Jari Sinkkonen: ”Lapsen ei tarvitse harrastaa mitään eikä olla aina reipas”
Jari Sinkkonen: ”Lapsen ei tarvitse harrastaa mitään eikä olla aina reipas”
klo 10:24 | 8.8.2018
Lastenpsykiatri Jari Sinkkonen sanoo, että lapsella on suuri riski kasvaa ihan normaaliksi, vaikkei hän harrastaisi yhtään mitään. Lapsen ei myöskään tarvitse aina olla reipas ja hyvällä tuulella.Lue koko juttu
Sivut
Miksi tarvitsee sanoa samoja asioita kahteen kertaan? Isolla sinisellä olevat tekstit ovat täsmälleen samoja, kuin mitä pienemmällä kirjoitetussa tekstissäkin on. Yleinen, mutta erittäin ärsyttävä tapa "jankuttaa" asioita!
Mutta kaikkinensa Isosti viisaita sanoja <3
Tavallisen, rehellisen ja toista ihmistä kunnioittavan perhe-elämän uskon olevan se tärkein..
Hei, kiitos palautteesta! Sinisten tekstinostojen tarkoitus on hiukan sama kuin väliotsikoiden, eli keventää ja rytmittää pitkää tekstiä. Yleensä nostoihin poimitaan tekstin napakoimpia ja kiinnostavimpia sitaatteja, jotta ne korostuvat kunnolla tekstin seasta. Mutta hyvä huomio, että niiden muotoilua ja paikkoja voisi pohtia vielä nykyistäkin tarkemmin luettavuuden näkökulmasta. Kiinnitämme tähän huomiota! t. Salla / KK
Hyviä ajatuksia. Toiset ihmiset on erittäin älykkäitä, toiset tavallisia ja sitten on kaikenlaisia rajottuneita. Tärkeintä on, että on ymmärrystä ja saadaan asiat toimimaan - eletään eikä jäädä nurkkaan ns. ´homehtumaan´. Hyvää joulua eteläiseltä pallonpuoliskolta, täällä on alkamassa kesäloma !
Itelläkään mitään harrastuksia ollut leikin lisäksi. Töit on piisannut ja jokseenkin tervepäisenä ollut. Eikä kaikilla oo varaakaan harrastaa.
Entä jos haluaa että lapsen elämästä tulee parempaa kuin "jotenkin pärjäämistä" ?
Minä olen työssäni tavannut lapsen, joka kertoi, että hänellä on kolme tuntia vapaa-aikaa viikossa.
Monesti on niin, että vanhemmat eivät kestä harrastamatonta lasta. Sen kanssahan pitää olla ja viettää aikaa ja keksiä ehkä tekemistäkin. Itsekin joutuisi olemaan ihan kotona vain eikä olisi aikataulujen pystyssä pitämää menoarkea.
Viihdyin lapsena ihan hyvin itsekseni, ilman mitään ohjelmoitua. Kirjoittelin vaarin kirjoituskoneella . Luin lehtiä. Kuuntelin musiikkia hyvin nuoresta. Opettelin itse soittamaan kitaraa kymmenenvuotiaana ja myöhemmin klarinettia . Minulla ei koskaan tullut aika pitkäksi. Olen aina ollut kiinnostunut jostain. Ulkoiltiin, hiihdettiin jne.. Minun ei tarvitse voittaa ketään. Haluan tehdä asioita kuitenkin hyvin. Osa lapsistani on samanlaisia. He ovat löytäneet omia juttuja. Ne on eri asioita, kuin minä tein. Harrastamisen on lähdettävä omasta halusta.
Hei nimimerkki Vaari, kiitos viestistäsi! Kuulostaa kerrassaan mukavalta lapsuudelta, aika ei varmasti tule pitkäksi, kun osaa olla aina jostain kiinnostunut. Ihana lukea myös tuo ajatuksesi, että sinun ei tarvitse voittaa ketään. Ja että harrastamisen on lähdettävä omasta halusta.
