hetken hiljaa. Ehkä pettäminen, ehkä erilleen kasvaminen. Mutta kukaan ei oikeasti voi tietää eikä asettua toisen ihmisen elettyihin hetkiin. Mitä on koettu, mitä on nähty ja kuultu. Puolin ja toisin.
Joten jätettäisiinkö tämä tuomitseminen ja katsotaan sen sijaan vaikka sinne peiliin. Miten minun parisuhteeni voi? Miten tuo toinen osapuoli voi? Miten minä itse voin? Onko elämässä oikeasti onnellisuutta ja tunteiden tasapainoa? Jollei ole, niin oletko yksi noista tilastoluvuista, jotka elävät elämänsä toisen ehdoilla uhrautuen ja alistuen "kohtaloonsa "?
Tsemppiä artikkelin kirjoittajalle! Iloa ja valoa elämäänne!

Onnellinen

Hienosti kirjoitettu. Olen jo yli 50. Vanhemmat erosivat, kun olin 12 ja meitä alaikäisiä jäi äidille 3. Ennen eroa kotona ei ollut kivaa, kun kaikesta näki etteivät vanhemmat viihtyneet toistensa kanssa. Koti oli rauhallinen eron jälkeen ja välit molempiin pysyivät hyvinä. Ja huom!!! Meistä kaikista tuli täyspäisiä kansalaisia, myös vanhemmistamme😂Niin olisi tuskin käynyt, jos olisimme joutuneet teini-iän viettämään siinä ilmapiirissä. Äitimme oli viisas👍 Jotet kukkaset lopettakaa arvostelu ja antakaa ihmisten tehdä heidän henkilökohtaiset päätöksensä ihan rauhassa, juuri niin kuin se on jokaiselle itselle parhaaksi. Tunnen monta katkeraa vanhaa paria, jotka eivät voi sietää toisiaan, mutta ero ei ole voinut tulla kuuloonkaan läheisten painostuksen vuoksi. Ja nämä vanhukset huokaisevat helpotuksesta, kun se toinen kuolee. Se jos mikä on surullista😟

Exä

Entäpä, jos ero tulee kuin pommi tyhjältä taivaalta. Puoliso ilmoittaa, että en ole tyytyväinen ja minulla on uusi suhde, jonka kanssa jatkan elämääni. Heippa! Lähtijän on hyvä, koska hän on jo prosessoinut ja käsitellyt eronsa. On helppoa olla reipas ja kertoa tehneensä juuri ne oikeat päätökset.

Suosituimmat

Uusimmat

Latest

Suosituimmat