Meillä on 3 lasta. Ensimmäisellä oli aikaisemmin muutamat harrastukset mutta sen jälkeen kun hän sairastui niin ne jäivät pois. Keskimmäisellä pojalla viime vuonna 1-2 harrastusta joka päivä (paitsi perjantaina ja lauantaina), tänä vuonna on vähän vähemmän mutta hän haluaisi nyt aloittaa jotain uutta koska haluaa harrastaa paljon. Nuorimmainen taas ei koskaan ole viihtynyt toisten lasten kanssa (aloitti kerran jalkapallossa muuta hän ei viihtynyt) ja sen takia yllätyinkin paljon kun hän ilmoitti että hän haluaa aloittaa sekä partiolaisissa että VPK:saa. Eli jokainen lapsi on erilainen ja jokainen lapsi pitäisi saada olla harrastamista tai harrastaa niin paljon kun tykkää MUTTA se pitäis aina olla lapsi itse joka päättää mitä hän harrastaa ja kuinka usein.
Jos lapsi ei totu lapsena liikunnalliseen harrastukseen, ei hän helpolla ala urheilla teininä tai aikuisenakaan ja se johtaa herkästi suuriin terveysongelmiin... Olen ehdottomasti sitä mieltä, että jokainen lapsi on opetettava liikkumaan joko ohjatusti tai perheen yhteisen urheilun myötä vähintään kerran viikossa, mielummin useammin. Toki lapsen jaksamista tarkkaillen.
Ei liikkumiseen tarvita ohjattua harrastusta, vaan tavallista arkiliikuntaa. Ohjatussa harrastuksessa helposti odotetaan vuoroa, kuunnellaan ohjeistusta, katsotaan mallisuoritusta niin, että tunnin harrastusajasta liikutaan itse 20 min.
Se miten lapsi saadaan liikkumaan, on vanhemman esimerkki. Yhdessä vaan ladulle, pyöräretkelle, metsään, pulkkamäkeen, kävellen tarhaan ja kouluun. Ei harrastuksessa mitään vikaa ole, jos lapsi sitä haluaa, mutta on puppua sanoa ettei ilman harrastuksia liikunnalliseksi voisi tulla.
Meillä oli ensimmäisen lapsen kanssa kaikenlaista menoa. Se oli helppoa,kun oli yksi ainoa. Sitten muiden syntyessä ei ole yksinkertaisesti päässyt niin helpolla minnekkään,edes kerhoihin mitkä alkaakin jo niin aikaisn(mahdotonta päästä 3-4 lapsen kanssa aikaisin minnekkään)
Lisäksi nyt mietin miten sitä pitikin kaikkea olla ekan kanssa!! Parhainta näyttää kuitenkin olevan metsäretket,laavuilu,ym.kaikki muu mukava toiminta. Lapsi tykkää siitä,mistä näkee vanhemmankin pitävän,se on hyvä muistaa! Kun itse tykkää vaikka laavuretkestä,kullä ainakin meillä lapset on heti mukana ja lähdössä samantien mukaan.
Itse henk.koht. EN jaksaisi älytöntä harrasterumbaa...lisäksi ei ole kauheesti varaakaan. Enkä itse ole niin ekstrovertti että jaksaisin aina sitä sosialisoitumistakaan...Kaveritkin on vaan sen yhen kerran viikossa siellä harrastuksessa,ei ainakaan meillä ole sen kummempia ystävyyksiä tullut(mikä sinäsnä on tosi harmi)mutta ei sitä osaa siinä sitten alkaa sosialisoitumaan kun väsynyttä lasta hakee harrastuksistaan.
Ehkä olisikin hyvä kysyä onko vanhemmalla tarve saada omaa aikaa lasten harrastusten myötä,vai HALUAAKO lapsi itse mennä johonkin tiettyyn harrastukseen,vai sekä että?
Jokatapauksessa itse oon sitä mieltä et pulkkamäet,hiihto,luistelut,ne on parhaimpia. Ja jos on ehjä perhe,niin yhdessä oman perheen kanssa,siinä saa sitten koko perhe samalla liikuntaa.
Minusta nostot ovat tarpeellisia myös siksi, että kun lehtiä ja juttuja silmäilee, ne ovat ikään kuin mielenkiinnon herättäjinä juttua kohtaan. Muuten voisi moni hyvä juttu jäädä lukematta, jos väliotsikot ja nostot puuttuisivat. Ja ilman niitä teksti tosiaan olisi liian tiivistä ja varmasti varsin puisevaa luettavaa.
Meillä on kolme kilpaurheilevaa lasta, jotka ovat harrastaneet jokainen pienestä pitäen, kolmivuotiaasta asti. Aluksi lähdettiin ihan puuhailu asteelta liikkeelle, ja myöhemmin niistä on kehittynyt valtavan iso merkitys ja identiteetti jokaiselle lapselle. Yksikään heistä ei ole reeni määrää vieroksunut, päinvastoin.
Jokaisella lapsellamme on yksi intohimoinen harrastus, ja muun vapaa-ajan he tekevätkin ihan jotain muuta. Harrastus on aina tukenut koulua, ja toisin päin. Tietenkin suuri määrä tapahtumia viikossa on välttämätöntä jotta kehitystä tapahtuu. Monikaan ei tätä lausetta ymmärrä, mutta siinä vaiheessa kun urheilu on tavotteellista, on vaan treenattava.
Harrastushan on vapaaehtoista, ja kukin tyylillään. Pääasia että jokainen löytää elämässä mieluista puuhaa, ja on onnellinen siitä. Lastemme harrastus on iso osa meidän elämää, ja koemme sen perhettä yhdistäväksi tekijäksi.
Sosiaalisten suhteiden luominen, porukassa toimiminen, kärsivällisyys ja toisten ihmisten kunnioittaminen ovat tärkeitä asioita mitä urheilu antaa elämään.
Olen ihan samaa mieltä Sinkkosen kanssa.
Meillä yksi 6 v tyttö ja pitkien eskaripäivien päälle ei kyllä edes jaksaisi enempää kuin max. 1 harrastusmenon viikossa. Käymme siis kuvataidekoulussa. Joskus hän on niin väsynyt eskan jälkeen, ettei aina jaksaisi lähteä edes tähän yhteen harrastukseen ja säälittää lähteä viemään. Sama väsymys näkyy kuvataidetunneilla myös muiden lasten kohdalla: he ovat väsyneitä ja levottomia pitkien tarhapäivien jälkeen, eikä opetuksesta meinaa tulla mitään. Meno on välillä melkoista... eivät jaksa enää keskittyä opetukseen ja kilttinä oloon pitkien tarhapäivien jälkeen.
Kauhistuttava ajatus, että voisimme tytön esim. 3 x vko eskarin jälkeen erilaisiin harrastuksiin. Tulee mieleen, kumman tahtoa tässä toteutetaan: lapsen vai vanhempien?
Antakaa lastenne levätä! Hyvä siitä silti tulee.
Tyttäreni on esimerkki harrastavasta harrastuslajiinsa rakastuneesta lapsesta, joka jo 10 vuotiaana itse päätti ratsastaa, silloisten olosuhteiden pakottamana sateessa, pakkaskelillä, maastossa, pellolla ja ratsastuskentällä, ponillansa säässä kuin säässä. valmentaja kutsui peltojen ja metsien keskellä ratsastavaksi ihmetytöksi. Nyt ratsasti sitten tiensä edustamaan suomea, unohtamatta kouluansa.
Ihana kuulla, Pauliina! Siinä on selvästi ollut todellista rakkautta lajiin, paloa ja omistautumista asialle. Hienoa, että hän on päässyt noin pitkälle!
Olen huomannut,että jotkut vanhemmat lähes pakottavat lapsiaan harrastamaan sellaista mihin ei itse ole pystynyt lapsena.Ihan järkyttävää katsoa kun varsinkin isät toteuttavat omia unelmiaan lastensa kautta väkipakolla.- Meillä on kaksi aikuista lasta,he itse tiesivät mitä todella haluavat harrastaa.Heille lapsena innostusta tuoneet harrastukset ovat jatkuneet vielä aikuisenakin.
Sivut